Kilpikonnat, S

[sugared]

Ikäraja: Sallittu
Hahmot: Miika ja Joaquin
Yhteenveto: Meri oli vielä niin lähellä ja kuitenkin jo niin kamalan kaukana.

Kilpikonnat

Kilpikonnat oli vapautettu, ja oli kotiinlähdön aika. Ilma oli lämmintä ja pehmeää kuin vaahdotettu maito italialaisen kahvin päällä, pohjoisessa Miikaa odottivat pimeys ja kylmyys. Viimeinen mahdollisuus ihailla helmiäisenväristä aamunkoittoa, viimeinen mahdollisuus painaa jalanjäljet kosteaan rantahiekkaan, viimeinen mahdollisuus maistaa paikallisia erikoisuuksia, joiden jälkeen hiki virtasi ja suuta poltteli tuntikausia.

Lentokenttäbussi oli täynnä suomalaisia ja odotti moottori kehräten Miikaa. Ilmassa lentelivät hyvästit, lupaukset ja perkeleet. Miika ja Joaquin seisoivat palmujen katveessa, etäällä muista. Miikan kuluneet nahkasandaalit olivat tomun peitossa, Joaquinin valkoinen paita oli tahraton.

Sanottiin, että kaikella oli paikkansa ja aikansa. Heillä ei ollut paikkaa tässä maailmassa. Eikä heidän hyvästeilleen ollut aikaa tälläkään vuosisadalla.

Miika seisoi varpaanmitan päässä Joaquinista. Hän oli seissyt siinä, hievahtamatta ja hissunkissun, jo viisi minuuttia yrittäen turhaan keksiä jotain sanottavaa. Jotakin, mikä ei pilaisi hetkeä vaan käärisi sen sievästi lahjapaperiin, piilotettavaksi siihen lipastonlaatikkoon, johon muistoista tärkeimmät kätkettiin. Jotakin sellaista kuin rakastan sinua. Mutta ei sellaista voinut sanoa, ei tässä maailmassa, ei tähän aikaan.

"Hyvästi, Miika", Joaquin kuiskasi lausuen hänen nimensä vieraalla aksentilla, sijoitellen ylimääräisiä h-kirjaimia sinne, minne ne eivät kuuluneet. "Kuulin, että Suomessa on nyt kamalan kylmä. Lähdet huonoon aikaan."
"Onko oikeita aikoja ollenkaan?" Miika vastasi niin hiljaa, että hänen äänensä lähes hukkui aaltojen alle. Meri oli vielä niin lähellä ja kuitenkin jo niin kamalan kaukana.

Bussikuski naputteli kärsimättömänä rattia, ystävät käskivät Miikaa kiirehtimään. Viimeinen mahdollisuus. Hän avasi suunsa ja sulki sen sitten taas niin kuin hiekalle juuttuneet kilpikonnat olivat tehneet. Sanat juuttuivat kurkkuun.

Hän puristi Joaquinin käsiä ja tunsi ohuet luut, niiden päällä risteilevät verisuonet ja kuuman ihon.
"Minun pitää mennä", hän sanoi, ja Joaquin nyökkäsi. He päästivät irti, ja Miika nousi bussiin. Hän kuuli vain kohinaa, aivan kuin silloin, kun Joaquin oli painanut rannalta löytyneen kotilon hänen korvalleen.

Nyt Joaquin painoi nenänsä bussin ikkunaa vasten, ja Miika muisti toisen karvaanpunaisen illan.
"Asuuko Suomessa eskimoita?" Joaquin oli kysynyt ja pettynyt, kun Miika oli antanut kieltävän vastauksen. Lohdutukseksi pellavapää oli antanut Joaquinille eskimopusun.

Miikan otsasta jäi ikkunaan kostea jälki. Hengitys sakeutui sumupilveksi, kun hän hieroi nenänpäätään lasiin. Maailma oli heitä vastaan, mutta se ei koskaan pääsisi heidän väliinsä.

[nauha]

Oh, kyllä tuo originaali10 on loistelias haaste, sillä en olisi varmaan tätäkään huomannut muutoin!

