takkuinen: Tässä mennään tunnemyrskyä laidasta laitaan. Olen hyvilläni, että poikien ahdinko ja tuska välittyi. En tiedä, olinko tarpeeksi selvä ilmaistessani asiaa, mutta tässä siis eletään samaa vuotta, jolloin Heikki ja Kalevi ajautuivat toistensa syliin. Se tapahtui keväällä, tässä on syksy. Laitoin selvyydeksi tämän alkuun, mikä vuosi ja kuukausi on kyseessä. Riia tahtoo totuuden, mutta Kalevi ei meinaa antaa sitä. Kiitos kommentista!
A/N: Huh. Tämä osa iski minua syvälle. Fiilaan niin Kalevia kuin Riiaakin. Täytyy merkata jollain tapaa listaukseen Leimahduksia-sarjan avaintarinat, koska tämä on ehdottomasti yksi niistä. Kiitos, kun luit! :> ja btw, Big Eyes-kappaleen hyvä vastinpari on Mumford & Sonsin Little Lion Man, joka on niiiin Kalevista kertova biisi, että itken.
Weep for yourself, my man,
You'll never be what is in your heart
Weep, little lion man,
You're not as brave as you were at the start
But it was not your fault but mine
And it was your heart on the line
I really fucked it up this time
Didn't I, my dear?
(Mumford & Sons – Little Lion Man)
7.
Kalevi yritti selittää: Heikki on kännissä ylitunteellinen, tiedäthän sä, ja mä halasin sitä vaan siksi, ettei se pitäisi mua ihan kusipäänä. Se, mitä sä luulit flirttailuksi, oli vaan känniläppää.
Kuuntelin Kalevia. Se pisti kaikki taitonsa peliin ja yritti olla mahdollisimman vakuuttava. Mun teki mieli huutaa sen päälle, että luoja, mitä paskaa sä selität. Tahdoin julistaa sen valehtelijaksi ja petturiksi, mutta Kalevin epätoivoinen selittely herättikin minussa jonkin uuden tunteen. Mun kävi Kalevia sääliksi. Vaikutti siltä, ettei se yrittänyt enää vakuuttaa vain mua vaan myös itsensä. Ehkä Kalevi ajatteli voivansa muuttaa tapahtunutta, jos se vain uskoisi siihen tarpeeksi lujasti. Se ei ollut oikein, ei mua eikä Heikkiä kohtaan. Eniten hallaa Kalevi teki kuitenkin itselleen.
Nousin ylös. Katsoin Kalevia suoraan sen ruskeisiin silmiin. Poika osasi piilottaa tunteensa, mutta mä osasin katsoa silloinkin, kun muut käänsivät katseensa. Näin jotain tahatonta ja kivuliasta.
”Valehteleminen ei sovi sulle”, tokaisin. En ollut lempeä. Lempeys ei ollut mun juttu, mutta raivomyrsky oli tyyntymässä. Jäljelle jäi kalvava suru siitä, ettei me voitu palata takaisin. Kalevi katsoi mua, ja sen suu kääntyi katkeraan nauruun.
”Tiedätkö mitä”, se hymähti. ”Me kumpikin ollaan sanottu, miten me vihataan teennäisyyttä, ja silti – ”
”Me ollaan pahimpia teeskentelijöitä koskaan”, sanoin ennen Kalevia. ”Ei kai se ole uutta tietoa?”
”Ei varmaan. Sä päätät tän, ihan sama, mitä teen?” Kalevi sanoi. ”Mitä mä sit enää yritän?”
”Jos toi on totta, niin senkus häivyt”, sanoin.
”Jos se on totta?” Kalevi toisti. ”Mitä vittua toi oli tarkoittavinaan?”
”Kyllä sä tiedät”, sanoin lujalla äänellä. ”Tiedät saatanan hyvin.”
Me tuijotettiin toisiamme hyvä tovi. Se oli shakkimatti, mutta voitto ei ollut mulle mieluisa.
”Anteeksi”, Kalevi sanoi. Pojan ääni petti useasta kohdasta ja mun sydän sen mukana. ”Mä en tarkoittanut – mun ei pitänyt paskoa juttuja näin pahasti. Se vaan – koko juttu Heikin kanssa… Se työnsi mut tasapainosta. Heikki pääsi
liian lähelle mua. Mun olisi pitänyt – ”
Kalevi katsoi kattoon, ja se nieleskeli.
”Voi vittu”, Kalevi inahti ja alkoi pukeutua. Mä en estellyt. Poika ei sanonut enää mitään. Kalevi vain lähti, ja musta se oli parempi niin, koska totuus sattui, sattui niin helvetisti.
Heikki oli päässyt lähemmäs kuin minä. Hymyilin sumein silmin.
Vitun kiva.