Salapoliisi Conan: Paikkojen vaihto, Shinichi/Ran, K-11

[Subbe93]

Ficin nimi: Paikkojen vaihto
Kirjoittaja: Subbe93
Ikäraja: K-11
Fandom: Salapoliisi Conan
Paritus: Shinichi/Ran
Summary: On olemassa monta tapaa löytää oma sielunkumppani. Ran on odottanut sitä hetkeä kuin kuuta nousevaa, Shinichi puolestaan uskoo menettäneensä oman mahdollisuutensa. Silti heidän kohtalollaan on tarpeeksi kieroutunut huumorintaju, että he saavat selvittää sielunkumppaninsa varmasti sillä kaikista hankalimmalla tavalla, jota on olemassa, ja siitä voi tulla myös hyvin kiusallista...
Tyylilaji/Genre: AU, huumori, romanttinen…
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Gosho Aoyamalle
Haaste: Luodut toisilleen - Soulmate-haaste
A/N: Monien ideoiden ja raapusteluyritysten jälkeen syntyi tämä. Niin paljon kuin mieleni tekisikin, niin päätin, etten aio selitellä mitään! Tämä on lopputulos ja sillä selvä Ainoastaan sen verran selitän, että ”Night Baron” taitaa olla suomenkielisessä mangassa käännetty Pimeyden Ruhtinaaksi, mutta otin omia vapauksia ja suomensin sen tässä Yön Paroniksi. En tiedä, onko makuasioita vai mitä, mutta itse jotenkin pidän enemmän Yön Paronista. Toki Pimeyden Ruhtinas on mahtailevampi, mut… niin
      Ilman pidempiä puheita: Toivottavasti nautit ficistä! Itselläni ainakin oli hauskaa tätä työstäessäni x)

Paikkojen vaihto

Klo. 23:50

”Shin-chan?”
      Shinichi kurtisti kulmiaan ja riisti vaivoin katseensa kirjasta. Pöytälampun valo ei kauaksi valaissut, mutta silti hän erotti äitinsä hahmon kurkkaavan sisään oven raosta.
      ”Eikö sinun pitänyt mennä huomenna Ran-chanin kanssa ulos?” hänen äitinsä visersi. Että Shinichistä oli suunnattoman ärsyttävää, millaisella sävyllä äiti aina alkoi puhua, kun kyseessä oli hän ja Ran. Joka ainut kerta. ”Sinun pitäisi mennä pian nukkumaan, että heräät ajoissa.”
      ”Joo, joo”, Shinichi mutisi ja vilkaisi isänsä työpöydällä olevaa kelloa. Kymmentä vaille kaksitoista. Aika oli kieltämättä vierähtänyt mielenkiintoisen tarinan parissa. ”Menen ihan kohta.”
      Perheen ainoa jälkikasvu vilkaisi sivumennen ovelle ja saattoi kuvitella, miten hänen äitinsä mutristi tyytymättömänä huuliaan. Niin hänen äitinsä aina teki, kun keskustelu ei mennyt hänen haluamallaan tavalla. ”Shinichi Kudo, minä tunnen sinut tarpeeksi hyvin tietääkseni, että sinulla ja minulla on eri käsitys termistä ihan kohta.”
     Poika pyöräytti silmiään ja laski katseensa takaisin kirjaan. ”En ole mikään lapsi, osaan kyllä mennä nukkumaan sitten kun pitää.”
      Hän kuunteli vain puolella korvalla, miten hänen äitinsä heittäytyi draamakuningattareksi ja alkoi paasata siitä, miten hänen pieni ”Shin-chaninsa” oli ehkä iällisesti aikuinen, mutta tulisi aina olemaan äidin ja isän pikkupoika, ja jotain muuta sellaista perussettiä, mitä todennäköisesti kaikki äidit hokivat, kun saivat mahdollisuuden. Shinichi myönsi, että osa hänestä oli kaivannut vanhempiaan täyttämään talon hänen kanssaan, kuten oli ollut ennen kuin nuo olivat lähteneet Amerikkaan. Mutta osa hänestä oli kiitollinen, että hänen vanhempansa viipyisivät Japanissa enää vain viikon ennen kuin lähtisivät taas omille teilleen. Niin paljon kuin Shinichi rakastikin vanhempiaan ja heidän rakkaudenosoituksiaan, niin hän alkoi jo hiljalleen taas kaivata omaa tilaa. Oikeastaan isänsä kanssa Shinichi selviäisi vallan mainiosti, mutta hänen äitinsä tuntui jokaisen eron jälkeen kiusaavan vain entistä enemmän ”pientä Shin-chaniaan”, rutisti halauksiin ja hukutti suudelmiin. Tietysti se oli hänen äitinsä tapa osoittaa rakkautta, mutta se oli silti hieman kiusallista… Varsinkin, kun hänen oli pakko tehdä sitä myös kaikkien ihmisten edessä. Varsinkin Ranin. Sitä paitsi Ran kävi harvemmin silloin, kun hänen vanhempansa olivat kotona. Toki tyttö silti kävi ja vietti Shinichin kanssa aikaa kuten ennenkin, mutta kun vanhemmat olivat kotona, Ran ei vain astellut sisään kertoakseen Shinichille, että oli aika siivota, tai tullut tekemään ruokaa, koska Shinichi ei kuitenkaan huomaisi syödä. Leffailtojakaan ei ollut niin usein.
      Mutta sitä hän ei kertoisi vanhemmilleen. Ei koskaan… Muuten hän saisi kuulla siitä lopun elämänsä.
      ”No, minä menen nyt nukkumaan”, Shinichi kuuli äitinsä lopulta toteavan. ”Hyvää yötä, olet rakas.”
      ”Hyvää yötä”, Shinichi mutisi vastaukseksi, ja aika pian sen jälkeen ovi kolahti kiinni. Hetken jälkikasvu tuijotti kirjaa kuin odottaen, että ovi kävisi vielä ja hänen äitinsä haluaisi vielä huomauttaa jostakin asiasta, mutta niin ei käynyt. Poika vain vilkaisi ovea ennen kuin katsoi uudelleen kelloa. Viittä vaille.
      Hänen äitinsä oli oikeassa. Hänen pitäisi pian laskea kirja käsistään ja mennä nukkumaan. Huomenna Ran täyttäisi kahdeksantoista, ja Shinichi oli törkeästi varastanut tytön itselleen koko päiväksi. Hän oli kolunnut netin täydellisesti läpi selvittääkseen, missä tapahtuisi ja mitkä olisivat sellaisia tapahtumia ja paikkoja, joista Ran pitäisi. Hän oli etsinyt parhaimpia kahviloita ja ravintoloita, joissa he voisivat syödä aamiaisen ja lounaan, sekä hän oli ottanut selvää, minne veisi lapsuudenystävänsä nauttimaan kakkubuffetista, koska Ran rakasti kakkubuffetteja, ja Shinichi oli päättänyt hemmotella päivänsankaria niin hyvin kuin osasi. Ja illan päätteeksi hän veisi sankarin katsomaan jotain uutta romantiikkahömppää, jonka nimeä Shinichi ei itse enää edes muistanut. Hän oli vain valinnut sen, koska oli koulussa sattunut kuulemaan ohimennen, miten Ran ja Sonoko olivat hehkuttaneet odottavansa kovasti kyseistä elokuvaa. Shinichi itse ei ollut niinkään siitä innoissaan, mutta Ranin vuoksi hän kestäisi sen kaksi ja puoli tuntia. Ja ehkä… jos hän tuntisi itsensä tarpeeksi rohkeaksi, hän voisi kertoa Ranille tunteistaan. Ehkä. Se riippuisi paljolti siitä, saisiko Ran tietää sielunkumppanistaan, ja kuka tämä olisi.
      Sielunkumppanit olivat jotain, mihin jotkut uskoivat, jotkut taas eivät. Huhut kertoivat, että jokaiselle oli olemassa sielunkumppani, ja kun täyttäisi kahdeksantoista, jokainen saisi vihiä siitä, kuka tuo toinen tulisi olemaan. Ja mitä Shinichi oli kuullut, niin tapoja oli monia. Oli punainen lanka pikkusormien välillä, ajatustenlukua, mustelmien jakamista, toisen nimen ilmestymistä jonnekin, merkkejä jossain päin kehoa ja mitä näitä nyt olikaan. Eikä kukaan osannut kertoa, kenelle mikäkin tapa ilmestyisi. Kukaan ei osaisi ennakoida, mitä merkkejä pitäisi etsiä. Mutta se tiedettiin, että jokaiselle ilmestyisi jokin merkki, ja jokaiselle olisi joku.
      Ja silti Shinichi ei ollut kokenut mitään omana kahdeksantoistavuotispäivänään. Ei ollut mitään unien jakamisia, ei eriskummallisia ajatuksia, ei merkkejä kehossa, eikä mitään muutakaan, mikä olisi kertonut sielunkumppanista mitään. Ei sillä, että Shinichi olisi ollut yllättynyt tai mitään. Hän ei uskonut tuollaisiin juttuihin, ja toisaalta, eipä kukaan ollut häneltä myöhemmin mitään edes kysellyt. Paitsi Ran.
      Tietenkin Ran oli kysynyt. Ran uskoi sielunkumppaneihin, ja tietenkin hän oli ollut hyvin utelias tietämään, mitä Shinichi oli kokenut. Joten Shinichi oli vain kohauttanut olkiaan välinpitämättömänä ja tehnyt selväksi, ettei se ollut mikään maailmanloppu, vaikkei hän ollut saanut mitään merkkiä, sillä hän tiesi, että Ran pahoittaisi siitä mielensä. Ja hän ei halunnut olla syy, minkä vuoksi Ran näyttäisi murheelliselta hänet nähdessään. Ei se häntä haittaisi, vaikkei hän ollut saanut tietää mitään sielunkumppanistaan… Tai niin hän ainakin itselleen sanoi.
      Oikeastaan Shinichi oli aina jollain tavalla uskonut, että jos hänellä tosiaan olisi sielunkumppani, niin se olisi Ran. Kaikki nämä vuodet, olipa tapahtunut mitä tahansa, Ran oli aina ollut hänen kanssaan. Ran oli ystävä, joka oli pysynyt hänen elämässään kaikesta huolimatta, olipa hän sitten yrittänyt etäännyttää itseään tai jättää tytön pois omista seikkailuistaan. Aina Ran oli tullut itsepäisen bumerangin tavalla takaisin hakemaan häntä leikkimään tai raahannut jonnekin, minne sitten olikaan halunnut mennä. Ran oli aina puolustanut häntä karatepotkuillaan, kun joku oli yrittänyt isotella Shinichille tai muuten vain mollannut häntä. Ran oli aina ymmärtänyt ja tukenut häntä päätöksissään, vaikkei ne välttämättä olleetkaan aina tytön mieleen. Ja Ran uskoi häneen. Aina. Sillä aikaa, kun muut olivat virnistelleet ja ehtineet pilkata hänen ”etsiväleikkejään”, niin Ran ei ollut koskaan epäillyt. Eikä Shinichi oikein tiennyt, miten voisi tuosta vielä laittaa paremmaksi.
      Mutta niin ei tainnut olla. Ja niin paljon kuin Shinichi halusikin nauttia huoletta huomisesta Ranin kanssa, häntä silti pelotti tietää, kuka olisi Ranin sielunkumppani. Mitä jos se olisi joku, johon Ran rakastuisi? Itsekkäästi ja salaa hän oli esittänyt toiveen, että Ranin kohdalla se tulisi vain olemaan joku ystävä… Tosin Shinichi ei ollut varma, tulisiko silloinkin kokemaan paikkansa Ranin ystävänä uhatuksi. Rehellisesti hän ei oikein uskonut, että hän oli osannut olla Ranille yhtä hyvä ystävä kuin mitä Ran oli ollut hänelle.
      Kerran hän oli jopa vajonnut niinkin alas, että oli saanut itsensä kiinni toivomasta, ettei Rankaan saisi tietää mitään sielunkumppanistaan. Ei, hän ei ollut ylpeä tuosta ajatuksesta, ja toisena hän tiesi, ettei niin tulisi käymään. Ran oli kaunis, kiltti ja hyväsydämisin ihminen, jonka hän tunsi. Ei olisi olemassa pienintäkään mahdollisuutta, etteikö Ran löytäisi omaa sielunkumppaniaan. Ran ansaitsi kaiken hyvän, mitä elämällä oli hänelle antaa. Sitä paitsi tärkeämpää oli, että Ran olisi onnellinen. Ei se tarkoittaisi, että Ran katoaisi hänen elämästään. Hän vain jäisi ehkä toiseksi jollekin muulle. Mutta jos se tekisi Ranin onnelliseksi, Shinichi kestäisi sen. Hänen sydämensä vain särkyisi, mutta hän oli väittänyt itselleen, että se olisi pientä. Ennemmin hän kuin Ran. Sitä paitsi hän pitäisi muutenkin huolen, että kuka tahansa tämä Ranin sielunkumppani olisikaan, niin hän ensitöikseen kaivaisi kaikki mahdolliset tiedot ja luurangot esiin ihan vain varmistaakseen, että se joku olisi Ranin arvoinen!
      Shinichi huokaisi ja vilkaisi kelloa. Minuuttia vaille kaksitoista. Hänen todellakin pitäisi mennä pian nukkumaan. Hän suuntasi katseensa takaisin isänsä uusimpaan kirjaan, jota oli ollut lukemassa. Hän lukisi luvun loppuun ja menisi sitten nukkumaan.

