Hei på dej! Täällä ollaan jälleen kerran sairaana, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä että uutta osaa pukkaa.
pihlajanmarja// Oi, mukavaa kuulla jos edistystä on tapahtunut – ainakin toivottavaa se on, kun ensimmäinen tämän ficin osa on ensimmäinen ficciteksti ikinä ja nyt näitä on tullut raapustettua jo… Ainakin puolitoista vuotta. Paljon kiitoksia kehuista, ja joo, Hartsa oli kyllä ainakin tässä vaiheessa ihan turvassa telttansa uumenissa. Toivottavasti jaksat kommentoida jatkossakin!
L.E// Oi, tervetuloa! Kiitoksia paljon kehuista, parhaani teen, ja jatkoa tarjoillaan vielä tässä samaisessa viestissä.
Kuolotar// Hee, kommentti myöhään on paaaaaaljon parempi kuin ei milloinkaan :’D Kiitos paljon kommentista + kaikista kehuista, vaikka minun mielestä suurin näistä ideoista on suoraan Jo-tädiltä lainattu, kun tämä ficci kuitenkin kulkee niin lähellä 7. kirjan kulkua… Toki tässä jotain minun omaakin on, ainakin käsitykset hahmojen luonteista ja mietteistä.
SuklaaKissa// Jehuu, teretulemas! Ihanaa että tykkäät, kiitos paljon kehuista – täytyy käydä metsästämässä tuo virhe sitten kun ehdin/jaksan, kiitos bongauksesta. Ännähän siinä toki pitäisi olla.
A/N: Tämä on tällainen lyhyempi osanen, mutta toivottavasti kelpaa.
8. luku
VUOSIKYMMENEN KYLMIN JOULU^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Ginny istui polvillaan tarvehuoneen takan edessä ja tökki puita taikasauvallaan. Loitsu ei ottanut toimiakseen, sillä Ginnyn ajatukset olivat satojen kilometrien päässä. Pian yksittäinen liekki kuitenkin leimahti ja alkoi syödä puuta ympäriltään. Ginny mietti, että ehkä Dobby olisi voinut käydä silloin tällöin huolehtimassa AK:n päämajasta, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, ettei tahtonut asettaa tonttua vaaraan. Dobby oli aivan liian altis panemaan päänsä pantiksi Harry Potterin ystäviä suojellakseen.
”Hei, Ariana”, Ginny sanoi pehmeästi nuorelle tytölle, joka oli nuokkunut muotokuvassaan takan yllä, mutta avasi nyt siniset silmänsä valppaasti. ”Käytkö sanomassa Aberforthille, että täällä kaivataan aamiaista?”
Ariana nyökkäsi ja lähti heti kävelemään poispäin Ginnystä. Ginny ei tiennyt, mikä Dumbledoren nuoren sisaren tarina todella oli, mutta Rita Luodikon uuden kirjan versioon hän ei uskonut – Parvati Patil oli tuonut ’Albus Dumbledoren elämän ja valheet’ näytille tarvehuoneeseen edellisellä viikolla, ja se oli päätynyt pian takkaan kytemään. Jokin Arianan hennossa hymyssä ja nuorelle noidalle epäluonnollisen hitaissa askelissa sai Ginnyn kuitenkin surulliseksi.
Ginny käveli huoneen poikki niin hiljaa kuin kykeni, jalassaan villasukat, joihin oli jo alkanut kulua reikiä. Tuntui uskomattomalta, että jouluun oli enää muutama päivä. Tylypahkan pikajuna uhmaisi lumimyräkkää vielä samana päivänä ja kiidättäisi oppilaat Lontooseen. Suurin osa kaartilaisista oli tuonut matka-arkkunsa tarvehuoneeseen, sillä vain harvat halusivat nykyään nukkua makuusaleissa. Ginny oli yöpynyt Rohkelikkotuvassa muutamaa viikkoa taaksepäin, jotta oli saattanut vaihtaa kuulumisia luokkatoveriensa kanssa, mutta Carrow’t olivat määränneet myös oleskeluhuoneet nykyään vahdittaviksi. Jos joku uskalsi puhua vielä kello yhdentoista jälkeen, makuusalin ovea jyskytettiin raivokkaasti, ja yöllisiä kävelyretkiä kukaan ei enää harkinnutkaan. Eivät edes AK:n jäsenet, sillä Neville oli pannut kaikki koulun johtoa uhmaavat toimenpiteet toistaiseksi jäihin.
