Kirjoittaja: Lauchuo
Ikäraja: S
Genre: drama
Paritus: hyvin lievä Laurel/Francesca
Vastuuvapaus: Kaikki kunnia
hahmoista, miljööstä ja canonista ylipäätään Rowlingille, enkä minä saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta. Millenium-tarina on FractaAniman käsialaa, hahmot... no tuota, omistajiensa? Irl-vastineidensa? Ja lähes kokonaan Fractan (koska me kaikki kuulumme Fractalle).
Tiivistelmä: Koska Laurel innostuu
aina ja
kaikesta.
A/N: Pitäähän sitä nyt kirjoittaa Laurelin ja Francescan uudesta yhteisestä harrastuksestakin, eli frisbeegolffista!
Haasteet: Oneshot10Slam Dunk (1008 sanaa = 2 pistettä)
Älä kerro kenellekään
Pöllö koputteli vaativasti Francescan ikkunaa ja kun hän lopulta katsoi ylöspäin, hymy levisi hänen kasvoilleen: Laurelin suuri tunturipöllö katseli häntä ikkunan takaa kirje jalkaansa sidottuna. Siitä ei voinut erehtyä, sillä se oli jo syntyessään ollut kimeerinen - se oli muuten aivan tavallinen tunturipöllö, mutta sen vasemman puolen väritys oli muodostunut albiinoksi. Francesca avasi ikkunan päästääkseen pöllön sisään ja antoi sille nokan eteen kasan pöllönameja siksi aikaa, kun irrotti kirjettä sen jalasta. Lopulta hän sai solmun auki ja rullasi pergamentin auki salamannopeasti.
Hei Franny!
Keksin meille tekemistä. Tänä iltana, puistossa. Käy ostamassa pari frisbeetä. Tiedäthän, niitä jästikaupoissa myytäviä ohuita kiekkoja.
Lau
Ps. Älä anna kenenkään tunnistaa sinua jästikaupassa.
Pps. Vastaa heti, että tiedän sinun olevan tulossa.Francesca luki kirjeen kahdesti, toisen kerran kulmat kurtussa: miksi ihmeessä hänen piti ostaa joitain jästitavaroita? Lopulta hän kohautti olkiaan ja päätti totella Laurelin ohjeistusta, joten hän kirjoitti vastauksensa nopeasti pergamentin kääntöpuolelle, sillä Laurelin tunturipöllö tuijotti jo häntä intensiivisesti. Laurel oli opettanut sen tökkimään kirjeen vastaanottajaa niin kauan, kunnes se saisi jalkaansa vastauksen, ellei kirjeen vastaanottaja alkanut sellaista heti raapustaa. Ja kaikki vaiva vain siksi, ettei Laurel pitänyt siitä, jos hänen viesteihinsä ei vastattu.
Niinpä Francesca kiirehti kirjoittamaan vastauksen pergamentinpalalle:
Ok. Nähdään puistossa kuudelta.
FracSitten hän sitoi viestin pöllön jalkaan, avasi taas ikkunan ja päästi pöllön lehahtamaan takaisin Laurelin luokse.
***
Kuudelta Laurel juoksi takaapäin halaamaan puiston keinussa istuvaa Francescaa, joka hätkähti, vaikka olikin osannut olettaa ystävältään jotain sellaista.
“Hei Laurel. Mitä me teemme näillä?” Francesca kysyi ensimmäisenä Laurelin päästettyä hänet halauksesta, näyttäeen kädessään olevia frisbeitä, jotka oli aiemmin sinä päivänä käynyt ostamassa.
“Laita ne äkkiä piiloon!” Laurel huudahti, nappasi frisbeet Francescan kädestä ja piilotti ne selässään mukanaan tuomaansa reppuun. Hän vilkuili ympärilleen ja huokaisi helpotuksesta, kun ketään ei näkynyt eikä vaikuttanut siltä, että kukaan olisi nähnyt heitä. “Tule, näytän sinulle jotain hauskaa”, Laurel hymyili valloittavasti ja hetken ajan Francescasta tuntui, että hänen jalkansa saattaisivat pettää hetkellä millä hyvänsä. Sitten Laurel nappasi häntä kädestä ja lähti johdattamaan läheisen metsän kautta peltoaukealle, jolla he olivat pieninä käyneet usein kirmaamassa ruiskukkien seassa. Francesca seurasi kiltisti perässä ja lopulta Laurel pysähtyi yllättäen niin, että Francesca oli kävellä häntä päin.
“No, mitä me teemme täällä?
Niiden kanssa?” Francesca intti ja lopulta Laurel laski repun maahan kaivaakseen sieltä sekä Francescan, että hänen omat frisbeensä.
“Me kokeilemme frisbeegolffia!” Laurel hymyili leveästi ja osoitti sitten peltoa pitkin metsän laitaan. “Näetkö? Tuo punareunainen kori tuolla? Tämä frisbee on tarkoitus heittää sinne”, Laurel selosti. Francesca katsoi häntä kuin hullua.
“Heittää? Tarkoitatko, että me heittelemme tätä kiekkoa ja koitamme saada sen osumaan tuohon koriin?” Francesca kysyi epäilevästi ja toista kulmakarvaansa kohottaen.
“Kyllä tarkoitan! Harjoittelin jo itse tänään, mutta olen vielä aika huono. Aloita sinä”, Laurel tokaisi ja tuuppasi Francescan maahan upotetulle alustalle, jolta mitä ilmeisimmin heiton oli tarkoitus lähteä. Francesca pudisteli päätään, mutta heitti kuitenkin frisbeetään - se lensi kuutisen metriä ja sai Laurelin purskahtamaan nauruun.
