KAHDEKSAS LUKU
Kun heräsin, minulla ei ollut mitään tietoa vuorokaudenajasta, mutta tuntui kuin en olisi käynyt unessa asti silmäyksenkään verran. Pikkuisesta ikkunasta näin, että aurinko paistoi sinä päivänä raskaan pilvipeitteen läpi tehden maisemasta ikävän ja harmaan. Miten hyvin se kuvastikaan mielialaani ja koko tämänhetkistä tilannetta.
Nousin kovalta alustaltani ja manasin kipeät hartiani ja niskani maan tasalle. Vannoin mielessäni, etten enää ikinä suostuisi nukkumaan millään vastaavalla. Jomotus kuitenkin sai seurakseen toisen, kumoavan tunteen: tiedostin karsean nälän. Ei se ihme ollut, enhän ollut syönyt kunnolla puoleentoista vuorokauteen. Silmäilin ympärilleni pohdiskellen todennäköisyyttä sille, ettei Briolla ollut huoneistossaan minkäänlaista syömäkelpoista.
Sain kuitenkin erehtyä: toisella sohvapöydistä paistatteli kulho täynnä wumpia. Kenties pappa oli tuonut sen siihen aamun valjettua – en ainakaan muistanut, että se olisi ollut tuossa eilen. Haukkasin hedelmää ja täytyi todeta, ettei wumpan maussa ollut lainkaan moittimista.
Istahdin sohvan viereen ja tutkailin Pinstripen vointia. Se ei ollut mennyt huonompaan suuntaan, mutta hän nukkui edelleen sikeästi.
Lepoa hän totta vie tarvitsikin.Vein käteni hänen selälleen katsoakseni, missä kunnossa haava oli. Siteet pitäisi vaihtaa illalla, mutta muuten kaikki näytti olevan kunnossa. En halunnut herättää Pinstripeä, joten jätin hänet rauhaan ja istuin sohvan suurelle käsinojalle rouskuttamaan wumpan loppuun. Kiinnitin huomiota toiseen sohvapöytään, joka edelleen oli täynnä eilisiltana tarvittua tavaraa. Niitä kaiketi tarvitsi vielä, mutta saatoin silti hieman siivoilla sitä sekasotkua aikani kuluksi. Veriset lasinsirut keräsin inhoten ja heitin ne ikkunasta. Sen jälkeen poimin lattialta Pinstripen takin ja paidan sekä pullon, jonka sisältö oli toimittanut kipulääkkeen virkaa.
Olin aikeissa viikata vaatteet siistimmin, mutta sitten tulin ajatelleeksi, että lasinsirut olivat repineet niihin reiän. Koskapa en muutakaan keksinyt, tartuin neulaan ja lankaan ommellakseni haavan sijaan vuorostaan vaatteita.
Koko työskentelyni ajan huomasin keskittyväni vain ja ainoastaan olennaiseen, enkä miettinyt mitä tämä päivä toisi tullessaan tai missä Brio, Cortex tai edes Crash olivat sillä hetkellä. Minulle se oli lähestulkoon se ja sama, kunhan tänään ei tapahtuisi mitään radikaalia. Pinstripe luultavasti ei tuhlaisi turhaa aikaa lepäämiseen, mutta mikäli hän oli aikeissa liikkua tänään, aioin taatusti protestoida asiasta äänekkäästi.
Heilautin korjatut vaatekappaleet sohvan selkänojalle ja havaitsin Pinstripen liikahtavan. Luultavasti hän oli ollut jo jonkin aikaa hereillä.
”Millainen fiilis?” kysyin kumartuessani samalle tasolle hänen kanssaan. Pinstripe liikautti päätään kieltävänä eleenä ja raotti silmiään.
”Helvetinmoinen nälkä”, hän kähisi. Huokaisin myötätuntoisesti ja kurkotin kulhosta pari hedelmää toisen hänelle ja toisen itselleni – olin nimittäin edelleen varsin nälkäinen. Oli kuin en olisi aikoihin syönyt wumpaa, kolme viikkoahan siitä melkein olikin, joten ehkä ne siksi maistuivat niin hyviltä. Pinstripe puraisi hedelmää ja kohottautui samalla istumaan.
”Älä viitsi”, hän tuhahti ennen kuin ehdin älähtää pahempia vastaväitteitä. Päätin hillitä kieleni, mutta minun oli pakko sanella kieltoni muun liikkumisen suhteen. Pinstripe katsoi minua kulmat koholla ja huomautti, että olin juuri tuominnut hänet vankeuteen.