Nyt Neville näkyi makoilevan omassa riippukeinussaan, ja vaikka tämä ei näkynyt edes harkitsevan vuoteesta nousemista, Ginny tiesi pojan olevan hereillä. Nevillen silmät olivat auki, ja ne tuijottivat mietteliäinä kattoon. Viime viikkoina Neville oli vetäytynyt usein kuoreensa vain miettimään, eivätkä edes Seamus, Ginny ja Luna tienneet, mitä poika mahtoi pohtia.
Hannah Abbott ja Susan Bones heilauttivat Ginnylle kättään tervehdykseksi, kumpikaan ei vastaheränneenä välittänyt puhua – tytöt kantoivat pyyhkeitä olallaan ja suuntasivat kylpyhuoneeseen. Moni ei ollut hereillä, Coote ja Peakes olivat lähteneet aikaisiin huispausharjoituksiin ja Terry Boot oli mennyt lähettämään kirjettä vanhemmilleen pöllölästä. Vain Luna istui yksin, tavanomaisen haaveellisen näköisenä radion ääressä penkillä, ja hänen luokseen Ginny suunnistikin – kunnes läheinen riippukeinu keikahti hiukan ja Michael Corner nousi istumaan hieman pöllämystyneen näköisenä.
”Michael!” Ginny huudahti, mutta se oli virhe – Michael säpsähti rajusti ja nosti kätensä päänsä suojaksi. Ginny irvisti itsekseen typeryyttään ja käveli sitten rauhallisesti Michaelin luo, puhuen pojalle hiljaisella äänellä. ”Hei, anna anteeksi. Ginny tässä, minä vain halusin sanoa hyvää huomenta. Katso tänne, ei mitään hätää.”
Ginny tarttui päättäväisesti Michaelin käsiin ja veti ne pois pojan kasvoilta, ja kun hän katsoi Michaelia vakavasti silmiin, tämä rauhoittui pikkuhiljaa ja kauhistunut läähätys tasaantui normaaliksi hengitykseksi. Kun Michael näytti rauhoittuneen täysin, Ginny hymyili pojalle lämpimästi, irrottamatta otettaan tämän käsistä.
”Hyvää huomenta”, Michael sanoi hiljaa, ja yritti hymyillä. Yhteenotosta Carrow’n luihuisarmeijan kanssa oli kulunut kuukausi, ja sen aikana Michael oli parantunut pikku hiljaa. Ensimmäinen viikko oli ollut pahin, tarvehuone oli ollut täynnä paniikkia ja huolta, ja Neville oli valvonut Michaelin vuoteen vierellä yön toisensa perään. Sen jälkeen oli helpottanut – Michaelin katse oli alkanut kohdistua jälleen suoraan Ginnyn silmiin, kun tämä istui pojan vierellä, ja paniikkikohtauksia oli ollut harvemmin. Lopulta Michael oli alkanut jälleen puhua, ja vaikka hänen sanansa olivat lyhyitä ja arkipäiväisiä, Ginny tiesi sen olevan suurelta osin Nevillen ja heidän muidenkin ansiota. Kukaan ei puhunut tapahtuneesta Michaelin kuullen, ja yhä kaartilaisten sydämiä koversi pelko siitä, ettei hymy enää koskaan palaisi hänen kasvoilleen. Neville oli käynyt kirjeenvaihtoa Michaelin vanhempien kanssa, ja nämä olivat luvanneet käyttää pojan Pyhässä Mungossa joululoman aikana ihan vain varmuuden vuoksi.
”Huomenta, Mike, mitä kuuluu?” kysyi Neville, joka oli Michaelin herättyä noussut heti ylös. Nevillen kasvoilla oli hymy, jonka vain Michael oli viime päivinä saanut osakseen – Ginny tiesi, että Michaelin tilanne oli Nevillelle valtavan raskasta katseltavaa, ja usein hän mietti, miten Neville silti jaksoi huolehtia pojasta paremmin kuin kukaan muu.