Tekstin nimi oli yksinkertaisuudessaan aika kiva, varsinkin kun sen lukemisen jälkeen osasi yhdistää myös Miikan olotilaan, ei vain konkreettisesti kilpikonniin. Se ei ehkä ole kaikkein huomiota herättävin tai mielenkiintoisin, mutta lopulta se oli oikeastaan aika kipeä. (olen huomannut, että kipeä on yksi uusista lempisanoistani ja pahoittelen jo valmiiksi sen mahdollista ylikäyttöä)

Oli mukavaa, ettei tässä ollut muita hahmoja kuin Miika ja Joaquin ja taustalla kuin ohimennen mainitut suomalaiset ja bussikuski. Tuntui, että molemmat päähenkilöt ottivat itselleen sopivasti tilaa ja maalasivat yhtä vahvat kuvat itsestään. Pidin siitä, miten Joaquinissakin oli ehkä vähän sellaista pohjolaista ujoutta ja hienovaraisuutta, koska lopussa ei tullut sanottua liikoja. Paidan tahrattomuus tuntui hirveän voimakkaalta yksityiskohdalta.

"Kuulin, että Suomessa on nyt kamalan kylmä. Lähdet huonoon aikaan."
"Onko oikeita aikoja ollenkaan?"

Tässä lyhyessä dialogissa kiteytyi ihanasti lähtemisen kipeys (anteeksi), koska eihän sille tosiaan taida oikeita aikoja ollakaan. Ja vaikkei Joaquin ehkä sitä tiedäkään, Suomessa on aina niin kylmä, että jos se on ehtona, ei tänne ehkä kannata palata koskaan. Ja sen Miika varmasti tietää.

Hän avasi suunsa ja sulki sen sitten taas niin kuin hiekalle juuttuneet kilpikonnat olivat tehneet.

Viittaus kilpikonniin tuli luonnollisesti ja toimi. Se sitoi mukavasti otsikon ja alun näihin loppupuolen (tai oikeastaan kaiketi koko tekstin) tunnelmiin. Ei tässä voinut muuta kuin ajatella, miltä tuntuisi olla hiekkaan juuttunut kilpikonna.

Oli jotenkin hurjan raikasta ja viatonta, että tämä tosiaan oli niin sallittu kuin olla voi. Poikien (miesten?) suhteessa ei ollut näkyvää seksuaalisuutta, vaikka rakkaus mainittiin ja läheisyyskään ei selvästi ollut uusi asia. Olit onnistunut rakentamaan tunteiden verkon ilman sen kaltaista jännitettä, ja se on upeaa ja musta tuntuu aina, etten itse sellaiseen pysty.

Käsien puristaminen ja ystävät käskemässä kiirehtimään olivat myös jotenkin hirveän todellisia. Juttuun toi uudenlaista viehätystä, kun kerroit, että Miikalla oli bussissa ystäviä odottamassa. Aluksi ajattelin hänen olleen matkallaan yksin.
Useissa kohdissa tekstissä toistui myös tuo pohjoisen kylmyyden ja etelän lämmön ristiriita, se oli myös toimiva yksityiskohta.

Nyt Joaquin painoi nenänsä bussin ikkunaa vasten, ja Miika muisti toisen karvaanpunaisen illan.
"Asuuko Suomessa eskimoita?" Joaquin oli kysynyt ja pettynyt, kun Miika oli antanut kieltävän vastauksen. Lohdutukseksi pellavapää oli antanut Joaquinille eskimopusun.

En tiedä miten kirjoitetaan suloisuuteen ja ikävään pakahtumisen ääni, mutta jotain sen kaltaista musta taisi lähteä kun luin tämän. Kurkkua vähän kuristi. Nenä ikkunaa vasten, karvaanpunainen ilta ja eskimopusu. Näen melkein liian selvästi Joaquinin pettyneen ilmeen ja sydäntä särkee.

Pidin myös lopetuskappaleesta kovasti. Se oli lyhyt ja aika simppeli, mutta ei lainkaan töksähtävä tai liian käsitteellinen. Haikeaa on ajatella, että jossain vaiheessa molemmat varmaan kuitenkin unohtavat ja siirtyvät eteenpäin elämissään ja silloinhan maailma tavallaan on tullut väliin.

Kiitos lukunautinnosta, taidan ajatella kilpikonnia ja lämpimiä rantoja loppuillan. Aion myös opetella uusia adjektiiveja, jotta kommentoiminen olisi helpompaa minulle, ja antoisampaa teillekin, joiden tekstejä kommentoin.