~*~*~*~

”Oih, kello on jo paljon!” Ran huudahti tajutessaan, mitä kello näytti. Kymmentä vaille kaksitoista! ”Olen pahoillani, Sonoko, mutta nyt on pakko lopettaa! Pitää ehtiä vielä suihkuun ennen nukkumaanmenoa.”
      ”Ai niin, aviomiehesihän vie sinut huomenna treffeille”, Sonokon ääni puhelimen toisessa päässä vastasi hieman ilkikuriseen sävyyn. Ran oli heittämässä jo perinteisen vastalauseensa, mutta Sonoko oli nopeampi: ”Tiedätkö, minne te oikein menette?”
      ”En tiedä”, Ran myönsi ja keräsi kaksi pyyheliinaa käsivarrelleen valmiiksi, että voisi heti kirmata suihkuun, kun saisi Sonokon kanssa puhelun lopetettua. ”Hän ei oikeastaan kertonut muuta kuin että varautuisin siihen, että olisimme koko päivän liikenteessä ja söisimme jotain aamupalaa yhdessä.”
      ”Oih, miten romanttista”, Sonoko huokaisi liioiteltuun sävyyn, ja pelkästään jo periaatteen vuoksi Ran pyöräytti silmiään vaikkei kukaan ollut sitä näkemässä. ”Soitan sinulle illalla, niin saat luvan kertoa treffeistänen kaiken ja yksityiskohtia myöten! Ai niin, ja pistäkin heti viestiä, kun saat tietää sielunkumppanistasi! Tosin olen aika varma, että se on se mysteerifriikki.”
      ”Sonoko!”
      ”Hyvää yötä!”
      ”Öitä”, Ran vastasi ja laski puhelimen korvaltaan. Hetken hän katsoi kännykän ruutua ennen kuin pisti läpän kiinni, laski puhelimen pöydälle ja lähti suihkua kohti. Olohuoneessa hänen isänsä istui juopuneena pöydän vieressä ja yritti katsella televisiosta jotain myöhäisillan elokuvaa. Oikeastaan Ran oli aika varma, että hänen isänsä keskittyi lähinnä taistelemaan pilkkimistä vastaan kuin katsomaan itse elokuvaa.
      ”Menen suihkuun”, hän huikkasi isälleen kaiken varalta. Hetkeksi mies suoristi selkänsä ja vilkaisi puoliksi ummessa olevin silmin tytärtään. Kuului vain epämääräistä mutinaa ennen kuin mies kolahti otsa edellä pöytää vasten. Ran veti syvään henkeä katsellessaan isänsä kauluspaidan peittämää selkää. Hänen pitäisi kyllä paimentaa tuo mies sänkyyn, ettei hän vilustuisi. Ehkä Ran tekisi sen suihkun jälkeen, mikäli hänen isänsä ei olisi siihen mennessä itse osannut ryhdistäytyä.
      Tyttö asteli kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Heitettyään vaatteet päältään pesukoriin hän avasi suihkun ja verhoutui lämpimän veden alle. Hänen oli ollut tarkoitus olla nopea, mutta sen sijaan hän huomasi rentoutuvansa ja unohtavan kiireensä. Hän sulki silmänsä ja kohotti kasvonsa antaen pisaroiden valloittaa hänen kasvojaan. Ajatukset alkoivat siirtyä huomiseen.
      Häntä hieman jännitti, mitä Shinichi oli oikein suunnitellut päivälle. Hän ei ollut valehdellut Sonokolle sanoessaan, ettei tiennyt muuta kuin että he söisivät jossain aamiaista ja heillä voisi mennä myöhään. Hän oli kyllä yrittänyt urkkia lapsuudenystävältään tietoja, mutta tuo oli vain hymyillyt omaan tyyliinsä ja sanonut, että kyllä Ran sitten näkisi.
      Häntä myös hieman jännitti saada tietää oma sielunkumppaninsa. Toisin kuin Shinichi, hän oli jo pitkään odottanut saavansa tietää. Vain Shinichi tiesi, miten paljon Ran oli hermoillut etukäteen sitä hetkeä ja he – tai siis lähinnä Ran – olivat monia kertoja käyneet läpi kaikkia mahdollisia tapoja, miten sielunkumppani voi ilmoittaa itsestään ja mitä silloin pitäisi tehdä. Mutta tapoja oli monia, ja toiset tuntuivat helpommilta suorittaa kuin toiset. Tosin loppupeleissä Ranista tuntui, että kaikkien kohdalla avainsana tulisi olemaan se, kuinka tuttu sielunkumppani olisi. Esimerkiksi luokkakaverilta olisi paljon helpompi kysellä merkkien perään toisin kuin ventovieraalta.
      Millainenkohan hänen sielunkumppaninsa tulisi olemaan? Ran oli aina uskonut sielunkumppaneihin, ja hän oli aina toivonut, että Shinichi olisi hänen. Oikeastaan hän oli jopa uskonut siihen, sillä he täydensivät toisiaan, olivat toistensa tukena… Hän tiesi, että voisi kääntyä Shinichin puoleen milloin vain. Hän voisi kertoa pojalle kaiken, ja vaikka tuo ei osaisi koskaan sanoa mitään, hän silti istuisi hänen vierellään ja kuuntelisi, olisi tukena. Shinichi auttoi häntä puskemaan eteenpäin silloin kun Ranista tuntui, ettei hän tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä.  Shinichin kanssa hän olisi aina turvassa, tapahtuipa mitä tahansa. Shinichi oli hänen järjenäänensä silloin kun hänen oma järkensä petti totaalisesti.
      Mutta jos Shinichi ei ollut hänen sielunkumppaninsa, niin kuka se sitten olisi? Sonoko oli hänen paras ystävänsä, mutta silti se ei päässyt ihan samalle tasolle, mitä hänellä oli Shinichin kanssa. Ja hänestä tuntui, että sitä oli kenenkään muun vaikea tulla ja pistää paremmaksi. Mutta kenties sitten oli olemassa joku muu…
      Ran huokaisi, laski kasvonsa ja avasi silmänsä. Hänestä tuntui niin väärältä miettiä tätä, varsinkin, kun Shinichi ei ollut saanut tietää omaa sielunkumppaniaan. Poika oli kyllä sanonut, ettei se haitannut lainkaan, ja jos tuo oli löytyäkseen, niin kyllä se vastaan tulisi, mutta Ranista tuntui silti kurjalta, että Shinichi oli jäänyt siitä paitsi. Mutta miksei Shinichi ollut saanut mitään merkkejä? Sanoivat, ettei kukaan jäänyt ilman. Hän oli Sonokon kanssa yrittänyt etsiä vastauksia, mutta turhaan. Sonoko oli sitä mieltä, että joko Shinichi ei vain uskonut tarpeeksi tai vaihtoehtoisesti kukaan ei haluaisi hänen kaltaistaan idioottia sielunkumppanikseen. Ran taas ei halunnut uskoa kumpaakaan vaihtoehtoon. Shinichi osasi olla välillä oikukas, mutta ei hän paha ollut. Ran oli sitä mieltä, että Shinichi ansaitsi itselleen sielunkumppanin, kuten kaikki muutkin. Kuka tiesi, ehkä joku puolestaan osasi etsiä Shinichia, ja… ja…
      Ran ei tiennyt, miksi, mutta se ajatus vaivasi häntä.
      ”Olen kyllä aika varma, että se on se mysteerifriikki.”
      Mutta jos niin oli, niin miksei Shinichi sitten ollut saanut mitään vinkkiä Ranista? Voisiko Shinichi olla hänen sielunkumppaninsa, vaikkei poika itse tiennyt siitä?
      Ran pudisteli hieman päätään. Ei kai sillä loppujen lopuksi ollut väliä. Olipa hänen sielunkumppaninsa kuka tahansa, niin hän haluaisi tavata tuon. Mikään ei estäisi häntä silti olemaan Shinichin paras ystävä. Shinichi tulisi silti olemaan hänelle tärkeä ja rakas, ja mikäli hänen sielunkumppaninsa ei tulisi sitä ymmärtämään, niin silloin kyseinen henkilö ei todellakaan olisi hänen sielunkumppaninsa! Hän ja Shinichi olivat sentään kokeneet paljon yhdessä, ja tulisivat tekemään niin jatkossakin! Jos Shinichi ei koskaan löytäisi sielunkumppania, niin hänellä olisi aina Ran tukenaan. Ei se tietenkään sama olisi, mutta hän pitäisi huolen, ettei Shinichin tarvitsisi olla yksin.
      Ai niin, se kello! Ran vilkaisi ympärilleen, vaikka oli hyvin tietoinen, ettei kylpyhuoneessa ollut kelloa. Se oli varmaan jo vaikka mitä! Oli aika lopettaa haaveilu ja keskittyä olennaiseen! Hän ei saisi aamulla myöhästyä!

Klo. 0:00

Hän avasi silmänsä hätkähtäen. Kesti hetken ennen kuin näkökenttä hänen edessään tarkentui. Ran kurtisti kulmiaan. Huone oli pimeähkö ja hänestä tuntui, että minne tahansa hän katsoikin, niin häntä ympäröi täysinäisiä kirjahyllyjä lattiasta kattoon. Valo ei ylettynyt erottamaan selkämyksissä loistavia nimiä. Hänen allaan oli nahkatuoli, jossa hän itse lähes makasi, ja vasemmalla puolella oli kirjoituspöytä, joka oli hyvin siististi järjestetty. Jalkalampussa paloi valo ja sen alla oli valokuva…
      Hetkonen!
      Ran katsoi kuvaa, jonka oli nähnyt usein. Shinichin perhekuva. Ran katsoi uudelleen ympärilleen ja tunnisti huoneen Shinichin isän työhuoneeksi, joka toimi myös perheen omana kirjastona. Hän myös osasi näin ollen kertoa, että huoneen hyllyillä lepäsi varmasti kaikki mahdollinen rikoskirjallisuus, mitä maailma oli tuottanut. Mutta mitä hän Kudoilla teki? Eikö hän juuri ollut puhunut Sonokon kanssa puhelimessa ja mennyt sen jälkeen suihkuun? Vai oliko hän sittenkin vain nähnyt unta? Mutta jos hän oli uneksinut, niin miten ihmeessä hän oli päätynyt tänne nukkumaan? Ei sillä, etteikö hän tässä huoneessa koskaan kävisi. Varsinkin silloin, kun Shinichin vanhemmat olivat ulkomailla ja Ran tuli pakottamaan Holmes fanin laskemaan kirjan alas ja lähtemään ulos. Mutta ei hän kyllä tiennyt, miksi hän itse olisi istuutunut tuolle nahkatuolille, jonka päällä kuuluisa mysteerikirjailija Yusaku Kudo oli monet menestyksekkäät romaaninsa kirjoittanut. Sitä paitsi hän ei ollut tänään edes käynyt eteistä pidemmällä. Vai oliko? Oliko hän jo sekaisin päivistä? Ran ei ollut varma.
      Vasta silloin Ran huomasi sylissään lepäävän kirjan. Se oli auki. Oliko hän lukenut? Hän aikoi sulkea sen katsoakseen, mitä oli ollut lukemassa, kun havahtui johonkin. Hän veti vasemman kätensä pois kirjan alta ja nosti sen paremmin valoon, jotta saattoi katsoa sitä kunnolla.
      Mitä hänen kädelleen oli käynyt? Ran tuijotti kämmentä ennen kuin käänsi kämmenselän itseään kohti. Ei, ei tämä ollut hänen kätensä. Hän antoi kirjan levätä sylissään ja nosti toisenkin kätensä parempaan valoon tarkkaillakseen sitäkin. Se oli yhtä lailla kookkaampi kuin mitä Ran muisti käsiensä olevan. Sitä paitsi hänen ihonsa näytti tummemmalta. Vai tekikö valo hänen silmissään temppuja? Vasemmassa ranteessa oleva kello ei todellakaan ollut hänen! Sehän oli…
      Shinichin kello…
      Tämän täytyy olla jotain sekopäistä unta, Ran ajatteli ja nosti käden otsalleen haroen etuhiuksia, jotka… jotka… eivät tuntuneet omilta. Hitaasti Ran antoi kätensä kulkea päätään pitkin ennen kuin hän nousi nopeasti jaloilleen ja heitti kummatkin kätensä takaraivolleen tunnustelemaan lyhyttä tukkaa. Mitä hänen kauniille pitkille hiuksilleen oli käynyt? Mihin ne olivat nyt muka yhtäkkiä kadonneet?
      Ran laski katseensa. Joko hän oli hävittänyt hiustensa lailla myös rintansa johonkin tai sitten ne olivat kutistuneet olemattomiin. Tytön huulten lomasta karkasi hermostunut naurahdus, joka ei hänen yllätyksekseen kuulostanut sitten lainkaan häneltä. Hän säikähti, kiljaisi ja astui ajattelemattaan taaksepäin, osuen nahkatuoliin, joka rullien ansiosta karkasi hänen altansa. Tömähdys lattiaan, eikä hän voinut olla parkaisematta kivusta. Au, että se sattui!
       Heti kun suurin kipu oli astunut syrjään, hän ei voinut olla naurahtamatta hengästyneenä. ”Vau”, hän mutisi hiljaa. ”Tuo kuulosti niin väärältä.”
      Ran jäi istumaan lattialle ja tuijotti sanattomana jalkojaan. Hän tunnisti kyllä, kenen housut nuo olivat. Ja kun hän katsoi tummansinistä pitkähihaista paitaa, hän tunnisti senkin. Kello kuului Shinichille, hiukset kuuluivat Shinichille, ääni kuului Shinichille… Koko tämä keho kuului Shinichille.
      Kysymys kuuluikin: Mitä Ran teki Shinichin kehossa?