“Ei noin! Sinähän heität sitä kuin tyttö. Anna kun minä näytän, siinä pitää olla kunnolla liikettä”, Laurel kertoi, työnsi Francescan sivuun ja otti hyvän asennon. Sitten hän kieräytti koko vartaloaan ja antoi frisbeen lentää. Heitto ei ollut sekään järisyttävän pitkä, ja sitäpaitsi se laskeutui kauniisti keskelle metsää, josta sitä ei voinut olla helppo löytää, mutta heitto se oli joka tapauksessa ja Francesca arvioi, että se lensi ainakin kaksikymmentäviisi metriä.
“Oho”, Francesca onnistui vain toteamaan tiiratessaan pinkkiä kiekkoa metsän laidasta, sitä kuitenkaan näkemättä. Laurel vain kohautti olkiaan.
“Noin käy joskus. En osaa vielä heittää kovin tarkasti. Noniin, nyt jatketaan siitä kohtaa, mihin kiekot jäivät. Sinun vuorosi ensin, koska sinun kiekkosi on kauimpana korista”, Laurel kertoi ja Francesca kävi heittämässä frisbeetään uudelleen, ottaen mallia Laurelin äskeisestä heitosta. Kiekko lensi nyt paljon pidemmälle, mutta jäi silti varmaan parinkymmenen metrin päähän korista, johon se oli tarkoitus saada.
Laurel juoksi etsimään omaa kiekkoaan metsästä, ja hetken kuluttua löysikin sen. Hän heitti ja onnistui saamaan kiekon vain parin metrin päähän korista. Laurel tuuletti sillä välin, kun Francesca heitti uudestaan, saadakseen hänkin kiekkonsa korin viereen. Sitten Laurel nosti kiekon koriin ja perässä samoin teki Francesca.
“Minä voitin tämän korin! Katsotaan, miten seuraavalla menee”, Laurel hymyili säteilevästi ja katsoi koriin. “Tuollapäin on seuraava”, Laurel totesi ja kun Francesca katsoi häntä hölmistyneenä, hän osoitti koria. “Koreissa on aina nuoli, joka kertoo mihin suuntaan pitää mennä, jotta pääsee seuraavalle.”
Seuraava kori oli suuren alaspäin viettävän aukean takana, Francescan arvion mukaan ainakin kolmensadan metrin päässä, ja välissä oli paljon pitkää ruohikkoa. Tyttö irvisti, mutta Laurel vakuutti, etteivät frisbeet katoa ruohikkoon, jos he käyttäisivätt pinkkiä ja sinistä. Että ne löytäisi helposti vihreän ruohikon seasta.
Vietettyään puoli tuntia pelkästään etsien kahta kadonnutta frisbeetä, nypittyään ainakin viisitoista sitkeää ohdaketta irti paidastaan ja poltettuaan paljaat säärensä kolmesti nokkosiin, Francesca vihdoin aneli Laurelia, että he voisivat lopettaa ja mennä kotiin.
“Hyvä on, tämän kerran. Mutta ensi kerralla kyllä etsimme kiekot, emme voi joka kerta hukata kahta kiekkoa, se tulee kalliiksi”; Laurel hymähti lopulta, kaivoi repustaan vesipullon ja antoi Francescan juoda ensin.
“Olihan sinulla edes hauskaa?” Laurel kysyi kun he istuutuivat vierekkäin saman puiston, jossa olivat alkuillasta nähneet, keinuihin ja juovat vuorotellen Laurelin juomapullosta. Koska Francesca ei ottanut omaa mukaan, hän ei tiennyt, että he tulisivat harrastamaan liikuntaa.
“Oli minulla. Aina sinun kanssasi”, Francesca vastasi ja molemmat tytöt puhkesivat nauramaan. “Mikä tämän lajin nimi olikaan?” Francesca kysyi vielä kulmiaan kurtistaen.
“Frisbeegolf. Kuulin siitä Elijahilta, tiedäthän sen nelosluokkalaisen puuskupuhin”, Laurel kertoi ja Francesca nyökkäsi.
“Ja sinä innostuit? Jästilajista?” Francesca kysyi kohottaen kulmiaan ja purskahtaen sitten nauruun. “Jästilajista! Enpä olisi sinusta uskonut”, Francesca sai sanottua sanojensa lomasta, kunnes hän tajusi. “Hetkinen. Sinä olet ihastunut häneen”, Francesca totesi vakavoituen.
“Enkä ole! No, ehkä olin. Viime vuonna. Nykyään olemme kyllä vain ystäviä!” Laurel vakuutti Francescan hymyillessä hänelle tietäväisesti.
“Mutta sinä tykkäät hänestä vieläkin”, Francesca huomautti, tönäisi Laurelia olkapäähän ja sukelsi sitten hiekalle pakoon toista tyttöä, joka koitti lyödä häntä vastavuoroisesti.
“Et sitten kerro tästä kenellekään!” Laurel huudahti ja potkaisi hiekkaa Francescan päälle, joka suojasi silmänsä juuri sopivasti, ettei hiekka ehtinyt sokaista häntä.
“Ai Elijahista vai frisbeegolffista?” Francesca kiusasi noustessaan maasta.
“Kummastakaan”, Laurel vastasi ristien kätensä rinnalleen ja painaen leukansa rintaansa murjottaakseen. Se sai Francescan heltymään ja tyttö käveli kietomaan kätensä Laurelin ympärille.
“En tietenkään kerro.”