- Nau

[sugared]

nauha: Kiitos oikein paljon pitkästä ja pohdiskelevasta kommentista! Originaali10 on kyllä just oiva paikka löytää lukemista, olen itsekin sitä sillä ajatuksella selaillut. Mun pitäisi varmaan päästä eteenpäin noista yhden sanan nimistä, mutta jotenkin ne on mun mielestä kaikkein mukavampia, ja olen lisäksi tosi huono keksimään nimiä teksteille. :--D Kipeä on ihan hyvä sana liian usein käytettäväksi, ainakin se on parempi kuin ihana, jota itse suurkulutan.

Tuntuu hyvältä kuulla, että sait tekstistä irti juuri niitä teemoja ja tunnelmia ja kuvia, joita hainkin. Mulle käy monesti niin, että kun sitä keskeneräistä tekstiä on miettinyt ja vatvonut ja tuijottanut liikaa, tuntuu, että tekstistä katoaa kaikki 'taika' ja siitä tulee vain turhaa sanapuuroa. Siksi onkin ihanaa, jos joku lukemisen lisäksi vielä jättää jonkin merkin itsestään. Turhaan siis pelkäät, ettei kommenttisi olisi antoisa, päinvastoin. Tykkään tosi paljon teksteistäsi ja runoistasi, joten oli tosi kiva saada kommentti juuri sinulta!

[NicuQ]

Tämähän oli surullisen suloinen. Luulin, että tästä tulisi vain yksi jäähyväis-teksti muiden joukossa, mutta onneksi luettuani tajusin olleeni väärässä. Vaikka teema onkin aika kulutettu, niin olit onnistunut tekemään siitä aivan omasi ja kuvailusi oli todella nättiä ja sulavaa. Olit onnistunut välittämään hyvin haikeat ja surulliset tunteet ja vain pienellä dialogilla tiivistit kaiken tarvittavan. Bravo. Jo otsikkovalinta veti puoleensa, koska kilpikonnat on vaan kiehtovia otuksia.

Ilma oli lämmintä ja pehmeää kuin vaahdotettu maito italialaisen kahvin päällä

- Tässä esimerkki ihan mahtavasta ja älyttömän sulavasta kuvailusta ja kielikuvista. Oot vain yksinkertaisesti todella taitava.

Ei mulla kai muuta, kunhan halusin sun tietävän lukeneeni ja tykänneeni. Tää oli kaunis.

[sugared]

Renneto: Kiva, että päädyit lukemaan, ja kiitos tosi paljon kommentista! Oon tavallaan positiivisesti yllättynyt, että tästä tulikin näin fluffyisa, kun alkuperäinen tositarina, joka mua tämän inspiroi kirjoittamaan, oli surullinen. Mutta ei kai siltä voi välttyä, jos puhuu kilpikonnista ja eskimopusuista.

Pyry: Kiitos kovasti, että kävit kommentoimassa! Kyllähän sen noista katselukerroista näkee, että joku on käynyt ainakin vilkaisemassa, mutta on tosi hienoa tietää, että joku on myös lukenut loppuun ja jopa tykännyt! Surullisen suloinen kuvaa tätä oikeastaan aika hyvin. Teema on kulutettu, mutta kuten Rennetolle totesin, tämä teksti perustuu todellisten ihmisten todellisiin jäähyväisiin. Kai ne kliseet siksi ovat niin tehokkaita ja yleisiä, että ne pohjautuvat todellisuuteen. Mutta joo, niistä pitää tosiaan tehdä omia, että niitä jaksaa lukea kerta toisensa jälkeen. Ihana kuulla, että onnistuin siinä.

[Sokerisiipi]

Kommenttikampanjasta heips!

Olen samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa siitä, miten nätti ja tunnelmallinen tämä on! Juuri nuo omaperäiset kuvaukset ja sanavalinnat tekevät tästä ainutlaatuisen, vaikka aiheesta onkin kirjoitettu paljon. Etenkin ilmassa lentelevät perkeleet olivat yksi suosikkikohdistani <3 Sain tästä vähän sellaisen fiiliksen, ettei tämä sijoitu ihan nykyaikaan, jotenkin korostui niin paljon tuo Miikan ja Joaquinin mahdottomuus olla yhdessä tai edes hyvästellä romanttisesti. Toki myös Miikan ystävien läsnäolo voi osittain selittää tätä käytöstä. Kauhean hankalaa heittäytyä tuttavalliseksi, kun muut töllää vieressä Tässä oli myös sellaista kivaa realistisuuden tuntua. Sitä ehkä haluaisi, että hyvästit olisivat erityiset tai mieleenpainuvat, mutta tosi tilanteen tullessa kohdalle ei sitten osaakaan sanoa oikein mitään. Lopussa oli kuitenkin hippu toivoa, että vaikkei enää tavattaisi, toinen muistetaan silti.