~*~*~*~

Shinichi tuijotti harmahtavia kaakeleita silmiensä edessä. Kädet olivat upotettuna shampoon ja hiusten sekaan. Kysymys kuitenkin kuului: Eikö hän juuri ollut lukemassa isänsä uusinta Yön Paronia kirjastossa, eikä suinkaan ollut mennyt suihkuun? Vai oliko hän kenties nukahtanut ja kävellyt unissaan?  Mutta jos hän oli kävellyt unissaan, niin kenen suihkuun hän oli oikein eksynyt? Koska kaikki ne vuodet, jotka hän oli omassa kodissaan asunut, niin heillä ei todellakaan ollut harmahtavia kaakeleita, saati sitten tuon näköisiä. Eikä professori Agasallakaan ollut tämän näköistä kylpyhuonetta. Sitä paitsi kuka käytti näin paljon shampoota hiustenpesuun?
     Shinichi huokaisi ja sulki silmänsä antaen päänsä hiukan valahtaa. No, kerta se oli ensimmäinenkin. Nyt hän ainakin saattoi sanoa, että oli kokenut unissakävelyn henkilökohtaisesti. Mutta tämä salaisuus tulisi kuolemaan hänen mukanaan, sillä äidille hän ei ainakaan tulisi koskaan paljastamaan tätä. Hän saisi muuten ikuisesti kuulla tästä. Isältään tämän salaaminen saattoi olla ihan eri juttu, sillä hän tuntui aina tietävän, mitä ympärillä tapahtui. Shinichi todella toivoi, ettei hänen isänsä sanoisi mitään äidille. Ehkä hänen pitäisi yrittää lahjoa mies pysymään hiljaa.
      No, ei kai tässä muu auta kuin pestä itsensä puhtaaksi ja painua ulos täältä, Shinichi ajatteli ja avasi silmänsä. Hänen silmänsä laajenivat lämmön kohotessa poskille, ja hyvin nopeasti hän nosti katseensa takaisin ylös yrittäen estää näkemästä näkemäänsä. Hetken mielijohteesta hän nosti kätensä peittääkseen rinnat käsillään, kunnes tajusi virheensä, ja hyvin nopeasti jätti kätensä ilmaan yrittäen olla koskematta niillä yhtikäs mihinkään.
       Mistä asti minulla on ollut rinnat?!
      Shinichi haroi katseellaan ympäristöä. Suihkuverhon nähdessään hän kääntyi kokonaan sen puoleen ja repäisi sen auki. Hänen edessään oli suora näkymä vessan peiliin, josta heijastui takaisin liiankin tutut kasvot… Kasvot, jotka hän oli tuntenut neljätoista vuotta, mutta jotka eivät olleet hänen omansa. Vaalean lilahtavat silmät skannasivat shampoossa olevat pitkät hiukset, vaaleat kasvot, ja siitä hieman alaspäin, kunnes tajusi, miten lähellä hän taas kävi kiellettyä aluetta. Nopeasti hän käänsi katseensa pois ja irvisti. Hitto, Ran tulee niin tappamaan minut…
      Shinichi kääntyi takaisin suihkun puoleen, joka oli jäänyt päälle. Miten tämä oikein oli mahdollista? Miten ihmeessä hän oli Ran? Hetken mielijohteesta hän nipisti poskeaan, mutta kipu osoitti, ettei hän todellakaan nähnyt mitään kieroutunutta unta. Mutta jos tämä ei ollut unta, niin miten…
      Älä vain sano, että tämä on joku kieroutunut tapa saada selville sielunkumppani?
      Pieni toivonkipinä heräsi hetkeksi eloon, kunnes hän muisti, että hän oli jo muutama kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoista. Oliko mahdollista kokea tämä vasta jälkeenpäin? Oikeastaan oliko hän edes kuullut tällaisesta tavasta löytää sielunkumppani? Hän ei ainakaan muistanut, mikäli Ran oli jostain tällaisestakin puhunut. Mutta jos näin oli, niin Shinichi ei pitänyt ihmeenä, mikäli Luoja oli ensin päättänyt, että kummankin pitäisi olla kahdeksantoista ennen kuin voi eksyä toisen kehoon. Mutta silti? Miksi jotain kehon vaihdoksia? Hän olisi mieluummin seurannut punaista lankaa tai vaihtanut ajatuksia kuin yllättäen löytänyt itsensä lapsuudenystävänsä alastomasta kehosta!
      Ei oikeastaan ole ihme, ettei tästä juurikaan puhuta , Shinichi ajatteli kuivakasti. Hitto, ei hänkään koskaan tulisi kertomaan tästä kenellekään!
      Mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tehdä? Oikeastaan tuo oli väärä kysymys. Todennäköisesti monelle muulle tämä oli se hetki, kun rynnättiin etsimään toisen osapuolen tietoja, jotta voitaisiin olla myöhemmin yhteydessä. Hän oli tuntenut Ranin niin kauan, ettei hänen tarvinnut huolehtia siitä. Enemmänkin häntä huoletti se, miten kauan tätä lystiä tulisi kestämään. Ei tämä pysyvääkään voinut olla. Puolituntia? Tunti? Päivä? Toivottavasti ei ainakaan viimeinen ollut vaihtoehto.
      Shinichi virnisti samalla, kun puna alkoi jälleen hohkata poskilla. Hän nosti katseensa katon rajaan. Hitto, Ran, päätitkin sitten olla suihkussa juuri silloin, kun tämän täytyi tapahtua! Shinichi sulki silmänsä ja veti nenänsä kautta keuhkot täyteen kosteaa ilmaa yrittäen kasata ajatuksensa. Mitä hänen kannattaisi nyt tehdä? Sen hän tiesi, ettei hän voisi mitenkään seisoa alastomana suihkussa odottamassa, milloin seuraavaksi tapahtuisi jotain. Ei varsinkaan, kun keho sattui kuulumaan tytölle, josta hän oli pitänyt niin kauan kuin vain jaksoi muistaa. Ei, hänen olisi päästävä jonnekin turvaan. Mutta minne? Ranin huoneeseen? Siellä hän ainakin saisi olla rauhassa. Toki, mikäli hän yhtään tunsi Ranin isää, niin Mouri Kogoro oli todennäköisesti juovuksissa ja painunut unten maille omaan sänkyynsä. Se tulisi helpottamaan liikkumista, sillä Shinichi ei todellakaan ottaisi riskejä. Kuka tiesi, jos mies tulisi heräämään ennen kuin tämä olisi ohi, ja tahtoisi vessaan. Mutta Ranin huoneeseen tuolla ei olisi mitään asiaa keskellä yötä. Joten jos Shinichi nyt reippaasti toimisi, niin hänen ei tarvitsisi kuin… kuin…
      Niin, pestä itsensä – tai siis Ran… Ja mitenköhän hän sen tekisi ilman, että koskisi mihinkään, mihin hänen ei pitäisi koskea? Ei hän näinkään voinut poistua! Hiukset hän voisi vielä pestä, mutta muuten… Eikä se siis ollut siitä kiinni, etteikö hän voisi, mutta jos Ran saisi tietää, hän olisi mennyttä miestä.
      Ketä minä oikein huijaan? Shinichi ajatteli turhautuneena. Tässä kohtaa olen mennyttä miestä joka tapauksessa.
      Shinichi siirsi katseensa suihkuun, joka edelleen päästi vettä antaen valua sen hukkaan. Hyvä on, hän pesisi vain shampoot pois hiuksista, huuhtelisi kehon vedellä ilman, että koskisi yhtikäs mihinkään, ja poistuisi sitten vähin äänin Ranin huoneeseen piiloon. Se oli tällä hetkellä ainoa sellainen suunnitelma, jolla hän ei voisi loukata Ranin yksityisyyttä enempää kuin oli jo ehtinyt. Mutta silti…
      Shinichi astui takaisin suihkun alle ja sulki silmänsä samalla erään ajatuksen jäytäessä hänen mieltään: Toivottavasti Ranilla ei ole se aika kuukaudesta…

