Hennon pölyn peittämää, S, Hestia/Emmeline/Marlene

[LillaMyy]

Title: Hennon pölyn peittämää
Author: LillaMyy
Rating: S
Pairing: Hestia Jones /Emmeline Vance/Marlene McKinnon
Beta: Saappaaton
Genre: drama, angst
Disclaimer: En omista hahmoja itse keksimiäni lukuun ottamatta, enkä väitä minkään ficcissäni tapahtuvan asian olevan totta. En saa tästä myöskään minkäänlaista rahallista korvausta.
Summary: Hestian ja Emmelinen pitää tyhjentää Marlenen asunto tämän kuoleman jälkeen ja ajateltava itsensä uudelleen.
Challenges: KOP 4 (haaste löytyy lopusta) ja Genretasohaaste (angst)
A/N: Kylläpä nyt oli KOP:issa haastetta. Aloitin tekstini jo pari kertaa uusiksi, kunnes tajusin, ettei ideani toimi sitten ollenkaan. Sitten onneksi apu löytyi niinkin läheltä kuin irkistä ja Saapsilta (as usual ), joten sitten aloitin uusiksi vähän eri näkövinkkelistä ja tulos on sitten tässä. Innostuin kuitenkin sen verran ensimmäisestä ajatuksestani, että päätin kirjoittaa senkin ulos, joten tälle saattanee tulla jossain vaiheessa itsenäinen esiosa. Kiitoksia siis haasteen heittäjälle!

Hennon pölyn peittämää

Pieni asunto jästi-Lontoon laitamilla kaikui tyhjyyttään. Paljasta lattiaa peitti paksu pölykerros, joka sai asunnon näyttämään tavallistakin harmaammalta. Hestia saattoi melkein jopa tuntea askeliensa häiritsevän pitkään tyhjänä seisseen asunnon rauhaa.

”Mitä me oikein teemme täällä? Eikö Kilta vienytkään kaikkea pois jo kuukausia sitten?” hän kysyi. Hestia ei pitänyt ollenkaan siitä, miten hänen äänensä tuntui täyttävän koko tyhjän tilan.
”Ei aivan kaikkea”, Emmeline vastasi viereisestä huoneesta, ja hänenkin äänensä kaikui seinissä pitkään.

Hestia yritti olla muistelematta, miltä asunto oli näyttänyt vielä nelisen kuukautta aikaisemmin, kun Marlene oli vielä asunut sen seinien sisällä. Silloin asunto oli ollut täynnä valoa, elämää ja lämpöä, mutta nyt se hohkasi kylmyyttä, pimeyttä ja kuolemaa.
”Oletko kohta valmis?” Hestia kysyi, kun hänestä alkoi tuntua, että joku tai jokin tuijotti häntä, vaikkei huoneessa näkynytkään ketään muuta.
”Valmis”, Emmeline vastasi kävellessään olohuoneen puolelle suuri pahvilaatikko sylissään.
”Tuonko takia asuntoa ei ole vielä vapautettu?” Hestia ihmetteli.
”Niin. Marlenen viimeiset tavarat”, Emmeline vastasi, ja hänen äänestään oli helppo kuulla, kuinka kipeää sen sanominen oli hänelle.
”Dumbledore sanoi pyytäneensä kiltalaisia jättämään laatikon tänne siihen asti, että olemme valmiita hakemaan sen”, hän jatkoi vaikeasti. Hestia olisi halunnut rientää halaamaan Emmelineä, mutta tämä piteli pahvilaatikkoa sylissään aivan kuin olisi halunnutkin pitää toisen naisen etäämmällä. Hestia yritti olla näyttämättä, kuinka paljon se häntä satutti, koska hän tiesi tilanteen olevan tarpeeksi vaikea heille molemmille jo muutenkin.

Hetken kaksikko vain seisoi paikallaan, kun kumpikaan ei osannut ottaa ensimmäistä askelta suuntaan tai toiseen. Siinä seistessään ei Hestia voinut olla miettimättä, kuinka epäreilu maailma saattoikaan olla. Vain muutamaa päivää aikaisemmin oli muu velhomaailma juhlinut yhden suurimmista pimeyden velhoista kukistuttua, mutta Hestia tai Emmeline eivät olleet kumpikaan olleet juhlatuulella.