Kiitos tästä haikeamielisestä jäähyväistekstistä, pidin kovin!

[Sielulintu]

Päädyin tämän pariin kommenttiarpajaisten kautta, ja tässä puoleensa veti ihan puhtaasti otsikko. Tekstin nimi oli jotenkin niin kauniilla tavalla yksinkertainen ja koruton, että uteliaisuus sisällöstä heräsi väkisinkin. Tuli siis tarve tietää, miten kilpikonnat tähän liittyvät.
Siitä päästäänkin sitten siihen, että pidin valtavasti kilpikonnien, meren ja muiden kesään liittyvien muistojen konkreettisuudesta. Oli kiva, että Miikan ja Joaquinin yhteisestä kesästä sai kuvan Miikan muistojen kautta. Yksityiskohdat, kuten kysymykset eskimoista ja yhteiset rannalla vietetyt hetket toi tekstin tilanteen todella lähelle ja aidon oloiseksi.
Olen myös samoilla linjoilla sen suhteen, että kieli ja elävä, yksityiskohtiakin käyttävä kuvaus tekevät tästä hienon lukukokemuksen. Jäähyväisethän on aiheena sinänsä yleinen, mutta tässä sitä käsitellään persoonallisesti, ja vaikkei teksti erityisen pitkä olekaan, siitä huolimatta hahmoistakin saa paljon irti. Oikeastaan tässä jopa tykkäsin siitä, ettei pituutta ollut enempää, jolloin paljon juttuja jäi avoimeksi ja oman mielikuvituksen täydennettäväksi. Tässä toimi tosi kivasti se, että teksti antaa hyvin kuvan tilanteesta ja hahmoista, mutta se, miten kyseiseen tilanteeseen on päädytty ja miksi, onkin sitten tulkinnanvaraisempaa.
Kiitos loistavasta lukukokemuksesta!

[sugared]

Sokerisiipi: Kiitos oikein kovasti kommentista! Ihana kuulla, että tunnelma iski, ja tykkäsit sanavalinnoista. Tää saattaisi sijoittua johonkin 2000-luvun alkuun, jolloin ilmapiiri on ollut vielä aika toisenlainen. Miika on ehkä kotoisin vielä jostakin pikkukaupungissa, jossa nuorella miehellä ei ole paljon liikkumatilaa. Kivaa, että pidit tekstistä ja haikeus välittyi! <3

Sielulintu: Hauskaa, että otsikko viehätti! Kilpikonnat on jotenkin sointuva sana. Kiitos kovasti ihanasta kommentista, olen tosi iloinen, että tykkäsit!

[Avaruuspiraatti]

Hyvästit maistuu aina karvaalta, vaikka tulevaisuudessa odottaisikin lupaus jälleennäkemisestä Pidin maisemista, joita tällä tekstillä maalasit, ja pysähtyneestä tunnelmasta. Täytyi ihan pistää aaltojenkohinaa soimaan, kun sain tästä niin kovat mieliteot Kiitos!

[Angelina]

;; voi että mitä löysinkään ♥ Tää oli todellakin haikea, kaihoisa ja jotenkin niin täynnä tunnetta! Pidin kovasti siitä, miten huomasi ettei tämä tosiaan sijoitu ihan nykyhetkeen (toki tekstilläkin on jo ikää), mutta samalla tää oli kovin samaistuttava. Hyvästit ovat aina vaikeita, mutta varmasti vielä vaikeampia silloin kun tuntuu, että koko maailma on omia tunteita vastaan eikä uskalla/pysty sanomaan kaikkea mitä tahtoisi.

Tässä oli todella kaunis ja herkkä tunnelma, pidin kovasti jalanjälkien painamisesta kosteaan rantahiekkaan, hetken käärimisestä lahjapaperiin, ilmassa lentelevistä hyvästeistä, lupauksista ja perkeleistä ja monesta, monesta muusta mielikuvasta.

Hieno teksti, kiitos ♥