Klo. 0:20

”No niin, Ran, otetaan nyt rauhallisesti… Hengitä syvään ja rauhallisesti”, Ran mutisi itsekseen, vaikkakin samalla häntä hyvin paljon häiritsi se, että hän kuulosti Shinichiltä, eikä omalta itseltään, ja sen takia koko ulinavirsi kuulosti hänen korvaansa niiiin väärältä. ”Mitä minun pitäisi nyt tehdä?”
      Hänellä oli mennyt hyvä tovi, että oli saanut viimeinkin koottua itsensä ja ajatuksensa. Hän ei oikein vieläkään ollut varma, mitä oli tapahtunut, mutta sillä ei tässä kohtaa ollut mitään merkitystä. Sen sijaan hän oli noussut ylös lattialta, laittanut paikat kuntoon, sammuttanut valon ja astellut ovelle poistuakseen huoneesta. Ja ennen kuin hän oli tarttunut oven kahvaan, hänen mieleensä oli tullut kysymys: Mitä hänen pitäisi tehdä?
      Hän oli jo jonkin aikaa punninnut vaihtoehtojaan. Yksin olemisesta hän ei kokenut saavansa mitään apua. Hän voisi vain mennä Shinichin huoneeseen, mutta mitä sitten? Hän ei tulisi hullua hurskaammaksi siellä istuessaan ja odottaessaan, että jotain tapahtuisi. Sitä paitsi hänellä ei ollut harmainta aavistustakaan, kuinka kauan tätä lystiä kestäisi…
      Shinichin vanhemmat puolestaan olisivat varmasti jo nukkumassa. Tosin he olivat ystävällisiä ihmisiä, jonka vuoksi Ran oli ehtinyt jo harkita, että herättäisi pariskunnan tai ainakin edes toisen, ja kertoisi ongelmansa. Hän tiesi, että vaikka tilanne kuulostaisi uskomattomalta, he varmasti ymmärtäisivät ja osaisivat auttaa häntä. Mutta mitä jos he eivät osaisikaan auttaa? Sitä paitsi Ranista ei tuntunut kovinkaan kohteliaalta herättää Shinichin vanhempia keskellä yötä. Ehkä hänen sittenkin vain pitäisi mennä Shinichin huoneeseen odottelemaan aamua.
      Yksi vaihtoehto olisi myös poistua koko talosta. Hän oli harkinnut juoksevansa kotiin. Ehkä hän voisi kertoa isälleen kaiken. Tai ehkä hän menisi äitinsä luokse, isä kun todennäköisesti olisi niin humalassa, ettei ottaisi vakavissaan sanaakaan Ranin kertomuksesta. Sitä paitsi voisiko hänen isänsä edes uskoa moista? Hänen oma kehonsa kuitenkin ilmestyisi paikalle, kun hän olisi selittämässä, ja… ja…
      Hetkinen… Jos minä olen Shinichin kehossa, niin tarkoittaako se…?
      Puna kohosi Ranin poskille, kun hän tajusi, mitä oli mahdollisesti tapahtunut. Jos hän oli Shinichin kehossa, niin tarkoittiko se sitä, että tällä hetkellä Shinichi olisi hänen kehossaan? Ran nosti kädet poskilleen kauhistuneena. Ja eikö hänen viimeinen muistikuvansa ennen Kudoilla olemista ollutkin se, että hän oli mennyt suihkuun pesemään hiuksiaan?
      ”Ei, minun täytyy muistaa väärin”, Ran naurahti käheällä äänellä ja epätoivoisesti antoi sormiensa koukistua tukistamaan lyhyitä hiuksia. ”Luoja, anna minun muistaa väärin…”
      Ei, kyllä hänen viimeinen muistikuvansa oli suihkusta… Shinichi siis… oli… alasti suihkussa… minun kehossani…
      ”Eih!” Ran huudahti ja antoi itsensä valua lattialle polvilleen samalla, kun alkoi haroa hiuksiaan. ”Ei voi olla totta, ei voi! Ei… Minä en voi enää ikinä kohdata häntä tämän jälkeen! En voi, en todellakaan…” Hän antoi käsiensä viimeinkin valahtaa alas ja tuijotti epätoivoisena tummaa lattiaa, joka väriä pimeässä ei juurikaan voinut erottaa, mutta hän oli nähnyt sen niin monta kertaa, että tiesi vallan mainiosti, että se oli tumman ruskea. ”Miten voin katsoa häntä silmiin tämän jälkeen? Ehkä minun pitää perua huominen… En mitenkään voi… Mitähän Shinichikin ajattelee, jos… kun… Mitä… Okei, muista hengittää, Ran”, tyttö mutisi ja sulki hetkeksi silmänsä kootakseen jälleen ajatuksensa rippeet. Hän tunsi, miten hänen silmäkulmassaan oli jo kyyneleet kokoontumassa. Hitaasti hän veti henkeä sisään ja ulos, sisään ja ulos… ”Okei, kaikki on hyvin, Ran”, hän mutisi jälleen itsekseen. ”Ei ole mitään hätää. Kaikki hyvin… Ehkei sinun tarvitse tämän jälkeen kohdata Shinichiä enää ikinä… Tai ehkä hyvä tuuri käy ja muistat väärin! Ehken ehtinytkään suihkuun asti…” Ran parahti epätoivoisesti ja nosti kädet jälleen hiuksiin samalla, kun nosti kasvonsa kattoa kohti. ”Ketä minä oikein yritän huijata?! Ei ole mitään mahdollisuutta, että muistaisin muka väärin! Minä menin suihkuun! Voi ei, mitä minä teen, mitä minä teen? Mitä jos hän… Mitä jos…”
      ”Shinichi?”
      Sydän jätti pari lyöntiä lyömättä. Ran avasi silmänsä hyvin nopeasti ja laski katseensa oveen, joka hänen edessään avautui hiljalleen, antaen eteisen valon yrittää vallata pimeää huonetta. Oven takaa ilmestyi pitkä hahmo, ja talon asukkaat tuntien Ran tiesi tasan tarkkaan, ketä hänen edessään seisoi. Hän saattoi nähdä hämärästä huolimatta miehen, jolta Shinichi oli perinyt kasvonpiirteensä, tummat hiuksensa, rauhallisen luonteensa ja älykkyytensä. Hän saattoi myös tuntea, miten Shinichin isän harmaat silmät tuijottivat häntä.
      ”Shinichi?” mies toisti. Ran erotti huolta miehen äänessä. ”Onko sinulla kaikki hyvin?”
      Ei, minulla ei todellakaan ole kaikki hyvin!
      ”Shi – isä”, Ran korjasi nopeasti ja naurahti hyvin epäshinichimäiseen tapaan. Apua, mitä hän oikein oli tekemässä? Tässä olisi hyvä mahdollisuus kertoa, mitä oli tapahtunut ja pyytää mahdollisesti apua. Mutta… Miksi hän tunsi itsensä niin epävarmaksi? Mitä pahaa muka voisi tapahtua? Jos totta puhuttiin, niin hän uskoi Shinichin isän ottavan hänet paljon suuremmalla todennäköisyydellä vakavissaan kuin hänen oma isänsä. Mutta… silti…
      ”Olet… vielä hereillä?” hän kysyi. Ran, mitä sinä oikein teet? Jos hän tarpeeksi pitkälle yrittäisi teeskennellä olevansa Shinichi, sitä vaikeampi hänen olisi myöhemmin paljastaa olevansa Ran. Toki ei se nytkään ollut helppoa, mutta parempi nyt kuin myöhemmin! Sitä paitsi hän oli aika varma, että hän ei kykenisi esittämään Shinichiä tarpeeksi uskottavasti. Hän jäisi kuitenkin kiinni, ellei ollut jo jäänyt. Joten eikö olisi parempi…
      ”Heräsin, kun Yukiko tuli nukkumaan”, mies vastasi keskeyttäen Ranin ajatusten juoksun. ”En kuitenkaan ehtinyt nukahtaa, sillä kuulin jotain meteliä täältä. Ajattelin tulla katsomaan, onko kaikki hyvin.”
      Voi luoja, voi luoja! Olen herättänyt koko talon!
      ”Saanko nyt vuorostani kysyä, mitä sinä istut lattialla pimeässä huoneessa ja näytät siltä, kuin taivas olisi tippumassa niskaasi?”
      Ran nielaisi ja tuijotti Shinichin isän kasvoja, joista ei oikeastaan voinut erottaa mitään, kiitos valolle, joka tuli hänen takaansa. Kuinka paljon mies oli kuullut? Hänellä olisi vieläkin tilaisuus kääntyä takaisin ja paljastaa kaikki. Shinichin isä ei tuomitsisi, hymyilisi vain, sanoisi jotain lohdullista ja antaisi hänen jatkaa matkaansa…
      Hassua, miten aamuun odottaminen tuntui nyt kovin hyvältä idealta. Hyvät yöunet varmasti selkeyttäisivät ajatuksia ja ehkä hän pystyisi itsekin käsittelemään asian vähän paremmin, kun saisi Mutta mitä kaikkea hän joutuisi myöntämään? Ehkä hänen olisi kuitenkin paras odottaa aamuun ja katsoa asiaa uusin silmin. Joo, ehkä niin olisi parempi…
      Yrität vain vältellä tilannetta.
      Enkä!
      ”Öm… öö… Tuota, oikeastaan olin juuri menossa nukkumaan”, Ran naurahti lopulta ja väläytti miehelle hymyn. ”Mutta taisin ajatuksissani kompastua omiin jalkoihini tai jotain, joten… niin”, hän jatkoi mumisemista. Vau, Ran, olet todellakin huono valehtelija. Tuo ei kuulostanut yhtään niin uskottavalta, mitä sen olisi pitänyt, jotta se olisi sopinut Shinichin suuhun.
      ”Sinun pitäisi olla varovaisempi”, Shinichin isä sanoi lempeästi. ”Sinulle olisi voinut käydä huonosti, tiedäthän.”
      ”Heh, joo”, Ran naurahti ja laski katseensa. Hän huomasi, että oven karmin ja Shinichin isän jalan vieressä olisi juuri sopiva kolo päästä pois tilanteesta. Hän voisi karata paikalta pitäen kiinni selityksestä, että hänen pitäisi olla jo sängyn pohjalla. Eikä se ollut edes valhe! Olihan aamulla aikainen herätys, jopa Shinichillä.
      ”Mutta… minun pitäisi mennä nyt nukkumaan”, hän sanoi nopeasti yrittäen jäljitellä Shinichin äänensävyä samalla, kun päättäväisesti konttasi pakoreitistään eteisen puolelle. Hän ei ollut ottanut huomioon, ettei Shinichi ollut yhtä kapea kuin hän, jonka vuoksi tilanne ei käynyt niin sujuvasti ja huomaamattomasti, mitä Ran oli haaveillut. Hänen onnekseen Shinchin isä kuitenkin astui enempää estelemättä sivuun antaen Ranin päästä eteisen puolelle. Nopeasti hän nousi ylös, vaikkakin ottaen pari horjahdusaskelta, ja kääntyi sitten miehen puoleen. Nyt Ran saattoi nähdä miehen kasvot, joilta ei tällä hetkellä voinut lukea mitään. Miehen harmaat silmät puolestaan vaikuttivat siltä, kuin ne olisivat skannanneet Ranin läpikotaisin yrittäen etsiä jotakin.
      ”Joten… Hyvää yötä, isä!” hän toivotti ja kääntyi portaiden puoleen yrittäen päästä ne ylös mahdollisimman nopeasti, mutta tarpeeksi rauhallisesti, jottei herättäisi enempää epäillystä. Tosin ei sillä, että sillä olisi enää kauheasti merkitystä. Hän oli aika varma, että hänen Shinichi-teeskentelynsä oli mennyt jo ihan reisille.
      ”Niin, tänäänhän on Ran-chanin syntymäpäivä?”
      Ran pysähtyi niille sijoilleen. Hän ei ollut ehtinyt edes puoleen väliin. Hän rutisti käsissään kaidetta, ja hitaasti kääntyi katsomaan Shinichin isää, joka edelleen katseli häntä jotenkin kovin tutkivasti. Tänään, Ran toisti mielessään.
      ”Niin kai”, Ran vastasi hieman epävarmasti. Sitten hän tajusi, että Shinichi ja epävarmuus eivät kuuluneet samaan lauseeseen. ”Tai siis joo, on...”
      ”Muistahan onnitella Ran-chania minunkin puolestani”, Shinichin isä sanoi lopulta. Miehen kasvot pehmenivät, kun huulille nousi tietäväinen hymy ja silmät loistivat jostakin, mitä Ran itse ei kyennyt nimeämään. ”Onnittele häntä myös sielunkumppanin löytämisestä.”
      Ran tunsi hetkellisesti, miten koko maailma hänen ympärillään keikahti ympäri. Sielunkumppanin löytämisestä… Tarkoittiko tämä… Tarkoittiko se, että hän ja Shinichi…
      ”Menehän nyt nukkumaan”, Shinichin isän ääni keskeytti hänen ajatuksensa. ”Kello rupeaa olemaan jo paljon. Sinullahan on aikainen herätys?”
      Ran napsahti takaisin todellisuuteen. Ai niin, hänen pitäisi päästä Shinichin huoneeseen…
      ”A-aivan”, hän sanoi lopulta ja hymyili Shinichin isälle. ”Joo, menen. Hyvää yötä, Shi- isä.” Nopeasti hän kääntyi portaissa ja juoksi yläkertaan kuullen perässään Shinichin isän hyvän yön toivotukset.