Sota oli vienyt mukanaan monia hyviä ja rakkaita ihmisiä, mutta kukaan ei ollut koskettanut Hestiaa niin läheltä kuin Marlene. Marlene oli ollut se liima, joka piti kokonaisuutta kasassa, ja hänen kuoltuaan oli Hestia alkanut pelätä, että Emmelinekin lipsuisi hänen otteestaan. He olivat olleet trio, kolmen kopla, jo Tylypahkasta asti, joten yhden hengen menetys tuntui todella kovalta iskulta.

Hestian tietämättä Emmelinen ajatukset kulkivat hyvin samoja ratoja. Hän tiesi vetäytyneensä syvälle kuoreensa Marlenen kuoleman jälkeen, mutta Emmeline ei ollut niin avoin kuin Hestia tai Marlene. Hän tarvitsi aikaa itselleen kootakseen ajatuksiaan sellaisen tragedian jälkeen. Hänen piti saada ensin itsensä kasaan, ennen kuin hän voisi edes yrittää ajatella, mitä hänelle ja Hestialle tapahtuisi Marlenen poismenon myötä. Heidän suhteeseensa oli jäänyt aukko, joka kummitteli Emmelinen mielessä.

Emmeline sulki silmänsä, huokaisi syvään ja laski sitten sylissään olevan laatikon lattialle.
”Mitä luulet”, hän aloitti sitten kääntyen Hestian puoleen, ”pitäisikö meidän siivota täällä ennen lähtöämme?”
”Ehkä meidän pitäisi. En viitsisi jättää tätä kaikkea pölyä vuokraemännällekään. Jästien siivoamisessa kun kestääkin niin kauhean kauan”, Hestia tuumi.
”Niin. Ehkä olemme vielä tämän viimeisen kerran hyviä alivuokralaisia ja siivoamme paikat”, Emmeline myönsi.
”Vaikka emmehän me ikinä vuokraa kyllä maksaneet, kun Marlene hoiti sen puolen”, Hestia tuumasi. Hän ei uskaltanut katsoa Emmelineen päinkään Marlenen nimen sanoessaan, joten hän ei huomannut pienen pientä hymynkaretta toisen huulilla muiston noustessa tämän mieleen.

Hestia kaivoi taikasauvan käteensä ja oli jo heilauttaa sitä, kunnes Emmeline keskeytti hänet koskettamalla häntä käsivarteen. Hestia hätkähti yllättyneenä, sillä edelliskerrasta oli jo aikaa, vaikka kosketus olikin hyvin hentoinen.
”Yhdessä?” Emmeline ehdotti ja tarjosi kättään.
”Yhdessä”, Hestia myönsi tarttuen käteen.

Samalla, kun Hestia ja Emmeline heiluttivat yhdessä taikasauvojaan kuuraten asunnon lattiasta kattoon, Hestia tiesi heidän yhteen liitetyistä käsistään, että he tulisivat vielä jotenkin selviämään tästä.

Paritus: Marlene McKinnon / Hestia Jones / Emmeline Vance
Lajityyppi: yleisdraama (general) ja/tai kuhertelu (snog) ja/tai toteutumaton seksuaalinen jännite (UST) ja/tai synkistely (angst)
Ikäraja: S — K-15

Yhteenveto(ehdotus): Naisten Tylypahkan viimeinen vuosi on käynnissä, ja ensimmäinen velhosota pahenee pahenemistaan. Millaiset fiilikset naisilla on tulevaisuutensa suhteen? Miten he saavat toisistaan lohtua? Pysähtynyt, varastettu hetki keskellä sotaa.

[Arte]

Näpyttelen nyt kännykällä kommenttia, kun en muuten ikinä näytä muistavan tätä lukea!