Michael katsoi Nevilleä hetken, ennen kuin vain kohautti harteitaan vastaukseksi. Neville oli sanonut Ginnylle, että Michael oli selvästi yhä hyvin hämmentynyt tapahtuneesta – silloin kuin kidutuskirouksen muisto kummitteli hänen mielessään, poika oli aivan poissaoleva, tämä säpsähteli ja säikkyi, ja muulloin tämä oli kuin hämäytysloitsun uhri. Se, että Michael kuitenkin oli alkanut puhua ja kommunikoida heidän kanssaan, kertoi toipumisesta.
* * *
Vain muutamaa tuntia myöhemmin AK:n jäsenet puikkelehtivat ihmisjoukossa Tylyahon juna-asemalla. Nevillen, Ginnyn, Seamusin, Lunan, Lavenderin ja Michaelin tapauksessa juna-asemalle pääseminen vaati hyvää reitin suunnittelua – he olivat tiuhan lumituiskun varjolla saattaneet pukeutua kaapuihin päästä varpaisiin niin, että heitä tuskin tunnisti, ja nyt he kävelivät pää kumarassa kohti junaa. He olivat koko kuukauden piilotelleet tarvehuoneessa – Ginny oli käynyt oppitunneilla, jotka eivät sisältäneet vaaraa Carrow’n sisaruksista tai luihuisista, ja tupiinsa he uskalsivat yhä mennä, sillä siellä Carrow’t eivät voineet vierailla.
”Theodore Nott kello kahdessa!” suhahti Seamus ja virnisti Ginnylle ilkikurisesti. Ginny pudisteli huvittuneena päätään – Seamus oli oma itsensä, äkkipikainen mutta kykenevä näkemään hauskuutta ja huvia niissäkin asioissa, mitkä toisille olivat kuolemanvakavia. Seamus heistä kaikista oli se, joka yhä nautti sääntöjen rikkomisesta.
Yhtenä jonona he sujahtivat pian sisään junan ovista, Lavender ja Luna pitivät tiukasti kiinni Michaelin käsistä ihmisruuhkassa (Crabbea tai Goylea ei onneksi ollut näkynyt), ja Ernie Macmillan käytti johtajapojan virkaansa hyväkseen ja hääsi muutaman ensiluokkalaisen eräästä vaunuosastosta, jotta AK sai sen kokonaan itselleen. Ginny peitti ikkunat verhoilla ja Luna osoitti taikasauvallaan ovea, sanoen: ”Vankkuutu”.
”Eikö se teistä ole vähän epäilyttävää, että tämä osasto on suljettu?” Colin Creevey kysyi. ”Eivätkö ne tajua, että me ollaan täällä?”
”Ei täällä ole ketään tajuamassa”, Seamus sanoi iloisesti. ”Carrow’t ja Kalkaros ovat linnassa ja luulen, että Crabbe ja Goyle jäivät sinne myös. Tai siis, siellähän ne saavat kiduttaa sydämensä kyllyydestä, ja Voldemortin leivissä he varmaan korkeintaan saavat pestä toisten kuolonsyöjien kaapuja.”
”On niin kummallista mennä kotiin”, Ginny sanoi melkein kuin itsekseen. ”En edes muista sellaista joulua, jolloin en olisi ollut samassa paikassa Harryn kanssa. Tai Ronin, sillä en usko sen pelkurin uskaltavan näyttää naamaansa kotona.”
”Jos näyttää, kiroa siihen yksi lepakonräkä minunkin puolesta”, Seamus totesi kepeästi ja kaivoi laukustaan esiin valtaisan karkkipussin. ”Katsokaa, mitä Aberforth antoi minulle aamulla. Hunajaherttuassa on ihan uusi joulumakeislajitelma.”
”Kirjoittakaa sitten”, Ginny tokaisi ja haukkasi kilisevästä joulukellosta palasen irti. ”Te kaikki. Tulen muuten hulluksi, sillä äiti varmasti utelee kaikkea ja luulee kuitenkin, että minä tiedän jotain Harrysta… Enkä edes tiedä, tietävätkö isä ja muut, että Ron on Billillä.”