~*~*~*~

Shinichi veti syvään henkeä ja yritti rauhoittaa mielensä. Hyvä on, sinä pystyt tähän! Jos hän yhtään tunsi Ranin isää, niin tuo vanhus olisi jo unten mailla, eikä tietäisi mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Koska totuus oli, että jos se vanhus saisi tietää, että tällä hetkellä Ran oli Shinichin kehossa ja Shinichi Ranin, niin tästä ei seuraisi mitään hyvää. Kogoro ei muutenkaan ollut lämmennyt Shinichille enää sen jälkeen, kun heistä oli tullut teinejä, joten hän ei keksinyt pienintäkään syytä, miksi Ranin isä antaisi sen anteeksi, että hän oli tahtomattaan – KYLLÄ, TAHTOMATTAAN! - nähnyt juuri Ranin alasti. Oikeastaan sitähän hän oli periaatteessa nytkin.
      Shinichi puristi pyyhkeen, jonka oli kietonut ympärilleen peittääkseen kaiken, mikä tyttöjen oli soveliasta piilottaa, yläosaa. Toisen kätensä hän oli kietonut löyhästi vatsansa päälle, mutta vain siten, että saattoi olla varma, ettei pyyhe vahingossakaan matkan aikana vilauttaisi mitään. Nyt hänen ainoa stressin aiheensa oli se, että hän pääsisi kunniallisesti Ranin huoneeseen ilman, että mitään peruuttamatonta tapahtuisi.
      Mutta Ran oli onnekas tyttö. Jos Ranin tuuri oli jäänyt Ranin kehoon, niin ehkä kaikki menisi niin hyvin, että Shinichi pääsisi ilman suurempia välikohtauksia suoraan Ranin huoneeseen.
      Poika virnisti. Pyh, hän ja hyvä onni eivät sopineet samaan lauseeseen.
      Uudelleen Shinichi veti syvään henkeä ja keskittyi olennaiseen. Hitaasti hän nosti käden kahvalle, tuijotti hetken päättäväisesti ovea, kunnes aukaisi sen hitaasti. Hän vilkaisi raosta ulos. Huoneessa oli valo ja televisio pauhasi. Kogoro makasi pöydällä autuaan tietämättömänä tästä maailmasta tai mitä ympärillä tapahtui.
      Jes, Shinichi ajatteli voitonriemuisesti. Hän tiesi, että hänen varmasti pitäisi herättää Ranin isä ja kehottaa tuota menemään sänkyyn nukkumaan, mutta tässä tilanteessa hän halusi ennemmin turvata oman selustansa. Hän voisi vain hiippailla vanhuksen ohi Ranin huoneeseen ja lukittautua sinne siihen asti, että aika olisi täynnä. Jep, niin hän tekisi. Hän pyytäisi myöhemmin Ranilta anteeksi, ettei ollut huolehtinut hänen isästään.
      Shinichi vilkaisi nopeasti vielä Kogoron selkää ennen kuin avasi oven suuremmalle ja sujahti ulos kylpyhuoneesta. Nopeasti hän vilkaisi, oliko jättänyt jotain taakseen. Ainoastaan toisen pyyhkeen hän oli jättänyt kuivumaan, mutta se ehkä saisi kuivua siellä. Kyllä Ran sen löytäisi, mikäli kaipaisi sitä. Shinichi sulki oven perässään ja suuntasi katseen Ranin huoneen ovelle. Hyvä, hän olisi ihan kohta turvassa.
      ”Rann-chaaan!”
      Shinichi pysähtyi niille sijoilleen ja kun toinen käsi tiukensi otetta vatsalla, toinen puristi tiukemmin pyyhkeen yläreunaa. Elämä, miksi vihaat minua?
      Hitaasti hän kääntyi katsomaan vanhusta, joka huojuen oli kääntynyt Shinichin puoleen. Tuo näytti yllättävän skarpilta mieheksi, joka voisi nukahtaa koska tahansa uudelleen.
      Neljätoista vuotta olet tuntenut Ranin, Shinichi ajatteli. Nyt heität näyttelijän taidot kehiin ja teeskentelet olevasi Ran, niin kaikki menee hyvin ja mutkattomasti.
      ”Isä”, Shinichi sanoi yrittäen saada kasvoilleen toruvan ilmeen, mikä tosin oli hyvin vaikeaa, sillä ensinnäkin tuntui hyvin väärältä kutsua Kogoroa omaksi isäkseen, ja toisena hänen oli pakko myöntää, ettei häntä juuri nyt voinut enempää kiinnostaa, mitä tuo vanhus teki. ”Olet juonut jo liikaa, menisit sänkyyn nukkumaan.”
      ”Mut olit veshasha niiiiiin khauan”, mies vastasi ja nousi ylös huojahtaen. Kogoro osui pöydän reunaan noustessaan ja kaljatölkit kolahtelivat iloisesti toisiaan vasten.
      Shinichi vilkaisi kelloa. Se rupesi lähenemään puoli yhtä. Hän todella toivoi, että tunti tätä kehojen vaihtoa olisi tarpeeksi. Hän ei nimittäin tiennyt, mitä tekisi, mikäli tämä venähtäisi…
      ”Vaikhutat jotenkhin hashulta”, Kogoro sopersi. Shinichi tiukensi otettaan pyyhkeestään ja käänsi katseensa takaisin mieheen juuri sopivasti nähdäkseen, miten Kogoro katsoi häntä päästä varpaisiin. Lopulta miehen katse siirtyi hänen hiuksiinsa. ”Mikshei shinulla ole pyyhettä hiukshishashi?”
      ”Kuivasin hiukseni kylpyhuoneessa”, Shinichi vastasi jäljitellen Ranin päättäväistä sävyä toivoen, että Kogoro antaisi asian olla. Totuus oli, ettei hän osannut heittää pyyheliinasta turbaania päähänsä. Hän oli kyllä nähnyt, miten äiti oli aina hiukset pestyään kietonut pyyhkeen hiuksiinsa, mutta Shinichi ei ollut saanut sellaista aikaiseksi, kun oli yrittänyt, joten sen sijaan hän oli vain kuivannut sen verran, mitä oli pystynyt. Ja tämä tulisi olemaan yksi niistä salaisuuksista, jonka veisi mukanaan hautaan.
      ”Mut… Shinä kiedoth aina hiuksheshi pyyheliinaan...” Kogoro vastasi ja tarkkaili Shinichia yllättävän epäluuloisesti. Shinichi joutui tekemään kaikkensa, ettei vain heittäisi mitään kovinkaan ivallista kommenttia Kogoron salapoliisitaidoista. Sitä paitsi kai tuossa oli perää. Jos Ran oli aina tehnyt niin, niin miksei nyt?
      ”Minun pitää mennä mahdollisimman pian nukkumaan”, Shinichi perusteli lopulta, ”joten ajattelin, että hiukseni kuivuisivat hieman nopeammin, kun eivät ole pyyheliinaan kiedottuna.” Hyvä selitys, vaikka itse sanonkin.
      Kogoro näytti miettivän pitkään ja hartaasti selitystä, eikä Shinichi ollut varma, miettikö tuo humalainen mies oikeasti selitystä vai oliko mahdollisesti uni viemässä voiton. Hän vilkaisi nopeasti Ranin huoneen ovea. Hitto, hänen oli päästävä pois tästä tilanteesta.
      Joten Shinichi keräsi itsensä ja päätti esittää Rania niin uskottavasti, että saisi tuon vanhuksen sänkyyn nukkumaan ja pääsisi siten itse karkuun. ”Oli miten oli, olet juonut jo tarpeeksi tälle päivälle”, hän sanoi painostavasti ja katsoi Kogoron takana olevien kaljatölkkien kokoelmaa. ”Menisit jo nukkumaan, hyvä kun edes pysyt pystyssä enää. Sitä paitsi minunkin pitäisi mennä, lupasin… Shinichille olla kymmenen aikoihin valmiina...” Että tuntuikin oudolta puhua itsestään.
      Kogoro tuhahti. ”Shinun pitäishi perua tapaamiseshi”, mies murahti. Tuo kääntyi ja asteli horjahdellen pöydän luokse. ”Hah, viedä shinut nyt shyntymäpäivänäshi jonnekin. Minneköhän meinaa? Olen ihan varrrma, että shillä nulikhalla on pahat mieleshä… Jonnekin, mishä she voi tehdä pahojaan shinulle!”
      Shinichi ei voinut estää irvistystään mulkoillessaan vanhuksen selkää. Ihan tiedoksesi, kaikki meistä ei ole kuin sinä!
      ”Shithä phaitshi! Shinä et shitten shen nulikan kans ole myöhään mishään!” Mies kääntyi hyvin äkkiä ja osoitti sormellaan Shinichiä. ”Shinä tulet huomenna kothiin khuuden aikoihin… Khuten viathomien ja khilttien tyttöjen khuuluu tehdä! Shinä et mene shen etshiväpojun kansha yhtikäsh minnekhän. Oikeashtaan shinä perut shen jutun! Phisthe! Olen ishäshi ja minäh päätän!”
      Shinichi tuijotti määrätietoisen ja humalaisen miehen tummia silmiä. Noinko Kogoro paasasi aina, kun Ran suunnitteli lähtevänsä Shinichin kanssa jonnekin? Jos näin oli, niin ne eivät juurikaan tainneet tehota Raniin.
       Kun mies ei sanonut enää mitään, Shinichi päätti tehdä sen, minkä koki Ranille sopivimmaksi tavaksi toimia.
      ”Hyvää yötä”, hän toivotti ja jatkoi matkaansa Ranin huoneen ovelle.
      ”Odotash hetki!” vanhus huudahti. Shinichi pysähtyi ja kääntyi miehen puoleen. Tuo näytti jotenkin hyvin hämmentyneeltä. ”Etköh… Etkö aio shanoa mitään vashtaan?”
      Shinichi tuijotti miestä. Sanoa jotain vastaan? Shinichi halusi edelleen uskoa tuntevansa Ranin paremmin kuin ketään muu, mutta silti… Hän oli ihan kuvitellut, ettei Ran tahtoisi tapella isänsä kanssa. Se oli tuntunut loogisimmalta ja hyvin ranmaiselta ratkaisulta. Mutta pistikö Ran todellakin vastaan siinä kohtaa, kun keskustelu kävi Shinichissä? Hän ei tiennyt. He eivät koskaan puhuneet asiasta. Shinichi oli kyllä tietoinen, että vaikka hänen läsnä ollessa Kogoro käyttäytyi ihan asiallisesti, niin hän oli myös nähnyt ne hampaiden kiristelyt ja murhaavat katseet, joita vanhus Shinichiin loi, kun koki hänet ja Ranin liian läheisiksi. Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka värikkäitä ja kiivaita keskusteluja hänestä käytiin silloin, kun hän ei ollut paikalla, saati miten Ran niihin reagoi. Oikeastaan hän ei ollut edes ajatellut olevansa Kogorolle niin suuri ongelma… Mutta omista kokemuksistaan hän osasi kertoa, että siinä vaiheessa väittelyä, kun Ran iski nyrkkinsä johonkin, oli hyvä antaa asian olla, ellei kokenut itseään tarpeeksi tyhmänrohkeaksi. Harmillisesti Shinichi ei kuitenkaan tällä hetkellä tuntenut itsessään minkään sortin karaten pyhää voimaa, jotta voisi tehdä vaikutuksen Kogoroon ja lopettaa keskustelu siihen paikkaan. Ellei hän sitten bluffaisi…
      Ehkä hän vain ohittaisi tämän jotenkin? Jollain Ranille sopivalla tavalla…
      ”Olen jo niin väsynyt”, hän sanoi lopulta ja tarttui oven kahvaan. ”Huomisesta voi muutenkin tulla rankka päivä, joten annetaan olla tältä päivältä ja mennään nukkumaan”, hän ehdotti sopuisasti ja yritti hymyillä. Hän oli varma, että Ran tekisi niin.
      Kogoro vain tuijotti häntä hölmistyneenä. Lopulta tuo laski päänsä huokaisten, kääntyi, kunnes kuitenkin pysähtyi ja kääntyi jälleen katsomaan Shinichiä. ”Khai kerrot minulleh, kun shaat tietää shielunkumppanisthashi?”
      Shinichin teki mieli hymyillä voitonriemuisesti, sillä hän tiesi, ettei Kogoro välttämättä innostuisi, kun saisi tietää. Mutta sen sijaan hän piti kasvoillaan niin ranmaisen hymyn kuin vain kykeni. ”Tietenkin.”
      Mies nyökkäsi ja kääntyi. ”Thoivottavasthi she on jokuh hyvin rikash...” hän sanoi lopulta ja kohotti kasvonsa. ”Shitten voishitte mennä naimishiin ja minä voisin käydä pelaamasha vain mahjongia, katshoa ravejah ja juodah khaljaa!”
      Shinichi siristi silmiään ja mulkoili miestä, joka nauroi räkäisesti omille fantasioilleen. Hassua, ettei hän tuntenut sitten minkäänlaista myötätuntoa miestä kohtaan, joka saisi parhaimmassa tapauksessa aikaisintaan jo kuuden tunnin päästä tietää, että hänen ihanan ja kauniin tyttärensä sielunkumppani olisikin vain typerä etsivänulikka.

[Subbe93]

A/N: Tämäpä vasta noloa, mutta huomasin vasta äsken, ettei ficini ole mahtunut yhteen viestiin... Joten tässä loppu, olkaa hyvät