Supersiistiä, että toteutit tämän näinkin pitkälti haasteeni mukaan! Todella vaikea ja random haaste. Paritus jäi todella tulkinnanvaraiseksi, mutta se ei kyllä haittaa, koska tykkäsin tosi paljon siitä, kuinka tässä käsiteltiin sotaa ja sen aiheuttamia vaikeuksia. Erityisesti tuo iski, että muut juhlivat sodan juhlimista samalla, kun rakkaimpiaan menettäneet surevat. Sota on raakaa. ): Ei ole varmasti kenelläkään ollut helppoa - varsinkin kun sodassa kuolee niin paljon nuoria.

Kiitos tästä. Haikea harmaa tunnelma iski tosi hyvin.

[LillaMyy]

Arte: Se oli kyllä oikeasti tosi vaikea haaste! Halusin kuitenkin toteuttaa sen niin pitkälti sen mukaisesti kuin pystyin, koska tunnistin haasteen sun antamaksi (koska femmepolya! ). Yritys jäi kyllä vähän tulkinnanvaraiseksi, kuten itsekin sanoit, mutta aion yrittää vielä joskus toistekin jotain vastaavaa! (: Sota on tosi raakaa, joten sen takia totesin tämän sitten kuitenkin lopulta helpoimmaksi tavaksi lähestyä haastettasi. Kiitoksia kommentista, tosi hienoa, että pidit tästä! (:

[Odo]

Paritus herätti mielenkiintoni! Kaikki jänniä hahmoja, joista mielellään lukee, kun kaikki on täysin kirjoittajan varassa. Harvinaisissa hahmoissa on niin paljon potenttiaalia, että sellaiset ficit katsastaa mielellään! Sitä paitsi tällainen polyparitus on myös kiinnostava, joten silläkin täällä hei! o/

Jotenkin, kun huomasin sinulta tulleen polyfemmeä ajattelin jostain syystä heti, että se on romanttista (sellaisella fluffulla tavalla, Huniskamaa, tiedäthän) ja kun en alkutietoja tai muitakaan lukenut (saati tarkistanut osastoa) niin odotin jotain ihan muuta. Tämähän oli varsin surullinen, mutta siinä oli silti olemassa onnellinen loppu tai niin onnellinen kuin sodan keskellä voikaan olla. Pidin siitä, että paritusta oli lähdetty rakentamaan siltä kannalta, että yksi onkin poissa, koska se on mielestäni varsin tuore idea kuvata polyamoriaa. En ole paljon aiheesta lukenut ficcejä, mutta ei tule mieleen, että olisin törmännyt näkökulmaan jossa joku olisi jo alussa kuollut. Ihana idea siis, vaikka toki surullinen, mutta silti!

Pidin millaisiksi olit hahmot luonut ja vaikka paritus jäikin aika tulkinnan varaiseksi, se oli mielestäni siellä ihan tarpeeksi läsnä. Pidän sota-ajan ficeistä, eikä tämäkään ollut poikkeus ja toteutus oli onnistunut hyvin! Pidemmittä puheitta tahdon kiittää tästä, hienosti olit onnistunut haasteessa, joka ei ollut mikään helpoin mahdollinen! Kiitos <3

[LillaMyy]

Odo: Minustakin nämä hahmot olivat kovin jänniä just sen takia, kun sai itse keksiä kaiken! (: Minulta nyt voisikin odottaa juuri sellaista Huniskamaa, vaikkei tämä nyt sitten sellaista ollutkaan. Kivaa, että pidit tällaista ajatusta tuoreena, itsekään en ole tällaiseen aiemmin törmännyt, mutta en ole kyllä muutenkaan usein törmännyt poly-teksteihin. Kiitos paljon kommentistasi, tykkään että tykkäsit tästä! ((: <3

[Rowena]

Ihanaa, kun näistä naisista kirjoitetaan! Ja ylipäänsä ensimmäisestä velhosodasta. Tähän aikaan sijoittuvat ficit ovat ihan mun lempiluettavaa . Ennen muuta mua kiinnostaa se ristiriita, joka syntyy, kun sota on voitettu, mutta samalla menetetty monta läheistä ihmistä. Kiva, että juuri tätä aihetta käsitellään tässä!