”Vaikka heti kun pääsen kotiin”, Luna hymyili ja nappasi ison karamellitangon makeispussista. Vaunuosasto täyttyi pikku hiljaa joulun tuoksuista, kun Padma Patil veti ikipalavia kanelijoulukynttilöitä esiin, ja jonkin aikaa he olivat vain koulukaveruksia, jotka palasivat kotiin. Kotiin koulusta, eivät sodasta.
* * *
”Hei, Luna.
Tiedän, että sinä olet vain muutaman kukkulan päässä, mutta minulla ei ole lupaa lähteä Kotikolosta. Äiti kielsi. Ja samaan hengenvetoon hän kysyi, olenko aikeissa karata, jotta voisin mennä seikkailemaan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Mikä hyvän joulun toivotus…
Täällä on kylmä – sielläkin on kylmä – kaikkialla on kylmä. Ikkunalaudallani on niin paksu lumikerros, etten enää näe ulos, mutta se on vain hyvä. Jos katselisin hedelmätarhan suuntaan, luultavasti vain miettisin kesiä, jolloin me pelattiin siellä Harryn kanssa huispausta. Olisikohan ministeriössä vielä yhtä toimivaa ajankääntäjää, jonka avulla voisin palata takaisin? Ehkä AK voisi ottaa Harrysta mallia ja murtautua ministeriöön.
Isä tietää Ronista, mutta hän ei ole kertonut kenellekään muulle. Ehkä se on ihan hyvä, sillä Fred ja George ainakin vaikuttavat olevan jotenkin sekaisin jo nyt. He puhuivat eilen illalla turvatoimista
. Voitko uskoa?
Sano isällesi, että hommaa seuraavaan Saivartelijaan uutisia tai mielipiteitä Harrysta. Minä todella kaipaisin jonkin sortin muistutusta siitä, etten kökötä turhaan huoneessani tuijottamassa hänen vanhaa, rikkinäistä ilmiskooppiaan, jonka hän unohti tänne.
Ginny”
~
”Moi, Seamus.
Miten menee? Ginny kirjoitti minulle toissapäivänä ja sanoi, että Fred ja George ovat sotajalalla. Se laittoi ajattelemaan, että meidän pitää ottaa itseämme niskasta kiinni kun päästään takaisin kouluun. Se Michaelin jutun jälkeen me ei tietenkään voida enää juoksennella ympäri koulua kiusaamassa Carroweja, mutta muitakin keinoja on. Luna on nero harhautusloitsuissa, ja niiden avulla me voidaan tehdä melkein mitä vaan. Ehkä me ollaan oltu liian varomattomia, koska me ollaan osittain haluttu jäädä kiinni, haluttu taistella niitä vastaan ihan tosissaan, eikä vain ärsyttää… Käykö se järkeen? Ollaanko me kerjätty verta nenästämme?
On hyvä olla täällä. Mummi on ollut mahtava. Hän on kuulemma mielettömän ylpeä minusta, sanoo että isäni olisi mielettömän ylpeä… Kävin katsomassa heitä pari päivää sitten, äitiä ja isää siis. Vanha kunnon Lockhart (tiesitkö, että hän on myös Mungon pitkäaikaisosastolla?) ehti kirjoittamaan minulle ainakin kymmenen nimikirjoitusta sillä aikaa kun olin siellä. Lähetän sinulle sellaisen joululahjaksi. Muuta et saa. Hah.
Vastaa pian,
Neville”
~
”Heippa, Seamus!
Toivottavasti sinulla oli hyvä joulu. Enää muutamia päiviä siihen, että palataan Tylypahkaan, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa sinulle.
Isä julkaisee Saivartelijan uuden numeron ihan näinä päivinä, ja hän sanoo, että kysyi Aberforthilta haastattelua sitä varten. Ab oli kuitenkin sanonut ei. Minä luulen, että hän on vihainen Harrylle tai rehtori Dumbledorelle… Ehkä meidän pitäisi kysyä häneltä, kun päästään takaisin.
Minulla on ollut loistava loma. Makeanveden limpit meidän lähijoessa ovat parhaimmillaan, ja isä on alkanut tehdä kopiota Rowena Korpinkynnen diadeemista. Olen hirveän innoissani, sillä olen varma, että hän onnistuu. Isällä on aina ollut lahjoja tuollaisissa jutuissa. Hän sanoi, että saan kokeilla sitä, kun tulen kotiin pääsiäislomalle.