Klo. 00:40

Ran sulki huoneen oven kiinni perässään. Hän nojautui ovea vasten ennen kuin huokaisi syvään. Voi luoja, mikä yö!
       Hän katseli Shinichin pimeää huonetta, erottaen asioita ihan vain siksi, että tunsi huoneen paremmin kuin hyvin. Hänen lapsuudenystävänsä huone…
      Hänen sielunkumppaninsa…
      Ran ei voinut olla hymyilemättä ajatukselle, saati olla tuntematta perhosia vatsassaan. Shinichi oli kuin olikin hänen sielunkumppaninsa! Heidät oli tehty toisilleen! Ran vajosi lattialle istumaan ja veti polvet syleilyynsä vain voidakseen puristaa niitä onnesta. Hänen Shinichinsä… Tämä oli varmasti paras syntymäpäivälahja, mitä hän ei ollut edes uskaltanut toivoa!
      Ran laski leukansa polviaan vasten ja jäi tuijottamaan lattian rajaa sitä juurikaan näkemättä. Hän ei voinut olla miettimättä, mitähän Shinichi ajatteli tästä kaikesta. Shinichi ei koskaan ollut osoittanut suurtakaan kiinnostusta sielunkumppaneita kohtaan, ja oikeastaan Ran saattoi kuvitella, miten Shinichi vain kohauttaisi olkiaan tälle tiedolle. Eihän mikään heidän välillään muuttuisi kuitenkaan. Eihän sielunkumppani tarkoittanut välttämättä mitään romanttista. Se saattoi olla joku, joka tulisi olemaan todella hyvä ystävä. Ran itse vain usein unohti sen seikan, sillä hyvin usein sielunkumppaneista puhuttiin romanttisessa merkityksessä, eikä tilannetta oikeastaan parantanut se, että hänellä oli tunteita Shinichiä kohtaan.
      Sitten Ran muisti taas, millaiseen tilanteeseen Shinichi oli todennäköisesti päätynyt. Inahdus karkasi hänen huultensa lomasta samalla kun hän painoi kasvonsa polviaan vasten ja sulki silmänsä punan piinatessa jälleen poskilla. Miksi sen piti tuntua näin kauhealta? Se oli vain Shinichi! Shinichi oli ennenkin nähnyt hänet uimapuvussa tai bikineissä. Sitä paitsi olihan hän itsekin raahannut Shinichin uima-asuostoksille makutuomariksi ihan vain siksi, että jostain syystä Sonoko aina valitsi ne kaikista paljastavimmat hänelle! Shinichillä sentään oli paljon parempi maku! Joten mitä väliä sillä nyt olisi, vaikka Shinichi nyt olisikin nähnyt hänet täysin alasti? Paitsi että Shinichi oli nyt nähnyt kaiken, eikä Ran tiennyt, mitä tuo ajattelisi, eikä hän tiennyt, kykenisikö enää ikinä kohtaamaan Shinichiä…
       Ran nosti nopeasti päänsä ja pudisteli nuo ajatukset pois. Päättäväisesti hän loi katseensa huoneeseen. Nyt hänen oli keksittävä jotain muuta! Ihan sama, mitä, mutta jotain muuta kuin tässä vellominen. Ensinnäkin hänen pitäisi keksiä, kauanko tähän kehojen vaihtoon menisi aikaa. Hän ja Sonoko olivat selvitelleet näitä sielunkumppanijuttuja, eikä hän ollut varma, olivatko he törmänneet kehojen vaihtoon.
      Oikeastaan he olivat! Kun Ran oikein muisteli, hän muisti, että se oli kuulostanut hänestä jotenkin vähän typerältä, ja hän oli miettinyt, ettei haluaisi sitä. Hän oikeastaan muisti jopa hämärästi valittaneensa siitä Shinichille, että miten kiusallista se olisi. Et osaisi yhtään varautua siihen, ja hyvällä lykyllä olisit jossain, mistä toinen ei voisi koskaan saada selville, kuka olet tai missä olet. Mitä jos se vaihdos tapahtuisikin nukkuessa?
      Tai suihkussa ollessa, Ran ajatteli hermostuneena. No, sekin oli koettu. Mutta olivatko he Sonokon kanssa saaneet selville jotain, että kauanko se kestäisi? Tunnin? Kaksi? Ei kai sentään päivää? Ran muisteli, että kyse oli tunneista.
      Tyttö nosti katseensa Shinichin sängyn päädyssä olevalle hyllykölle, muttei pystynyt erottamaan kellon viisareita pimeässä. Hän kampesi itsensä ylös ja napsaisi valot päälle nähdäkseen paremmin. Kaksikymmentä vaille yksi. No, jos se olisi tunnin, niin tunti tulisi täyteen yhdeltä… Ehkä.
      Tyttö hymyili itsekseen. Kenties hänen pitäisi keksiä Shinichille joku pieni jekku kostoksi siitä, että tuo oli nähnyt hänet alasti. Tosin rehellisesti puhuttaessa se oli kylläkin ihan Ranin oma vika, että niin oli päässyt käymään. Mitäs oli jättänyt suihkunsa niin myöhäiselle! Olisi vain pitänyt käydä aikaisemmin. Mutta omaksi puolustuksekseen hänen oli sanottava, että mistä hän muka olisi voinut tietää, että heti puolen yön jälkeen he tulisivat vaihtamaan paikkoja!
      Oikeastaan hän ei pitänyt ihmeenä, vaikka tästä kehojen vaihto -menetelmästä ei kauheasti puhuttu, kun etsittiin tietoja sielunkumppaneiden löytämisestä. Ei Rankaan välttämättä tahtoisi kertoa.
      Ran katseli ympärilleen. Hän oli usein kuullut, miten koulun tytöt olivat pitäneet Shinichiä aina kovin siistinä ja järjestelmällisenä ihmisenä, eikä Ran oikeastaan pitänyt sitä ihmeenä. Shinichi oli aina osannut pukeutua tyylikkäästi, siistimmin kuin monet muut hänen ikäisensä pojat, ja Shinichi oikeastaan kuului niihin ihmisiin, jolle puku sopi paremmin kuin hyvin. Ja Ran myös oli tietoinen, että se oli yksi niistä syistä, miksi monet tytöt katselivat hänen lapsuudenystävänsä – nykyisen sielunkumppaninsa – perään. Shinichi oli komea, hyvännäköinen ja älykäs. Mutta he eivät tunteneet Shinichiä kuten hän. Shinichi oli hyvin suorapuheinen, eikä juurikaan ajatellut toisten tunteita, kun sanoi asiansa. Poika osasi olla hyvinkin tökerö ja hyvin itsevarma. Shinichin tunteita ja ajatusten juoksua oli hyvin vaikea lukea. Ja hän oli mysteerifriikki. Tuon lempipuheenaihe oli Sherlock Holmes ja kaikki, mikä hiukankin siihen liittyi. Ja missä ikinä tuo kuulikaan huudon tai jotain, mikä viestitti, että jollain oli hätä, Shinichi jätti kaiken siihen paikkaan ja lähti äänen suuntaan. Eikä tuo antaisi periksi ennen kuin tapaus oli selvitetty. Sillä aikaa muu maailma saisi jatkaa kulkuaan. Kun hän keskittyi, mikään ei voisi vetää tuon etsivän huomiota itseensä. Ei mikään. Shinichi oli niin itsepäinen!
      Joten Ran ei voinut olla miettimättä, monelleko tytölle kaikki tuo tulisi yllätyksenä. Ja moniko tulisi yllättymään, mikäli he näkisivät Shinichin huoneen nyt: Sängyn ympäristö oli miinoitettu erilaisilla kirjoilla, joista Ran saattoi arvata, että suurin osa, ellei kaikki, oli dekkareita. Hän bongasi muutaman Sherlock Holmeseistakin, joiden tiesi olevan Shinichin suosikeita. Sänky oli petaamatta hyvin tuon tyypilliseen tapaan, ja yöpaita oli jäänyt lojumaan sängylle miten sattui. Sen lisäksi lattia oli täynnä vaatekappaleita, joita Ran arvasi Shinichin käyttäneen, mutta ei ollut vain saanut aikaiseksi vietyä pyykkikoriin. Samoin pöytä oli epäjärjestyksessä ja täynnä erilaista tavaraa.
      Ran pudisteli hymyillen päätään. Hyvin tarkaksi etsiväksi Shinichi ei ollut kovinkaan hyvä pitämään huonettaan järjestyksessä. Ja ennen kuin Ran tajusikaan, hän oli alkanut siivoamaan ystävänsä huonetta jo pelkästä tottumuksesta. Hän pinosi kirjat ja asetteli ne sängyn yläpuolella olevalle hyllylle, osan sängyn viereen nättiin pinoon muutaman lehden viereen. Hän keräsi myös toisen vaatteet yhteen pinoon, jotta Shinichi voisi ensitöikseen aamulla viedä ne pesuun. Sänkyä hän ei viitsisi pedata.
      Ran katsoi tyytyväisenä aikaansaannosta. Näytti huomattavasti paremmalta. Hetken mielijohteesta hän oli käymässä käsiksi työpöytään, kunnes näki epäsiistiin pinoon kasattuja lappuja ja lippusia. Shinichin käsialalla oli listattu kaikenlaisten paikkojen nimiä, joista osa oli yliviivattu. Sitten hän bongasi pari tulostettua lippua johonkin kakkubuffettiin, elokuviin, ja… ja…
       Tyttö ehti pienen hetken miettiä, minne Shinichi oli oikein menossa ja kenen kanssa, kunnes tajusi katsoa päiväyksiä. Huomenna? Tai siis virallisesti tänään…
      Ran nosti nopeasti katseensa ylös ja tunsi, miten hänen omatuntonsa alkoi kolkuttaa. Oliko nuo Shinichin suunnitelmat hänen syntymäpäiväksi? Oliko hän juuri pilannut toisen järjestämän yllätyksen?
      Ei, ei hän ollut! Hyvä on, hän tiesi, että Shinichi oli viemässä häntä elokuviin ja kakkubuffettiin ja syömään ja jonnekin muuallekin, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt nähdä nimiä tarkemmin! Hän ei siis tiennyt tarkkaan Shinichin suunnitelmia! Hän voisi vielä yllättyä!
      Hän kääntyi ympäri yrittäen unohtaa juuri näkemänsä. Shinichi oli nähnyt vaivaa.
      Ran katseli juuri mitään näkemättä petaamatonta sänkyä. Häntä alkoi jo hieman väsyttää, ja toisaalta hän voisi tehdä Shinichille palveluksen ja pistää tuon valmiiksi yöpuulle, mikäli he vielä palaisivat takaisin omiin kehoihinsa sinä aikana. Hetkellisesti Ran mietti ottavansa sängyn yläpuolella olevan hyllyn päältä kännykän ja soittavansa omaansa, mutta rehellisesti sanottuna hän ei ollut varma, kykenisikö avaamaan Shinichin puhelimen. Salasana tai kuvio voisi olla mitä tahansa, ja vaikka se ei välttämättä olisi salaisuus, niin hän ei ollut koskaan vaivautunut pitämään silmällä Shinichin tekemisiä tai kyselemään salasanan perään.
      Hän vilkaisi oven vieressä olevaa likavaatepinoa. Hän oli kylmästi heittänyt niiden joukkoon Shinichin yöpuvun. Ranin katse hakeutui vaatehuoneen ovelle, ja pieni hymy käväisi hänen kasvoillaan. No, ainakin hän voisi samalla katsoa pojalle vaatteet huomista varten valmiiksi – sitä paitsi häntä vähän houkutteli ajatus yhteensopivista vaatteista, vaikka Kazuhan mielestä se oli laimeaa.
      Hyvällä omalla tunnolla tyttö avasi oven ja astui sisään. Ran oli itse suunnitellut laittavansa jotain punaista, olihan se hänen lempivärinsä, mutta harmillisesti Shinichi ei paljoakaan punaista omassa kaapissaan omistanut, vain muutaman takin ja kravatin. Mutta ehkä hän voisi tehdä kompromissin? Niinpä hän otti henkarista vaaleansinisen ruutupaidan, vaaleat housut ja punaisen takin ja vei ne tyytyväisenä tuolin selkänojalle odottamaan aamua. Hän voisi sitten itse pistää sinisen mekon, jossa on pilkkuja, ja punaisen takin, niin he sopisivat hyvin yhteen. Pöydältä hän katsoi paperin, joka oli tyhjä, ja kirjoitti siihen isoin kirjaimin: Katsoin sinulle aamuksi vaatteet valmiiksi, älä myöhästy! Hän otti muutaman teipin palan ja kiinnitti lapun vaatteisiin. Nyt hän saattoi vain toivoa, että se pysyisi siinä siihen asti, että omistaja toivon mukaan palaisi kotiin.
      Hän palasi takaisin vaatehuoneeseen ja alkoi etsiä yöpukua. Lopulta hän löysi sen ja sen enempää ajattelematta hän alkoi repiä päältään tummansinistä poolopaitaa. Vasta, kun hän oli saanut tuon kokonaan pois päältään, Ran pysähtyi niille sijoilleen. Hetkinen… Tämähän ei ollut hänen kehonsa, jota hän parhaillaan oli riisumassa?
      Tajuamattaan, mitä oli tekemässä, hän hitaasti suoristautui ja käänsi katseensa vaatehuoneen peiliin. Näky ei ollut hänelle sinällään uusi, eikä se varmasti monenkaan silmissä ollut mitään erikoista, sillä Shinichi ei ollut mikään kehonrakentaja. Hän oli poika, joka söi silloin kun sattui muistamaan, ja harrasti jalkapalloa vain pitääkseen kuntoaan yllä, jotta jaksaisi juosta rikollisten perässä. Mutta silti siinä oli jotakin, mikä aina veti Ranin katseen puoleensa. Jotain tuossa ruskeahkossa ihossa oli, mikä sai Ranin koko huomion puoleensa, ja silmien irti repiminen kävi oikeasti työstä. Oikeastaan se oli jopa niin vaikeaa, että hyvin usein Ran jäi siitä kiinni. Yleensä se joku, joka sai hänet kiinni itseteossa, oli Sonoko, ja silloin naljailulle ei ollut tulla loppua. Mutta nyt Ran ei jäisi kiinni kenellekään. Hän voisi katsoa niin kauan kuin halusi…
      Ran nosti katsettaan painaakseen mieleensä nuo kasvot, jotka olivat hänelle se toinen asia, mistä hän harvoin sai revittyä katsettaan irti. Mutta vaikka kasvot kuinka näyttivät Shinichin kasvoilta, ne olivat silti hyvin vieraat, eikä Ran voinut olla pettymättä. Ran ei muistanut, oliko koskaan nähnyt Shinichin kulmakarvojen kurtistuvan hermostuneisuudesta. Hän ei muistanut, milloin olisi nähnyt noiden sinisten silmien näyttävän niin epävarmoilta, saati hymyn niin surumielisenä kuin hänellä nyt oli. Ran tunnisti lapsuudenystävänsä kasvoilta omat ilmeensä, mutta Shinichin kasvoilla ne näyttivät niin vierailta, niin vääriltä. Ihan kuin tuo peilikuva ei kuuluisi lainkaan hänen Shinichilleen.
      Ran repi katseensa irti peilistä ja keskittyi napittamaan yöpaidan kiinni. Hän todella toivoi, että he palaisivat omiin kehoihinsa ennen aamua, sillä hän todella tahtoisi nähdä seuraavan kerran nuo kasvot Shinichin omien ilmeiden ja eleiden kanssa.
      Ripeästi Ran vaihtoi myös housut. Hän vilkaisi vain pikaisesti peilikuvaansa ennen kuin nappasi käytetyt vaatteet mukaansa, sammutti vaatehuoneesta valot ja sulki oven perässään. Hän laski vaatteet muiden likavaatteiden päälle oven viereen ennen kuin sammutti huoneesta valot. Hän asteli varoen sängyn reunalle istumaan ja laittoi yölamppuun vielä valon. Hän vilkaisi ranteessa olevaa kelloa. Se oli viittä vaille yksi.
       Ran haukotteli ja enempää ajattelematta kaatui sängylle. Hän tuijotti kattoa. Hän ei voinut olla miettimättä, mitä aamulla tapahtuisi, mikäli he siihen mennessä olisivat palanneet omiin kehoihinsa. Mahtaisikohan Shinichin isä sanoa jotain pojalleen? Hah, Shinichin isä oli varmasti keksinyt, mitä oli meneillä, ja Ran saattoi jo kuvitella, että Shinichi saisi kuulla siitä.
      Mitenköhän Shinichillä oli mennyt? Tosin Ran oli aika varma, että hänen isänsä oli autuaan tietämätön, mitä siinä asunnossa oli tapahtunut. Tuo varmasti oli nukkunut koko tämän ajan pöytää vasten. Oikeastaan Ran toivoi, että Shinichi olisi pitänyt huolta, että hänen isänsä oli siirtynyt sänkyyn nukkumaan. Se mies saisi kuitenkin jonkun flunssan tai jotain.
      Ran siirsi katseensa hyllyyn, jolle oli aikaisemmin järjestellyt kirjoja. Hän tiesi, että Shinichin kännykkä olisi jossain siellä. Hän harkitsi jälleen murtautuvansa sisään ja soittavansa omaan puhelimeensa.
      Murtaudun siihen aamulla, mikäli olen edelleen täällä, Ran ajatteli uupuneena ja käänsi päätään. Hänen nenäänsä osui tuoksu. Shinichin tuoksu. Hän kääntyi kokonaan kyljelleen ja hymyili. Tietysti, miksei hän ollut tajunnut tätä? Tietenkin lakanat tuoksuivat Shinichiltä. Hetken mielijohteesta Ran koukisti jalkansa ja nappasi toisen tyynyn tiukasti syleilyynsä peittäen nenänsä voidakseen hengittää tuttua tuoksua sisäänsä. Hän sulki silmänsä ja hymyili. Hän oli aina pitänyt Shinichin tuoksusta. Hän ei tiennyt, oliko se vain ihastumisen huumaa vai kenties vuosien yhdessäoloa, mutta jokin siinä oli, että se oli tuoksu, mikä sai hänet rauhoittumaan. Se tuoksu sai hänet tuntemaan olevansa turvassa… Se oli tuoksu, joka suojelisi häntä kaikelta, tuoksu, joka ei koskaan jättäisi häntä …

~*~*~*~

Shinichi nojasi Ranin huoneen ovea vasten ja jäi kuuntelemaan, mitä sen toisella puolella tapahtui. Hän kuunteli, miten kaljatölkit taas kolahtelivat yhteen ja vaikuttivat tippuvan lattialle. Oli hetken hiljaista, kunnes kuului isompi tömähdys ja sen jälkeen värikkäitä kirosanoja. Shinichi kolautti takaraivonsa – tai siis Ranin takaraivon – pienesti ovea vasten ja sulki silmänsä. Miksei tuo vanhus voinut nyt vain mennä nukkumaan?
      Viereisestä huoneesta kuului, miten mies puhui jotain itsekseen. Shinichi ei saanut selvää sanoista, mutta hän saattoi kuvitella, miten tuo mahdollisesti syytti pöytää siitä, että oli törmännyt siihen. Tuli hiljaisuus. Shinichi odotti kärsivällisesti. Sitten hän kuuli, miten ovi kolahti kiinni. Hän avasi silmänsä ja katseli kattoa. Hän halusi toivoa, että se vanhus olisi mennyt omaan makuuhuoneeseensa, mutta hän oli aika varma, että vessa oli päätynyt ensimmäiseksi päätepysäkiksi, olihan tuo valittanut, että Shinichi oli ollut vähän turhan kauan kylpyhuoneessa.
      Hän vilkaisi kelloa. Se oli kahtakymmentä vaille yksi. Hän odottaisi ainakin kymmenen minuuttia, jos hän ei siihen mennessä kuulisi mitään muuta ääntä, niin hän uskaltaisi olettaa, että Kogoro oli mennyt nukkumaan. Sitä ennen hän ei todellakaan voisi rentoutua. Hän oli aika varma, että jos hän nyt antaisi itsensä vetää henkeä, niin ihan varmaan tuo mies läjäyttäisi oven auki ja astuisi huoneeseen syystä tai toisesta.
      Shinichin ajatukset keskeytyivät, kun hän kuuli, miten vessa vedettiin. Hän terästi kaikki aistinsa kuunnellakseen, mitä oven toisella puolella tapahtuisi. Seuraava asia, jonka hän kuuli, oli jälleen oven sulkeutuminen. Hän odotti vielä muutaman minuutin hiljaisuuden keskellä ennen kuin irtautui ovesta. Varovaisesti hän avasi Ranin huoneen oven niin hiljaa kuin kykeni ja vilkaisi ulos. Huone oli pimeä, vain kaljatölkit lepäsivät kumollaan pöydällä tai lattialla. Makuuhuoneen ovi oli kiinni.
      Varmistettuaan, ettei mistään kuulunut ääntäkään, Shinichi vetäytyi takaisin Ranin huoneeseen ja sulki oven perässään yhtä hiljaa kuin oli sen aukaissutkin. Hän laski otsansa ovea vasten, sulki silmänsä ja huokaisi helpottuneena. Mikä yö. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että sielunkumppanin löytäminen olisi näin raskasta. Toki hänen puolustuksekseen oli sanottava, että ensinnäkään hän ei ollut odottanut tapahtuvan mitään tällaista, ja toisena hän ei ollut edes odottanut, että hänelle olisi sielunkumppania olemassakaan.
      Ja silti helpottunut hymy kohosi hänen kasvoilleen. Sentään hänen sielunkumppaninsa oli Ran. Hän oli onnellinen siitä, samalla myös hyvin helpottunut. Se oli Ran. Se oli hän, josta Shinichi oli pitänyt vähän liian liikaa niin kauan kuin vain jaksoi muistaa. Tyttö, joka oli kulkenut hänen mukanaan ja antanut tukensa aina silloin kun hän oli sitä tarvinnut. Hän, joka tunsi hänet paremmin kuin kukaan muu. Ran, jonka vuoksi Shinichi oli valmis tekemään ihan mitä tahansa.
      Mutta hän ei voinut olla miettimättä, miten Ran oli suhtautunut tähän. He olivat olleet kauan ystäviä, ja Ran oli kiltein ja hyväsydämisin ihminen, jonka hän tiesi. Jos Ran ei pitäisi hänestä yhtään, tuskin tuo olisi viettänyt hänen kanssaan niin paljon aikaa kuin oli viettänyt. Hän toivoi, että Ran olisi iloinen. Mutta silti, samaan aikaan hän ei voinut olla miettimättä, että mitä jos Ran olikin toivonut löytävänsä jotain uutta.
      Shinichi irrottautui ovesta ja pudisteli päätään. Ei sillä ollut nyt mitään merkitystä. Hän saisi tietää sen ennemmin tai myöhemmin. Mikä häntä eniten hämmensi, oli se, että miksi hän koki tämän nyt vasta? Hän oli täyttänyt pari kuukautta sitten, eikä mitään ollut tapahtunut. Vai vaatiko tämä versio, että kummankin pitäisi olla kahdeksantoista? Ehkäpä yhteen kehoon ei mahtunut kuin yksi sielu tai jotain. Ei hän kyllä ollut ennen tämmöisiin juttuihin uskonut, mutta… Hän naurahti kuivakasti. No, tässä sitä oltiin. Ehkä oli mahdollista, että hänen merkkinsä oli siirtynyt myöhemmäksi Ranin vuoksi.
      Oli miten oli, tällä hetkellä sillä ei olisi väliä. Mikä häntä enemmän kiinnosti, oli se, kuinka kauan tätä lystiä tulisi kestämään. Hän ei todellakaan muistanut, oliko Ran puhunut tällaisesta mitään silloin, kun he olivat puhuneet jotain sielunkumppaneista. Shinichi kirosi itsensä siitä hyvästä, ettei ollut kuunnellut tarpeeksi hyvin.
      Shinichin katse siirtyi Ranin pedatulle sängylle. Tietenkin Ranin sänky oli pedattu. Ja jalkopäässä oli viikattuna vaaleanpunainen yöpuku. Shinichi tarttui jälleen pyyhkeen yläosaan kiinni ja asteli lähemmäs sänkyä. Hän voisi vaihtaa yöpuvun päälleen, jotta hänen ei enää tarvitsisi stressata sitä, koska pyyhe valahtaisi hänen päältään. Hänen ei tarvitsisi kuin… kuin…
      Poika nielaisi. Niin, hänen pitäisi napittaa tuo paita. Kuinkahan tiukka se olisi? Menisikö se vain pään läpi hänen päälleen? Sitten hän voisi vain pistää sen päälleen ja siten ujuttaa pyyhkeen pois, eikä hän näkisi mitään, mitä hänen ei pitäisi. Sitä paitsi sitten ei tarvitsisi heittää kuin housut jalkaan, ja… ja…
      Shinichi sulki silmänsä. Ran tarvitsisi alushousut. Saisiko hän kovastikin selkäänsä, josko hän vain pistäisi housut jalkaansa ja etsisi jostain kaapista jonkun paidan, minkä voisi vain taiteilla päällensä?
      Poika käänsi katseensa vaatekaapin puoleen, jossa tiesi Ranin vaatteiden olevan. Hän veti oven sivuun ja alkoi etsiä paitoja. Hänen silmänsä löysivät sopivan näköisen pinon, jota hän rupesi käymään vapaalla kävellään läpi. Ei mitään liian hienoa, ihan joku tavallinen paita, joka…
      Shinichi kurtisti kulmiaan nähdessään jotain hyllyn perällä. Hän siirsi hieman paitakasaa, jotta pääsisi käsiksi takarivin paitoihin. Hän tarttui päällimmäiseen ja veti sen pois nähdäkseen paremmin. Shinichi ei voinut olla virnistämättä samalla, kun toinen kulma kohosi kysyvästi. Hänen t-paitansa, jota hän oli muutama kuukausi sitten kaivannut. Hän olikin miettinyt, minne oli sen kadottanut. Ja nyt kun hän asiaa mietti, niin hän oli muistelevinaan, että he olivat olleet Ranin kanssa jossain, kun tuo oli kompastunut ja kaatanut smoothiet hänen paidalleen. Ran oli vaatinut, että saisi pestä sen, joten Shinichi oli käynyt ostamassa uuden paidan, jotta oli saanut päältänsä annettua likaisen annettua Ranille.
      ”Ja koskahan ajattelit palauttaa tämän, Ran?” hän mutisi huvittuneena. Ei sillä, hän oli itsekin unohtanut koko paidan. Tosin Shinichin silmissä tämä näytti ihan siltä, ettei Ranilla ollut aikomustakaan palauttaa hänen t-paitaansa takaisin. Hmm, ehkä nyt olisi hyvä ottaa tämä paita käyttöön ja katsoa, mitä Ran sanoisi, kun palautuisi takaisin omaan kehoonsa.
      Shinichi heitti paidan sängylle ja veti oven kiinni. Vasta silloin hänen silmiinsä osui jotakin, mitä hän ei jostain syystä ollut aikaisemmin tajunnut. Hitaasti hän suoristi ryhtinsä kokonaan, otti muutaman peruutusaskeleen ja jäi katsomaan peilikuvaansa – tai siis Ranin peilikuvaa.
      Hän muisti taas, miten kaunis Ran olikaan. Toki hän oli sen aina tiennyt, mutta toisinaan hän jotenkin vain unohti sen hetkellisesti. Hän antoi katseensa ihailla tytön pitkiä sääriä, siroja ja helliä käsivarsia, joissa tosin piili niin paljon voimaa, ettei kukaan uskoisi, ja kasvot… Shinichi oli aina ajatellut, että oli pistänyt kaikki Ranin yksityiskohdat muistiin mielensä sopukoihin, jottei voisi koskaan unohtaa niitä, mutta silti hän huomasi, ettei koskaan kyllästyisi katselemaan niitä. Kauniita silmiä, sileitä poskia ja nätin punaisia huulia, jotka taipuivat maailman kauneimpaan hymyyn. Hymyyn, jonka vuoksi Shinichi tekisi mitä tahansa. Hymyn, jonka nähdessään hän aina ajatteli voivansa kuolla onnellisena.
      Shinichi hymyili. Sen jälkeen hän naurahti kuivakasti. Ei, hän ei todellakaan pystyisi saamaan aikaiseksi sitä maailman kauneinta hymyä. Ainoastaan Ran voisi saada sen aikaan. Harmi sinällään, sillä nyt hänellä olisi ollut aikaa ihailla sitä mielin määrin.
      Oikeastaan hän huomasi, että vaikka kasvot olivat Ranin, niin ne eivät silti olleet Ranin. Eleet eivät olleet tarpeeksi pehmeät ja lempeät, hyväntuuliset, mitä Ranin kasvot yleensä olivat. Sen sijaan hän näki itselleen ominaisia piirteitä: hieman kurtussa olevat kulmat, vakavat silmät, ja huulet, jotka osasivat kyllä hymyillä, mutta enimmäkseen olivat ilmeettömät. Nuo piirteet eivät vain sopineet Ranin kasvoille.
      Shinichi yritti pehmentää kasvojaan, saada vakavuuden pois katseestaan, saada kulmakarvansa hieman nostettua ja jäljitellen pientä hymyä saadakseen kasvonsa näyttämään edes enemmän Ranilta. Hän onnistui saamaan jotain lähelle, mutta se ei ollut aitoa. Shinichi antoi asian olla. Ehkä pienellä harjoituksella hän pystyisi siihen, mutta hän ei haluaisi katsoa vain kopiota. Hän halusi aidon Ranin.
      Hänen katseensa osui ihon ja pyyhkeen rajalle, jota hänen kätensä peitti. Poskissa poltteli, kun hän mietti, mitä se peittikään.
      Hän oli niin lähellä. Pieni vahinkohipaisu ja pyyhe voisi vahingossa tipahtaa lattialle paljastaen kaiken sen, mitä Shinichi ei ollut ennen päässyt Ranista näkemään. Hän voisi viimeinkin täyttää mielessään ne viimeisetkin yksityiskohdat, joka olivat tähän mennessä jääneet vain hänen oman mielikuvituksensa varaan. Toki hän oli monesti nähnyt Ranin erilaisissa uima-asuissa ja vielä useammin kuullut Sonokon huomauttavan, että Ran oli ostanut ne ihan vain Shinichiä varten. Tietenkin Shinichi oli aina ollut hyvin välinpitämätön siitä tiedosta, vaikka todellisuudessa hän oli varastanut silmäyksiä tytöstä joka hetki, kun oli vain saanut mahdollisuuden. Mutta nyt hän olisi yksin. Hän voisi varastaa silmäyksiä niin paljon kuin halusi. Kukaan ei koskaan saisi tietää. Hän veisi sen salaisuuden mukanaan hautaan. Sitä paitsi hän oli nähnyt jo pikaisen silmäyksen suihkussa… Tuskin…
      Shinichi kurtisti kulmiaan, vaikkei vielä saanut revittyä katsettaan irti peilikuvasta. Ei hän voisi tehdä sitä Ranille. Ensinnäkin hän tiesi, miten kova paikka se tulisi olemaan Ranille, kun tuo saisi tietää, että Shinichi oli tahtomattaan – KYLLÄ, TAHTOMATTAAN! – nähnyt Ranin nopeasti alasti. Hän saattoi jo kuvitella, miten Ran oli hermoillut hänen kotonaan kyseisen tiedon takia varmaan koko tämän ajan. Ja Shinichi tiesi, että tuo tulisi kysymään asiasta heti, kun he vain tapaisivat. Ja toisena, Shinichi ei voisi koskaan valehdella Ranille. Tai paremmin sanottuna hän ei tahtonut. Hän tiesi, että jos Ran kysyisi häneltä asiaa, niin hän voisi puhtaalla omalla tunnolla sanoa, että oli nähnyt vilauksen, muttei mitään kunnolla. Mutta jos hän nyt tiputtaisi pyyhkeen, hänen olisi pakko myöntää se tytölle.
      Shinichi sulki silmänsä ja veti syvään henkeä. Ei, hän ei voisi tehdä sitä Ranille. Ei mitenkään. Niin paljon kuin hänen mielensä halusikin nähdä enemmän – vain Luoja tiesi, miten paljon hän tällä hetkellä kamppaili itsensä kanssa -, hän tiesi, ettei Ran ollut ansainnut sitä. He olivat lapsuudenystäviä, sielunkumppaneita. Ja kuka tiesi, jos Shinichi vain saisi kerrottua tunteistaan Ranille, niin ehkä he päätyisivät yhteen. Ja kun Ran olisi valmis, hän näyttäisi enemmän. Se tietysti vaatisi lisää kärsivällisyyttä, mikä tuntui nyt niin turhauttavalta, kun hän oli niin lähellä nähdä enemmän, mutta hän kestäisi sen. Hänellä oli rautaiset hermot. Pakko olla. Ja kun se aika tulisi, niin kenties tuon jumalattaren näkeminen kokonaisuudessaan ja vain ja ainoastaan hänelle tuntuisi vain entistä paremmalta. Se olisi odottamisen arvoista.
      Shinichi käänsi selkänsä peilille ja avasi silmänsä. Hän katseli omaa paitaansa ennen kuin päätti vaihtaa vaatteet päälleen. Hän otti housut ja sujautti ne jalkaansa varoen ja yrittäen olla ajattelematta mitään liikaa. Oikeastaan hän yritti pitää mielensä kiireisenä pohtimalla isänsä kirjaa, jota oli ollut lukemassa. Kaikki turhakin spekulointi kävisi tässä tilanteessa. Lopulta hän tarttui paitaan ja pujotti sen päälleen onnistuneesti. Hän veti pyyheliinan pois paitansa alta.
      Ei ole helppoa olla nainen, hän ajatteli ja laittoi pyyheliinan kuivumaan tuolin selkänojalle. Pöydältä hänen silmiinsä osui hiusharja. Shinichi nappasi sen käteensä. Ehkä hän voisi tehdä Ranille palveluksen. Hän alkoi harjata takkuisia hiuksiaan, eikä hän voinut olla irvistelemättä kivusta. Vau, oikeasti? Oliko tämä pitkien hiuksien hinta? Miten Ran kesti tämän? Entä hänen äitinsä? Onneksi hän tyytyi lyhyisiin hiuksiin. Ne olivat niin paljon helpompi hoitaa!
      Shinichi ei tiennyt, kauanko hänellä meni, mutta lopulta hän sai hiukset jotenkin selvitettyä. Työmaa se ainakin oli ollut. Hän voisi aamulla kysyä Ranilta, että miten tuo kesti takkuisten hiusten harjaamisen. Tämän kokemuksen perusteella hän ei voinut ymmärtää.
      Hän laski harjan takaisin pöydälle, josta oli sen ottanutkin. Hänen silmiinsä osui kännykkä, joka lepäsi pöydällä. Olikohan Ranilla joku koodi, että sai puhelimensa auki?
      Shinichi otti puhelimen käteensä ja avasi sen. Se vaati koodia. Shinichi paineli ensimmäiset numerot, jotka hänelle tuli mieleen Ranin koodiksi. Se oli väärin. Hän kurtisti kulmiaan. Hän kokeili muutaman variaatioehdotuksen, mutta nekään eivät olleet oikein. Mitä, kenen syntymäpäivä Ranin koodina oli, jos ei omansa?
      Tosin eikö hän itse ollut se, joka oli aikoinaan sanonut Ranille, että tuon pitäisi keksiä joku vähän parempi salasana kuin oma syntymäpäivänsä? Nyt hän saisi kiittää itseään tästä.
      Mutta mikä Ranin salasana sitten olisi? Olisiko jommankumman vanhempien syntymäpäivä liian helppo? Oikeasti, kuka nyt laittaisi vanhempiensa syntymäpäivän koodiksi mihinkään? Maailmassa oli paljon muitakin vaihtoehtoja. Oliko olemassa jotain sanoja, joista saisivat aikaan numeroyhdistelmän? Tai olikohan Ranilla jotain sarjaa tai muuta, mistä tuo olisi voinut saada inspiraation koodiinsa? Hän kokeili muutamia, joita keksi, mutta nekään eivät olleet oikein.
      En olisi saanut epäillä Ranin älykkyyttä, Shinichi ajatteli ja antoi katseensa kiertää pöytää pitkin. Hän katseli kyniä, paperipinoja, oravapehmoja, jotka hän oli tytölle joskus ostanut, muutamaa rannekorua, kelloa… Saisiko kynsilakoista mitään hyvää aikaiseksi?
       Shinichin katse pysähtyi valokuvaan, joka lepäsi pöydällä. Kuva hänestä ja Ranista.
       Eeiii, ei Ran olisi niin yksinkertainen, Shinichi ajatteli. Ja silti…
      Hän paineli numerosarjan puhelimeen. Puhelin piippasi ja kertoi, että koodi oli oikein.
      Oikeasti Ran? Jos et saa käyttää omaa syntymäpäivääsi, niin sitten käytät minun? Shinichi ei ollut ihan varma, tunsiko olonsa otetuksi vai kiusaantuneeksi.
       Silti hän alkoi selata puhelimesta numeroaan samalla, kun asteli sängylle. Hän heitti itsensä selälleen ja löydettyään oman numeronsa hän oli painamassa soita -nappia, kunnes alkoi epäröidä.
      Mitä hän edes sanoisi Ranille?
      Shinichi tuijotti hetken puhelimen näyttöä, jolla hänen nimensä komeili. Lopulta hän painoi sen pois, sulki läpän ja laski kätensä sängylle vierelleen. Niin, mitä hän sanoisi? Kertoisi, että täällä hän oli pistänyt hänet valmiiksi nukkumaan? Mitä jos Ran oli jo nukkumassa? Jos hän oli päässyt ilman ongelmia hänen huoneeseensa viettämään aikaa. Ja mitä jos hän ei ollutkaan? Mitä jos tyttö olisi edelleen kirjastossa jumissa? Silloin hänen puhelimensa soisi yksin hänen huoneessaan, ja… no, hän ei ollut varma, mahtaisikohan hänen vanhempansa kuulla sen. Oikeastaan Shinichi ei ollut edes varma, olisiko hänen puhelimessaan äänet päällä.
      Ja sitten jos hän soittaisikin, niin Ran tajuaisi, että hän oli taas keksinyt hänen salasanansa. Ja se vasta kiusallista olisi, varmasti kummallekin heistä. Toki ei sillä, ehkä hänelläkin saattoi olla Ranin syntymäpäivä muutamassa paikassa salasanana, se ainakin oli jotain, minkä hän muisti, mutta hän ei ollut varma, haluaisiko hän, että Ran saisi tietää siitä. Se voisi olla vähän kiusallista. Eikä edes vähän. Joten todennäköisesti Rankaan ei halunnut, että Shinichi saisi tietää.
      Shinichi nosti puhelimen eteensä. Paria minuuttia vaille yksi. Käsi heittäytyi takaisin sängylle hänen viereensä puristaen kännykkää käsissään. Hän sulki silmänsä. Vain pari minuuttia…