Huh, edesmenneen rakkaan asunnon tyhjentäminen on kyllä kova rasti, kaikki sympatia Emmelinelle ja Hestialle! Hienosti oot kuvaillut tunnelmaa asunnossa ja noitien välillä. Tosi kauniita kuvia ja tuokioita! Esimerkiksi tuo, että ääni täyttää koko tyhjän tilan. Huh, tosi monimerkityksellistä!

Vaikka tässä oli haikea tunnelma, pidin siitä, että lopussa oli myös pieni vitsi. Naurahdin ääneen sille, että Marlene hoiti aina vuokran x). Tuo pieni huumorinhäive on kaivattu kevennys, mutta myös tosi todentuntuinen: kun läheisen kuolemasta on kulunut sen verran aikaa, että sen edes jotenkin käsittää, on huumori se, joka hyvin usein tuo suruun helpotusta. Toki tämä varmasti on yksilöllistä, mutta ainakin itselläni kuolleiden rakkaiden kanssa vietetyt hauskat tai vitsikkäät hetket ovat ne, joiden muistelu tuo ikävän hetkinä eniten lohtua. Pidin siitä, että näin käy tässä Hestialle ja Emmelinelle, vaikka Hestia ei ihan vielä surutyössään olekaan niin pitkällä, että pystyisi sanomaan Marlenen nimen hymyillen.

Pidän myös lopetuksesta. Se hetki, kun tajuaa, että kyllä läheisen kuolemasta jotenkin tulee selviämään, on todella merkittävä hetki surutyössä. Hienosti taltioit sen tähän tekstiin.

Kiitos!

[LillaMyy]

Rowena: Ensimmäinen velhosota on kyllä niin kiinnostava aihe, että kun kerran sain pääni auki siitä, en varmaan osaa enää sulkea sitä. Se on kyllä kovin kamalaa, kun pitää kaivaa ne vanhat laatikot ja tutut asiat ja esineet esille, kun toisesta aika jättää! Hienoa, että tekstistä välittyi tämä. Huomasin tämän menneen vähän raskaaksi, niin sitten piti nostaa sinne jotain vähän humoristisempaa edes vähän helpottamaan tekstiä, joten kivaa, että nostit sen esille. (: Varmasti aika monille se on just näin, että niiden hauskojen hetkien muistelu tuo vähän sitä kaivattua lohtua. (: Kiitos paljon ihanasta kommentista! ((:

[Sokerisiipi]

Vaihdokkaista heips!

Minun piti ihan ensiksi googlettaa, että keitä nämä hahmot oikein ovatkaan, koska nimistä ei ollut kuin aavistus. Varmasti oli haastavaa kirjoittaa tuntemattomista hahmoista menetyksen äärellä ja polysuhde taustalla. Tämä oli kuitenkin tosi toimiva, viipyilevä ja pysähtynyt. Varmasti kauheaa, kun on saatu suuri voitto ja muut sen kuin juhlivat, omaan kokemukseen mahtuu vain menetys ja valtava suru rakkaan kuolemasta. Hestia ja Emmeline kuitenkin ovat sen verran onnekkaita, että heillä on yhä toisensa, vaikka heidänkin täytyy uudestaan opetella, miten olla yhdessä, kun Marlene on poissa. Tällainen menetys voisi olla myös sellainen, joka erottaa heidät, mutta onneksi he kurottautuivat toisiaan kohti, ja jäi se kokemus, että naiset selviävät tästä. Huomaavaista ja tietyllä tavalla myös tervettä (hyvästelyn muodossa) heiltä myös siivota asunto ennen lähteä.

Kiitos tästä haikeasta hetkestä! Pidin!

[LillaMyy]

Sokerisiipi: Heh, joskus on hauskakin kirjoittaa ihan oudoista hahmoista, kun sitten kukaan ei voi tulla sanomaan, että nyt hahmo on OoC. Mutta toisaalta tämä luo kyllä omat haasteensakin sitten. Kiitoksia paljon kommentistasi, ihanaa että pidit tästä! ((: