Ikäraja: Sallittu
Oon pitkään halunnut kirjottaa tällästä. Ja kun idea viimein tuli, mikäs minä olen sitä estämään. Tämä idea on kai tarkoituksella vähän utuinen. Koko juttu lähti liikkeelle sanataidekoulun tehtävästä. En tiennyt oikein itsekään, mistä tämä juontaa juurensa.
Toivon, että tämä tuotos on lukukelpoinen. Ainakin oon syynänny tään läpi niin monta kertaa, että en ole oikein pystynyt muuta ajattelemaankaan.
..............
I
Se on hopeanharmaa. Raskas. Sen poikki kulkevat jäljet valkeina viiruina, kuin jonkin epätoivoisen olennon kynnenjälkinä. Yritys päästä pois. Minne tahansa pois.
Ääni kaikuu korvissani riitasointuisena kuminana, kuin joku löisi kalloani halki. Isku iskulta särö suurenee.
Lasken käteni vasten kylmää metallia. Ihollani jäinen kosketus valtaa alaa. Olen yksin.
Porttiin piirtyvät silmät katsovat minuun. Arpia täynnä oleva olemus.
”Kuka olet?” kysyn en keneltäkään. Se ei vastaa. Sydämeni hakkaa. Pam,pam,pam.
Paino. Olen jo täysin lyöty. Aivan kuin se hengittäisi. Haistan rankkasateen. Kyyneleeni virtaavat vapaana kovaan maahan.
Usvaa. Erotan vain ääriviivoja. Ne imevät puoleensa. Käskevät sulautumaan, liittymään keskeneräisyyksien joukkoon.
”Olen valmis!” raivoan. ”Olen vielä tässä! Sinua ei ole...”
II
Puoliskot erkanevat toisistaan. Minut tyrkätään tunneliin. En huuda, sillä en kaipaa kaikuja.
Menneisyyttä on jo tapahtunut liikaa. En jaksa laskea, kuinka monta laivaa on lipunut ohitseni. He jättivät minut. Miljoonat kuiskaajat sielussani.
Varjoista loikkaavan olennon suu on ihmetyksestä auki. Sitä ei kuitenkaan kestä kauaa. Kynnet viiltävät elämäni kahtia. Nälkäiset laavasilmät ahmivat sydäntäni rikki.
”Älä teeskentele välittävää! Sinä tiesit koko ajan, ettei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin yhtyä peliisi!”
Olennon ulvaus on alkukantainen. En sääli sitä hitustakaan, kun tiedän, millaiseksi se muuttui. Järjetön tekele, muistojeni katala osa.
En halunnut nähdä sitä enää, joten karkoitin sen tänne - maailmaan, jonne kaikki unhoitettu lopulta päätyy. Ennemmin tai myöhemmin tämä paikka tulee katoamaan. En tiedä, pitäisikö siitä syyttää aikaa, tulvaa vai itseä.
En olisi todellakaan tahtonut tulla, mutta lähteminen ei ole vaihtoehto. Jo se seikka, että portti salli saapumiseni, todistaa sen karusti.
Kukaan ei kaipaa minua. Paitsi otukseni, joka killittää niin anovasti, vaikka yrittikin juuri repiä minut kappaleiksi.
III
Suljen silmäni. Sanoja. Ne putoavat ylhäältä.
Olento katsoo. En välitä. Työnnän kielen ulos. Pyydystän kirjaimia, lauseita, tarinoita. Seison sateessa kastumatta. Maut sulavat suuhuni. Mansikkaa, vaniljaa, toivon aurinkoinen vivahde. Tieto paikoista, joihin minulla ei koskaan ollut tilaisuutta matkustaa.
Jos sanojen syöminen tuntuu tältä, niin kenties minun ei olekaan aivan välttämätöntä palata kotiin. Ehkä voisin elää täällä omituisessa universumissa, siitäkin huolimatta, että joudun jakamaan sen tuollaisen outolaisen kanssa.
Luultavasti voisin muuttaa vihollisen ystäväksi. Eihän minulla ole muuta kuin aikaa. Siihen asti, kunnes vajoamme juoksuhiekkaan.
Unohdumme.