Sohva-arestiin.Arvostin sitä, että hän jaksoi heittää huulta siinä tilanteessa, missä itse oli ja samalla siinä, missä kaikki me olimme. Toisaalta se oli hänelle varsin tyypillistä vitsailla pahoiltakin näyttävissä asianlaidoissa. Suuni kääntyi väkisinkin pieneen hymyyn. Se tuntui jokseenkin oudolta, sillä minusta tuntui kuin en olisi hymyillyt vuosikausiin. Samaan aikaan minua itketti. Naurahdin Pinstripen puheille, mutta samalla silmiini kihosivat kyyneleet. Lopulta en enää kyennyt pidättelemään sisälle patoutunutta pahaa oloani, vaan se pyrki hallitsemattomana virtana ulos.
Pinstripe vakavoitui huomatessaan murheeni ja tarttui kädestäni vetäen minut kanssaan sohvalle. Rojahdin polvilleni hänen viereensä ja pyyhiskelin silmiäni yrittäen kaikin keinoin hillitä itseni sen käydessä lopulta mahdottomaksi. Pinstripe veti minut syliinsä. Hautasin kasvoni hänen kaulaansa ja kuulin hänen hiljaisen äänensä:
”Ei mitään hätää”, hän sanoi ja silitti selkääni itkuni kohotessa vaimeaksi nyyhkeeksi. ”Kaikki hoituu kyllä, usko pois.”
Olin samaan aikaan niin epätoivoinen ja helpottunut, että tuskin osaan kuvata tunteitani siltä hetkeltä. Halasin Pinstripeä tiukasti varoen kuitenkin kipeää selkää. Seuraava ääni, jonka havaitsin, oli ääni joka syntyi, kun painava ovi väännettiin auki. Brio astui sisään ja hetken ajan uskoin, että Pinstripen ja minun olisi parasta irrottautua toisistamme, mutta yllätyksekseni hän ei edes höllentänyt otettaan.
Brio käväisi paikalla vain pikaisesti hakemassa kaapistaan joitain tarvikkeita ja poistuessaan loi tympääntyneen ja epäluuloisen mulkaisun meihin. Tuijotin pappaa takaisin ilmekään värähtämättä ja minusta tuntui, että Pinstripe teki samoin, sillä tämä silmäili meitä molempia matkalla ohitsemme. Ehkä osoitimme, että meillä oli jotain, mitä ei voinut ottaa pois. Tuskin Brio koskaan oppisi hyväksymään tilannetta, mutta päätti näköjään antaa asian olla. Sääntöjä oli itse kukin rikkonut jo aivan tarpeeksi, joten tuskin siitä haittaakaan oli, vaikka olisimmekin paljastuneet. Papparainen tuhahti jotain sulkiessaan oven.
”Ei ollut tarkoitus”, niiskahdin rauhoituttuani hieman. Olin aikeissa vetäytyä kauemmas ja ehkä nolostuksen puuskassa sulkeutua hetkeksi omiin oloihini, mutta Pinstripe ei vieläkään päästänyt minusta irti. Olin mielessäni lohduttautunut tarpeeksi, mutta sitten ajattelin, että ehkä minä en ollut ainoa tukea kaipaava. Vein käteni Pinstripen niskalle ja tunsin kuinka hän hengitti kaulaani. Suljin silmäni keskittäen ajatukseni vain siihen hetkeen. Ehkä oli olemassa pieni tyyni kohta myrskyn silmässä.
Istuimme kauan paikoillamme. Itkukohtaus teki olostani hieman sekavan ja poissaolevan. Saatoin kuvitella, miten punaiset ja turvonneet silmäni olivat. Pinstripe katseli minua kiinnostuneen näköisenä. Toki hän oli ennenkin nähnyt minut vollottamassa, mutta siinä tovissa oli täysin oma tunnelmansa.
”Älä katso minua noin. Tiedän kyllä, että näytän hirveältä”, murahdin pyyhkiessäni viimeiset kyyneleet silmistäni.
”Älä horise”, Pinstripe tuhahti. ”Niin kuin en muka olisi nähnyt sinun koskaan pillittävän.”
Sitähän minäkin.”Silti”, mutisin ja laskin katseeni jonnekin hänen solisluidensa tienoille. Pinstripe kuitenkin nosti leukaani johtaen minua katsomaan häntä silmiin.
”Miksi itket?”
”Miksi kysyt tuota?” kysyin hämmentyneenä ja hyvä, etteivät silmäni kastuneet uudelleen. Pinstripe veti minut jälleen lähelle itseään vastaamatta. Painoin korvani hänen rinnalleen ja saatoin kuulla hänen sydämensä lyönnit.
”Itketkö minun takiani?”
Nielaisin vaikeana. Menin hänen kysymyksestään täysin hämilleni ja sekava vastaukseni takertui kurkkuuni kesken kaiken. Pinstripe ei sinänsä jäänyt odottamaan vastausta, vaan piteli minua tiiviisti lähellään.
”Olet turhaan huolissasi minusta”, hän sanoi.
”Tietysti olen huolissani”, vastasin. ”Olen niin hermona, että itken jokaiselle asialle, mutta se kertoo vain siitä, että välitän”, tuumin surullisesti hymyillen.
”Kai muuten tiesit, että olet varsin hurmaava noin kyynelsilmin?” Pinstripe mainitsi ja ennen kuin ehdin naurahtaa väliin jotain siitä, miten sekaisin hänkin mahtoi olla höpistessään jotain noin herttaisen imelää, hän suuteli huuliani lempeästi mutta samalla kovan vaativasti. Nieleskelin tuloillaan olevaa nyyhkäystä ja vastasin hänen suudelmaansa. Pitkän hetken jälkeen hän erottautui kauemmas ja näin, miten hänen silmissään oli kiihkeä katse.
Havaitsin hengittäväni tavallista tiheämmin ja painoin huuleni Pinstripen kaulalle antaen kevyitä suudelmia jatkaen alemmas solisluille ja rintakehälle. Sitä alemmas en päässyt, sillä hän kellisti minut sohvalle ja kumartui ylleni hivuttaen käsiään paitani alle.
”Hei, ei täällä”, hengähdin, vaikka mieleni olisikin tehnyt jatkaa pidemmälle. Paikka oli kuitenkin huonoin mahdollinen sattuneista syistä.
”Missä sitten?” Pinstripe mumisi korvaani. Häntä ei ilmeisesti häirinnyt vähääkään tieto siitä, että Cortexin oikea käsi majaili sillä hetkellä vain raskaan metallioven päässä meistä. Vilkuilin kiireesti ympärilleni keksiäkseni jotain. Paha kyllä silmiini ei osunut mitään hyödyllistä ja keskittymiseni katosi asteittain sitä mukaa, kun Pinstripe suukotti kaulaani intohimoisemmin.
”Tämä on oikeasti huono idea”, murahdin hänen riisuessaan paitani.
”Minusta tämä on aika jännittävää”, Pinstripe kuiskasi korvaani. Hän oli varsin oikeassa, mutta en siltikään saattanut rentoutua. Mielessäni kummitteli koko ajan, että Brio ampaisisi jostain syystä paikalle ja saisi yllätettyä meidät verekseltään. Toisaalta kiinnijäämisen pelko teki tilanteesta entistäkin kiihottavamman. Minun oli kuitenkin pakko huomauttaa Pinstripelle huolenaiheestani, sillä se oli täysin realistlinen. Hän kohotti huvittuneena kulmiaan.
”Ota sitten tuo peitto pääsi alta.”
”Eikö se olekaan tyyny?” hämmästelin ja sain osakseni naurahduksen.
”Taidat olla vähän hidas.”
”Enpäs”, tuhahdin ja heilautin violetin huovan Pinstripelle, joka veti sen ympärilleen ja nojautui jälleen alemmas.
”Kelpaako?”
”Ei lähellekään.”
”Hyvä.”
”Tule tänne, helvetti soikoon”, komensin ja tartuin Pinstripeä niskasta kiskoen hänet syliini.
***
”Siinä näit, hermoilit taas kerran ihan turhaan.”
”Jaa-a, paha sanoa”, huokaisin ja katselin kattoon pyrkien saamaan hengitykseni tasaiseksi. Viimeiset kymmenen minuuttia olivat totta tosiaan olleet melko riskialttiita, mutta hyväksi onneksi olimme saaneet olla rauhassa. Minua ei niin millään olisi kiinnostanut kohdata Brioa tai ketään muutakaan näin ilkosillani. En ymmärtänyt, miksei Pinstripe tuntunut olevan lainkaan varuillaan, vaan käyttäytyi kuin olisimme olleet hänen omassa huoneessaan. Hän ei ehkä pelännyt Brioa enää tippaakaan ja kuvitteli siksi olevansa vapaa tekemään kaikkea sitä, mitä tämä piti paheksuttavana.
”Nousisitko päältäni?” tiedustelin jonkin ajan päästä.
”Mitä varten?” Pinstripe virnisti ja pyyhkäisi hiuksiaan silmiltään.
”Haluaisin pukea päälleni”, lausuin ja pyrin kohottautumaan istualleni, mutta ikävä kyllä Pinstripen keho esti sen.
”Jää vielä hetkeksi”, hän jupisi ja siveli hiuksiani viettelevästi.
”Sinun pitäisi levätä”, sanoin tiukasti, mutta pieni hymy pehmensi olemustani huomattavasti.
”Mitään muuta en ajatellutkaan”, Pinstripe irvisti ja painoi päänsä rinnalleni vetäen syvään henkeä.
Uppouduin ajatuksiini ja samalla hipsutin sormellani Pinsripen niskaa rentouttavana eleenä. Se näytti tehoavan melko hyvin, sillä hän torkahti jonkin ajan kuluttua. Ehkä minun oli syytä antaa hänen nukkua. Tulin ajatelleeksi, että äskeinen liikkuminen ei takuulla tehnyt hyvää selän haavalle, mutta sitä oli myöhäistä katua. Naurahdin mielessäni, että Pinstripe tosiaan oli noudattanut määräystäni pysymällä kiltisti sohvalla. Muissa asioissa hän ei sitten kuunnellutkaan.
Olisin ollut kiitollinen, jos itse olisin päässyt liikkumaan johonkin, mutta sitten tuumin, ettei näinkään ollut pöljempi. Olihan minulla sentään pehmeä sohva allani ja jotain lämmintä päällä. Hymähdin itsekseni ja suljin silmäni hyvän tilaisuuden tullen. Viime öinä unet olivat kieltämättä jääneet varsin vähiin, joten tämä sopi enemmän kuin hyvin.
***
Herätessäni oloni tuntui jostain syystä vielä väsyneemmältä kuin ennen nukahtamista. Huoneen valaistus oli merkillisen hämärä – oliko jo keskiyö? Huoneen pieni ikkuna oli sen verran huonossa kulmassa, että olisin saattanut tarkistaa vuorokaudenajan. Syy pimeyteen kylläkin selvisi nopeasti: Pinstripe seisoskeli ikkunan edessä peittäen auringonlaskun kajon. Hän katseli hiljaisena ulos suhteellisen hyvissä voimissa. Kääriydyin violettiin huopaan ja menin hänen luokseen.
”Sinun ei pitäisi nousta vielä”, jupisin. Pinstripe hymähti ja tuumasi minuun katsomatta:
”Olen ihan kunnossa.”
”En olisi niin varma”, sanoin ja kosketin varovasti hänen selkäänsä katsoen, oliko haava vielä vuotanut.
”Anna olla, en tarvitse apuasi”, Pinstripe murahti ja liikahti kauemmas. Huokaisin tympääntyneenä, mutta päätin antaa asian olla. Jos hän kerran itse tiesi paremmin...
Katselin hänen kanssaan samaan suuntaan ja näin kaukana saaren toisella puolella romahtaneet, palaneet ja hieman savuavat tehtaiden rauniot. Laitosten myrkyllisiä saasteita purkautui edelleen ympäröivään ilmaan ja saatoin vain kuvitella, mitä ne tekivät merivedelle. Tuho oli sanoinkuvaamaton. Tästä ei todellakaan voinut kävellä tyynesti pois.
”Oletko ollut yhteydessä Cortexiin?” sanoin jäykästi. En voinut ymmärtää, miten Pinstripe saattoi pysytellä niin tyynenä. Kysymykselleni hän vain tuhahti.
”Missä välissä ajattelit minun ehtineen?”
Aivan, se kuulosti hieman tyhmältä omaankin korvaan. Aloin käydä hitusen hysteeriseksi silmäillen vauhkona ikkunasta ulos.
”Mutta... mitä jos Cortex saa tietää?” jatkoin inttämistä paniikin tehdessä tuloaan.
”Hän tietää jo”, Pinstripe vastasi kylmäkiskoisesti. ”Siksi alun perinkin tulin tänne, enkä kämpälle. Jos proffa luulee minun kuolleen, en pistä pahakseni.”