Paketissa on joululahja, anteeksi että se on myöhässä, tein sen itse. Sillä on hiustenkasvua nopeuttavia vaikutuksia!
Lämmöllä, Luna”
~
”Hei, Neville.
Halusin vain kertoa, että kävimme Michaelin kanssa sairaalassa viime viikolla, ja parantajien mukaan hän tulee täysin kuntoon. Olemme keittäneet hänelle tasaisin väliajoin taikajuomaa, joka auttaa paniikkihäiriöön, ja hän on jo melkein entisellään. Hän vaatii saada palata Tylypahkaan teidän kanssamme.
Toivottavasti sinulla on ollut miellyttävä joulu,
toivoo Wendla Corner”
~
”Ginny.
En pyytäisi, ellei tämä olisi tärkeää, mutta minulla on ongelma – kuten tiedät, minun isäni on jästi, ja sen takia minun äitiäni syytetään verenpetturuudesta. Pimento hengittää äidin niskaan tauotta ministeriössä, ja minä mietin, josko voisit auttaa. Sinullahan on perhettä ministeriössä, ja jos vain pyytäisit isääsi tai veljiäsi laittamaan sanaa kiertämään äidin puolesta… En oikein edes tiedä, mitä voisin tehdä. Ajattelin vain, että sinä voisit auttaa, sillä teidän perhettähän on myös syytetty joskus jästien kanssa kaveeraamisesta. Enkä tarkoita loukata.
On outoa olla kotona, kun isä yrittää jättää äidin ihan vain suojellakseen tätä, ja äiti uhkaa kirota isän kiinni olohuoneen sohvaan jotta tämä ei häivy minnekään. Alan kaivata omaa riippukeinuani.
Ole kiltti ja kysy isältäsi.
Nähdään,
Seamus”* * *
Rouva Weasleyn silmät olivat kiillelleet kyynelissä koko matkan King’s Crossin asemalle, mutta Ginny oli päättäväisesti jättänyt sen huomioimatta. Hänellä oli tarpeeksi ikävöitäviä ihmisiä jo muutenkin, eikä hän todellakaan kaivannut kyyneleisiä hyvästejä Mollylta. Silti Ginnyn kurkkua kuristi, kun hän työnsi kärrynsä läpi puomista laiturien 9 ja 10 välillä.
”Hyvä on, kultaseni”, Molly sanoi tukkoisen kuuloisena, kun Ginny pysähtyi junan viereen ja kääntyi katsomaan vanhempiaan. Molly hymyili kyyneltensä läpi ja painoi kätensä Ginnyn poskille. ”Minun pikkutyttöni. Älä hankkiudu vaikeuksiin. Taivas tietää, että minä säikähdin, kun sain koulusta kirjeen, jossa kerrottiin murrosta rehtorin kansliaan… Ei enää sellaisia temppuja, ymmärrätkö? Riittää, että Ron on poissa, ja Percy ei… Ja Harry, hän on kaikkein pahimmassa vaarassa…”
Ginny hymyili äidilleen rohkaisevasti ja toivoi koko sydämestään, että tämä olisi hiljaa. Arthur taputti Mollya olalle ja sanoi Ginnyn suureksi helpotukseksi: ”Annahan Ginnyn mennä, Molly. Hän tulee pian taas kotiin, pääsiäiseen on lyhyt aika.”
”Minä pärjään äiti, älä huoli – nähdään pian. Heippa, isä”, Ginny sanoi nopeasti ja halasi vanhempiaan. Sitten hän pakeni junaan kaikkea sitä, mikä oli Kotikolossa vietettyinä päivinä tulvinut hänen ylitseen – muistot, joissa hän ja Harry yhdessä olivat nauraneet pöydän ääressä Georgen ja Fredin vitseille – turha toivo siitä, että Harry olisi lähettänyt hänelle kirjeen jouluksi, pöllöjä oli tullut ja mennyt, mutta ei ainoatakaan Harrylta, Hermionelta tai edes Ronilta – äidin puheet siitä, mitä kaikkea Harrylle, Ronille ja Hermionelle voisi sattua… Ginny lähes syöksyi Nevilleä päin käytävällä yrittäessään löytää oikeaa vaunuosastoa.
”Varo vähän”, Neville naurahti ja halasi Ginnyä. ”Missä palaa? Ei meidän vielä tarvitse juosta ketään pakoon, niin me tehdään vain Tylyahon asemalla.”
”Hoh hoh”, Ginny mutisi, kun he työnsivät laukkunsa lähimpään vaunuosastoon. ”Kuulostat ihan Seamusilta. Mistä nyt tuulee? Ennen lomaa sinä olit kuin myrskyn merkki.”
”No jaa”, Neville kohautti olkapäitään ja istahti penkille Ginnyä vastapäätä, ”Michael on kunnossa, ja minulla oli hyvä joulu. Mummi osaa olla aika piristävä, näkisit kun hän heiluu ympäri taloa korppikotkahattu keikkuen ja opettaa minua kiroamaan tapetit irti seinistä.”
Ginny nauroi ajatukselle, ja pian liukuovi työnnettiin auki. Sisään astuivat Luna ja Seamus, jotka kumpikin olivat hankkiutuneet eroon matkatavaroistaan.
”Moi”, Seamus tervehti. ”Miksi te olette täällä? Koko muu kaarti on junan etupäässä, ovat vallanneet koko osaston ja Coote ja Peakes maksavat ekaluokkalaisille, jotta ne hakevat heille kurpitsaleivoksia.”
”Hermione tykkäisi tuosta”, Ginny ajatteli sarkastisesti ääneen, ja Neville naurahti myöntävästi. ”Minä en jaksa kaikkea sitä meteliä juuri nyt, haluan hengittää rauhassa… Olin vähällä tulla hulluksi kotona.”
”Fred ja George asialla, vai?” Neville kysyi myötätuntoisesti.
”Ei, heille tulee immuuniksi jos sitä mekkalaa kuuntelee vuosikausia”, Ginny hymyili, mutta vakavoitui heti. ”Äiti. Hän tuskin antoi minulle hetken rauhaa, ja jos antoi, silloin oli liian hiljaista.”
”Joo, tajuan mitä tarkoitat”, Seamus sanoi. ”Ehditkö miettiä sitä, mitä pyysin kirjeessä? Tai siis… Minun äitini ei anna periksi helposti, ja jos asiaan ei muuten saada ratkaisua, hän alkaa tapella ministeriötä vastaan, ja siitä ei tule hyvää jälkeä.”
”Olen pahoillani, Seamus, mutta minun perheeni ei voi tehdä mitään”, Ginny pudisti päätään surullisena. ”Isää ahdistellaan jo muutenkin, hän on tunnettu Harryn tukija… Ja sen jälkeen kun me jäätiin kiinni Kalkaroksen kansliasta, se meni vielä pahemmaksi. Hän yrittää pitää matalaa profiilia, eikä se onnistu, jos hän yrittää puolustaa äitiäsi.”
Seamus näytti pettyneeltä, mutta hän nyökkäsi. ”Ei tietenkään. Minun ei olisi pitänyt kysyä.”
”Ei, totta kai sinä kysyit”, Ginny vastusti. ”Toivon, että voisin olla avuksi…”
Ginny ei kuitenkaan päässyt lauseensa loppuun, sillä yllättävä kirskahdus pysäytti junan ja joka puolelta alkoi kuulua huutoa. Jossain kaukaa he kuulivat miehen äänen huutavan vastaväitteitä. Ginny, Neville, Luna ja Seamus katsoivat toisiinsa ja vetivät kuin yhteisestä sopimuksesta taikasauvansa esiin. He painautuivat vasten ovenpuoleista seinää ja kuuntelivat lähestyviä ääniä. Juna kuului hiljenevän, ja pian matala miehen ääni kuului viereisen vaunuosaston suunnalta.
”Pidätte turpanne kiinni”, murahdus sanoi, ”ja perheenne saavat elää. Jos ette, King’s Crossin asemalla on vielä varmaan aika paljon saattajia jäljellä.”
”Kuolonsyöjiä”, Neville muotoili sanan huulillaan, ja Ginny nyökkäsi. He kuuntelivat sydän pamppaillen, kuinka askeleet lähestyivät, ja kun vaunuosaston ovi vedettiin auki, kaikki neljä suuntasivat taikasauvansa tulijan.
”Kappas vain”, ivallinen naurahdus kuului, ja karkean näköinen kuolonsyöjä astui esiin. ”Eikös se ole itse herra Longbottom.”
”Travers”, Neville sylkäisi nimen kuin se olisi ollut jotakin suunnattoman ällöttävää. ”Eikö sinun pitäisi olla Azkabanissa pikku ystäviesi kanssa?”
”Longbottom on ajastaan jäljessä”, Travers sanoi ja virnuili omahyväisesti. ”Ei siellä enää ketään ole. Mutta kyllä vain… On mukava nähdä. Minä olen… ah, tavannut, vanhempasi.”
”Anna olla, Travers, me ei kosketa Longbottomiin”, toinen kuolonsyöjä astui sisään vaunuun. Oven takana näkyi yhä liikettä, mikä kieli Ginnylle, että kuolonsyöjiä oli enemmänkin. Jos Carrowit eivät olleet usuttaneet kuolonsyöjiä Nevillen perään, mitä ihmettä he saattoivat haluta?
Juuri sisään astunut kuolonsyöjä kiersi katsettaan huoneessa. ”Joo, Lestrangen rouva ei tykkäisi siitä. Mutta täällähän on Weasleyn tyttö… Ja sitten, neiti Lovekiva.”
Luna katsoi kuolonsyöjää kylmästi. Travers nyökkäsi ylimielisesti ja sanoi: ”Anna mennä, Leswyn.”
Ennen kuin kukaan ehti reagoida, Leswyn tähtäsi sauvansa Lunaan ja sanoi: ”Vangitsous.” Köydet ilmestyivät tyhjästä ja kiertyivät Lunan ympärille rusentavan lujasti. Ginny huudahti hämmästyksestä ja suuntasi sauvansa kohti Traversia, kun Neville osoitti Leswyniä ja huusi: ”Tainnutu!”
”Älä viitsi, Weasley, minua ei huvita tanssia!” Travers huusi ja väisti Ginnyn kirouksen. ”Leswyn, ota Lovekiva, me mennään!”
”Mitä te hänestä haluatte?” Seamus karjui, kun vielä kaksi kuolonsyöjää rynnisti vaunuun ja Seamus yritti yksin taistella heitä vastaan.
”Lovekivan isäukko on mennyt askeleen liian pitkälle saastaisessa roskalehdessään”, Travers sanoi ja hymyili julmasti. ”Ja kirjoittajan pitää saada palkkansa. Tulkaa jo, häivytään!”
Silloin toinen Seamusin kanssa taistelleista kuolonsyöjistä tähtäsi tainnutusloitsun Seamus otsaan, ja taika osui – Seamus kaatui vasten penkkiä ja Ginny ja Neville jäivät kahden neljää vastaan.
”Nyt, Leswyn!” Travers huusi. Kaksi aseistariisuntaloitsua lennähti kohti Nevilleä, ja toinen osui – hänen taikasauvansa kimposi ikkunalasia vasten ja Leswyn tarttui väkivaltaisesti Lunan ranteeseen ja käännähti kannoillaan.
”Ei!” Ginny huusi. ”Häntä ette vie!”
”Säästä kiljunta siihen, kun saamme pikku poikaystäväsi kiinni, Weasley”, Travers sanoi karkean huvittuneella äänellä ja virnisti julmasti. ”Nähdään silloin.”
Ginnyn viimeinen loitsu osui ohi, se hajotti pienen reiän vaunuosaston seinään, ja lähes samanaikaisesti kuolonsyöjät kaikkoontuivat Luna mukanaan. Neville kömpi ylös maasta, minne erään kuolonsyöjän kirous oli heittänyt hänet, ja hänen otsastaan vuosi verta. Ginny lyyhistyi tyrmistyneenä penkille istumaan.
”Herpaannu”, Neville sanoi heikosti ja osoitti sauvallaan Seamusta. Seamuksen silmät rävähtivät liikkeelle, ne kiersivät huonetta ja pysähtyivät Ginnyyn ja Nevilleen. Hän ponnahti ylös maasta.
”Mitä tapahtui? Missä Luna on?” hän kyseli kauhistuneena, ja Neville pudisti päätään.
”Ne saivat hänet, Seamus. Hän on poissa.”
* * *