Hän kääntyi minuun päin. ”Sopii toivoa, että se typerys järjestää kunnon kohtauksen, kun kiipeää tänne. Silloin minulla olisi kerrankin rauha toteuttaa omia juttujani rauhassa.”
”Suunnitelmaa, jossa Brio on osallisena?”
Pinstripe pudisti päätään. ”Ei ole mitään
meidän suunnitelmaamme, on vain hänen ja minun omat projektit. Briolla on oma lehmä ojassa, joten hän tarjoaa auttavaa kättään tarvittaessa, tai muuten paljastan hänet isolle pomolle.”
”Brio aikoo siis suoranaisesti pettää Cortexin”, totesin pohdintani ääneen. Epäilykseni olivat osuneet nappiin. En silti voinut sanoa, että tilanne olisi kokonaisluontoisesti selkeytynyt, vaikka eräs asia olikin paljastettu.
”Terävää sinulta, etten sanoisi”, Pinstripe irvi.
”Anna olla.”
”Se on vain ajan kysymys, milloin alkaa tapahtua”, Pinstripe totesi astellessaan takaisin sohvalle ja istahti alas. ”Sen takia”, hän sanoi vetäessään vihreän kauluspaitansakin ylleen, ”sinun pitää häipyä täältä.”
En ollut uskoa korviani.
”Mitä?”
”Kuulit kyllä.”
”Älä kuvittelekaan.”
”En ala neuvottelemaan tästä”, Pinstripe ärähti.
”Yhtä lailla sinun pitää häipyä täältä”, kivahdin ja istuin hänen viereensä.
”Minulla on asioita hoidettavana.”
Nojasin taaksepäin sohvalla yrittäen hillitä tunnekuohua. Minusta oli uskomatonta häneltä sanoa noin. Tiesin toki, että kyse oli siitä, etten olisi täällä turvassa varsinkaan nyt, mutta minulla ei ollut käynyt edes mielessä paeta paikalta. Jälleen kerran ajatukseni saivat minut melkein hymyilemään: nyt minulla olisi ollut enemmän kuin lupa lähteä tästä paikasta. En silti halunnut tehdä sitä yksin.
Pinstripen käsivarsi vaelsi niskani alle ja hivuttauduin lähelle häntä. Ymmärsin hänen puheistaan, että hän aikoi hyödyntää Crashin tuloa siinä määrin, että saisi Cortexin huomion muualle varsinkin siinä tapauksessa, että proffa uskoi Pinstripen vielä olevan elossa. Hänellä oli joitain keskeneräisiä juttuja hoidettavana, ja hän tarvitsi aikaa.
Kysymys kuului: kauanko sitä vielä oli?
***
Parin päivän kuluttua tilanne oli kasaantunut helvetilliseksi. Olin kauan vääntänyt kättä Pinstripen kanssa siitä, jäisinkö tänne siihen asti kuin hänkin, ja lopulta olin saanut hänet taivuteltua. Uskoin sen silti olleen kauhea virhe. Aika todella oli käymässä vähiin ja kaaos eli kaikkialla. Linnan kerrokset alapuolellani olivat ilmiliekeissä ja turvallista oli vain ylimmissä. Massiiviset tulipalot olivat Brion aikaansaannosta. Olin aina tiennyt, että siinä ukossa oli jotain karmivaa, ja se ilmeni nyt erittäin hyvin.
Toimin kuin horroksessa. Pinstripen huudot ja käskyt kaikuivat päässäni. Ennen kuin itse tajusinkaan, seisoin linnan ylimmäisellä parvekkeella. Pinstripe oli tuonut minut sinne ja vannottanut minua pysymään turvassa.
Miten olisin voinut luvata sen? Vuodatin pelon kyyneleitä hänen kadotessa jälleen luotani. Mutta hän tulisi takaisin, kun asiat olisivat selviä. Mikään ei estäisi meitä sen jälkeen. En saattanut muuta kuin odottaa.
Ajantajuni oli hälvennyt kauan sitten. Sää oli jälleen viileämpi ja aurinko painui hiljalleen mailleen luoden varjoja linnan ylle. Istuin parvekkeen kaiteella ja tähyilin taivaalle. Näin valtaisan ilmalaivan, jonka kyljessä komeili Cortexin tämän omassa otsassakin komeileva nimikirjain.
Uskomatonta, että joku kehtasikin olla noin mauton.Säpsähdin rajusti jättikokoisen linnun lehahtaessa viereeni. Alkujärkytyksestä toinnuttuani totesin, ettei sillä ollut mitään minua vastaan. Lintu tökki valtavalla nokallaan käsivarttani ja raakkui kumeasti.
”Mitä sinäkin minusta haluat?” tuhahdin siivekkäälle huomatessani, että se oli lähes itseni kokoinen. Miksi se oli tullut siihen, sitä en ymmärtänyt. Se istui seuranani kauan ja rääkäisi kovaan ääneen, kun linnasta kuuluva meteli kantautui korviimme tavallista voimakkaampana. Voin sanoa tottuneeni ääniin, joten ne eivät minua paljoa säikyttäneet.
Se, mikä aiheutti minulle lähestulkoon sydänkohtauksen, oli Crashin näkeminen. Hän ilmestyi paikalle rynnistäen ensin halkeilleita portaita ylös ja sieltä parvekkeelle. Hän oli hikinen ja nokinen välteltyään Cortexia ja muita alaisia niin pitkään linnan palaessa paikoittain tuhkaksi.
”Crash... Sinä tulit”, sain vaivoin sanoja suustani, sillä olin niin helpottunut ja samalla hämmentynyt. Crashin naamalle levisi iloinen virne ja hän syöksähti halaamaan minua. Tuona hetkenä mielessäni pyöri vain se, että nyt kun hän oli löytänyt minut, hän kaiketi veisi minut äkkiä pois täältä. Kaikista parasta taisi olla päästä ensin turvaan kotisaarelle ja sitten vasta hoitaa tunne-elämän velvollisuudet.
Minua pelotti enemmän kuin ikinä asettuessani Crashin taakse valtavan linnun selkään Hillitsin kiljaisun ja yritin pysyä tyynenä koko sen ajan, jona lintu kuljetti meitä pois saarelta. Katsoessani sen suuntaan en voinut olla tuntematta syvää helpotusta: olin viimeinkin vapaa. Kolme viikkoa oli tuntunut käsittämättömän pitkältä ajalta viettää vihollisen leirissä, mutta ne olivat olleet minulle samaan aikaan elämäni hirveimmät ja parhaat päivät.
Olin kiitollinen, että Crash oli etsinyt minua niin kauan, mutta minulla oli hänelle paljon sanottavaa. En tiennyt, miten hän suhtautuisi, mutta loppujen lopuksi hän otti sen aika tyynesti. Hän seisoi paikoillaan sanomatta mitään. Ei hän koskaan muutenkaan puhunut, mutta nyt hän oli suorastaan pelottavan vaisu. Coco puolestaan antoi minun kuulla kunniani kovaan ääneen. Emme olleet koskaan olleet erityisen läheisiä toisillemme ja nyt olimme lähestulkoon sotajalalla. Hän sanoi minua pelkurimaiseksi ämmäksi ja vähän muuksikin, mutta en jaksanut noteerata teinitytön kiukkukohtausta kovinkaan mittavasti.
Tarvitsin hetken omaa aikaani, joten suunnistin kotiini, joka oli vain pienen kävelymatkan päässä Crashin ja Cocon talosta. Se tunne, kun avasin oven, oli jotain omituista helpotuksen ja surun välimaastoa. Olin todellakin kotona.
Keräsin kokoon laukun verran tavaroita, joita tarvitsisin siitä eteenpäin. Yhden omassa sängyssä nukutun yön ja hyvän ruoan jälkeen tunsin itseni vahvemmaksi ja entistäkin varmemmaksi. Se päivä oli aurinkoinen ja täysin toista maata kuin pari viimeisintä. Sääkin kertoi, että toivoa oli. Suunnistin kulkuni pihalle ja juoksin tiheän viidakon läpi rannalle. Tasapainoilin rantakivillä ja tulin ajatelleeksi, että se taisi olla viimeinen kerta, kun tein niin. Istahdin isolle kivelle ja kuuntelin kauan aaltojen kuohuntaa. Minua kalvaisi epätietoisuus siitä, missä minun olisi pitänyt olla ja missä Pinstripe oli.
Vastaus saapui kirjaimellisesti tuulen mukana: siinä istuessani pikkuinen sininen lintu lenteli ympärilläni nokassaan pieni valkoinen kirjeeltä näyttävä paperi. Tunnistin käsialan oitis Pinstripen omaksi, vaikken ollutkaan koskaan nähnyt hänen kirjoittavan. Kirjeen tyyli oli kuitenkin niin hänen tapaisensa, ettei siitä voinut erehtyä. Samaan aikaan suttuisen ja tavattoman hienon käsialan muodostama teksti kuului:
En tiedä, missä olet tällä hetkellä, mutta toivon, että saat tämän.
Törmäsin kaveriisi samalla, kun olin matkalla itäiselle puolelle. Vannotin sitä luupäätä viemään sinut kotisaarellesi turvaan, joten olettaisin, että olet siellä. Mikäli sinua yhtään tunnen, uskoisin, että tämä tipu löytää sinut meren ääreltä.
Kenties halusit katsastaa, näyttääkö maisema yhtä hohdokkaalta kuin parvekkeelta katsottuna. Veikkaisin, että ei.
Sen sanon, että nämä maisemat jäävät kauas tänä yönä. Jos olet aikeissa seurata, tule keskiyöllä saaresi eteläkärkeen.
Näen sinut siellä.Huokaisin syvään saatuani kirjeen loppuun. Minun tulisi ikävä tätä paikkaa. Toivoin sille sydämestäni kaikkea hyvää, ja että se vastedes pysyisi Cortexin vallan ulkopuolella. Proffasta itsestään ei ollut kuulunut mitään pariin viime päivään, mutta jotenkin minusta tuntui, ettei häntä nujerrettu niin helpolla. En aikonut jäädä ottamaan asiasta selvää.
***
”Mitä asiaa?” Coco kivahti avatessaan oven.
”Päästätkö minut sisään?” kysyin takaisin ja tytön myönnyttyä astuin tutun kynnyksen yli. Crash istui pöydän ääressä nenäliinavuoren ympäröimänä. Hänen silmänsä olivat itkusta punaiset.
”Moi”, sanoin ja Crash niisti mahtavasti vastaukseksi.
”Luulin, että olit aikeissa lähteä menemään”, Coco tuhahti ja ojensi teekuppia, mutta kieltäydyin tarjouksesta.
”Olenkin, mutta en voinut lähteä sanomatta mitään”, hymähdin ja tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi. En tiennyt, mistä aloittaisin. Loppujen lopuksi tuttujahan siinä oltiin, joten ei sen olisi pitänyt olla niin vaikeaa.
Väärin, juuri siksi se oli.
Halasin Crashin kanssa pitkään ja koko sen ajan hän itkeä vollotti olkaani vasten. Silloin tulin ajatelleeksi, että Pinstripestä mahtoi välillä tuntua todella ärsyttävältä lohduttaa minua. Irrottauduin kauemmas ja katsoin hänen vihreisiin ja kosteisiin silmiinsä.
”Kaikkea hyvää.”
Coco silmäili minua ensin hieman epäluuloisesti, mutta vastasi kuitenkin halaukseeni.
”Tiedätkö, en voi sanoa koskaan pitäneeni sinusta erityisesti”, tyttö tuumasi vetäytyessään kauemmas. Kasvoilleni nousi vino hymy.
”Samat sanat.”
Silloin minä ja Coco nauroimme yhdessä hilpeämmin kuin koskaan.
”Nähdään joskus”, tokaisin ja astuin hämärtyvään metsään suunnistaakseni eteläiseen osaan saarta. Päästyäni tarpeeksi kauas talosta pyyhkäisin kyyneleisiä silmiäni muutamaan otteeseen.
***
Astuin yksin kuun valaisemalle rantakalliolle. Kuunvalo heijasti upeasti vähäisissä määrin aaltoilevaa vettä.
”Olen odottanut sinua, mikä hitto sinulla kesti?” kuulin tutun äänen ja saatoin nähdä hänen varjonsa. Tylyhkö äänensävy sai hymyni nousemaan korviin asti.
”En minä myöhässä ole, enhän?”
***
A/N: Jännää, miten sitä alkaakin omalle tekstilleen melkein tuhertamaan itkua. Alun perin Tawna oli tylysti aikeissa vain lampsia tiehensä, mutta sitten lisäsin tuon jäähyväiskohtauksen. Pitäähän sitä vanhoille kavereille sanoa jotain mukavaa lopuksi.
Viimeistä lukua vietiin, ja nyt on jokseenkin orpo ja tyhjä olo. Täytynee ottaa jotain uutta mukavaa työn alle.