Klo. 01:00

Shinichi avasi silmänsä. Hän kuitenkin sulki ne nopeasti, sillä valo jostain syystä otti hänen silmiinsä. Hän makasi hetken liikkumatta paikoillaan ja yritti hitaasti totutella valoon. Oliko valo ollut äsken näin kirkas?
      Hän sai lopulta silmänsä auki. Hänellä kesti hetki tajuta, missä oli. Omassa huoneessaan? Shinichi ei voinut estää hymyä leviämästä hänen kasvoilleen. Hän irrotti otteensa tyynystä ja nosti kätensä silmiensä eteen tarkkaillen sitä. Se oli hänen kätensä. Helpottunut naurahdus karkasi hänen huuliltaan ja se kuulosti hänen omaltaan. Luojalle kiitos, hän oli taas entisellään!
      Mutta miksi ihmeessä hänen kasvojensa edessä oli hänen tyynynsä? Ja toinen kysymys, miksi hän oli rutistanut sitä niin kovin? Oliko Ran yrittänyt tukehduttaa hänet? Jos, niin hän ei ollut tehnyt sitä lähellekään oikein. Ja ylipäätään, mikä oli tämä asento? Kuka ihme nukkui jalat koukussa? Maailman epämukavin asento, jos Shinichiltä kysyttiin.
      Shinichi kääntyi selälleen ja nousi istumaan. Ensinnäkin hän katsoi itseään. Hänellä oli puhdas yöpuku päällä. Ran oli siis pistänyt hänet valmiiksi nukkumaan. Oikeastaan Shinichi ei ollut ihan varma, oliko yllättynyt, että Ran oli selviytynyt hänen huoneeseensa asti. Hänen vanhempansa olivat olleet nukkumassa, joten talossa hiippailu ei olisi suurikaan haaste, mutta toisaalta, hän saattoi kuvitella, miten paljon Ran oli hermoillut tilannetta.
      Seuraavaksi hän antoi katseensa haravoida huonetta. Ran oli vaivautunut siivoamaan. Vau, kaikki aika maailmassa, ja Ran on päättänyt käyttää sen huoneeni siivoamiseen, Shinichi ajatteli huvittuneena. Ei, oikeasti. Hänen pitäisi jotenkin korvata tämä Ranille. Tytön ei olisi tarvinnut, ja silti tuo oli nostanut kirjat pois lattialta, kasannut lehdet nättiin pinoon ja kerännyt selvästi hänen likavaatteensa huoneen ovelle odottamana, että joku veisi ne pyykkikoriin asti. Oliko Shinichi tehnyt mitään helpottaakseen Ranin elämää? Tuskin.
      Tuolin selkänojalla Shinichi huomasi vaatteita. Sinisen ruutupaidan, punaisen takin ja vaaleat housut. Niiden päällä oli lappu, johon oli kirjoitettu: ”Katsoin sinulle aamuksi vaatteet valmiiksi, älä myöhästy!”
      Oikeasti, Ran? Shinichi oli aina ajatellut, että osasi pukeutua, mutta se, että Ran oli etsinyt hänelle valmiiksi vaatteet? Miksi? Toisaalta miksipä ei? Ainakin tyttö oli saanut vaikuttaa, mitä hän pukisi huomenna päälleen.
      Hetkinen, jos Ran oli siivonnut ja käynyt pöydän lähettyvillä…
      Shinichi loikkasi nopeasti sängystä ylös ja harppoi pöydän luokse. Se oli yhtä sekaisin kuin se oli ollutkin. Oikeastaan Shinichi ei ollut varma, oliko jotain siirrelty vaiko ei. Oliko Ran huomannut, mitä hän oli suunnitellut? Paperit ainakin vaikuttivat olevan tallella ja samassa sekaisessa nipussa kuin hän oli ne pöydälle jättänyt, mutta… Shinichi oli aika varma, että Ran oli ehtinyt nähdä jotakin. Ei muuten, mutta jos Ran oli siivonnut, niin hän ei jaksanut uskoa, että Ran olisi jättänyt pöydän siivouksen pois, mikäli siihen ei ollut mitään syytä. Kaikki, mitä hän nyt saattoi toivoa, oli, ettei Ran ollut katsonut lappuja tarpeeksi tarkkaan. Hän olisi niin halunnut yllättää tytön…
       Shinichi perääntyi pöydän luota, kunnes hänen katseensa osui lappuun, jonka Ran oli kirjoittanut. Hän ei voinut olla hymyilemättä. No, jos Ran oli katsonut hänelle vaatteet valmiiksi, niin se tarkoitti sitä, ettei hän ollut perumassa tapaamista tämän takia. Ja siinä tapauksessa Shinichin oli parempi lakata miettimästä asiaa sen enempää ja mennä mahdollisimman pian nukkumaan, ettei vain aamulla myöhästyisi.

~*~*~*~

Ran avasi silmänsä. Hän kurtisti hieman kulmiaan ennen kuin tajusi, että oli taas omassa huoneessaan ja omassa sängyssään. Nopeasti hän ponkaisi istumaan ja katsoi käsiään. Kyllä, hän oli taas oma itsensä.
      Sitten hän kiinnitti huomion itseensä. Hän ei voinut olla punastumatta huomatessaan, että Shinichi oli vaihtanut hänelle yöpuvun päälle. Ran ei voinut olla miettimättä, oliko Shinichi tehnyt saman kuin hän, ja varastanut muutaman katseen hänen kehostaan…
      Mutta miksi hänellä ei ollut hänen housujensa kanssa yhteensopivaa yöpaitaa? Miksi Shinichi oli nähnyt vaivaa ja etsinyt tavallisen t-paidan…
      Ran inahti tahtomattaan ääneen. Tuo oli Shinichin paita! Paita, jolle Ran oli pari kuukautta sitten vahingossa heittänyt smoothiet, ja vaatinut, että saisi pestä sen puhtaaksi. Hän ei vain ollut ”saanut aikaiseksi” palautettua sitä omistajalleen… Hän ehkä vähän kuin oli itse käyttänyt sitä ollessaan yksikseen, kunnes oli aina muistanut, että se kuului Shinichille, ja sen jälkeen hän oli aina ajatellut, että palauttaisi sen seuraavan pesukerran jälkeen…
      Mutta Shinichi oli löytänyt tuon paidan… Ran nosti kädet poskilleen ja puristi niitä yhteen. Voi luoja, mitähän Shinichi oli ajatellut nähdessään paidan. Muistiko tuo vielä, että se oli hänen? Ei Shinichi ollut ainakaan sanonut kaipaavansa paitaansa takaisin… Mutta toisaalta, miksi Shinichi muuten olisi valinnut tämän paidan, mikäli ei olisi tunnistanut?
      Saan huomenna niin kuulla tästä, Ran ajatteli hitusen onnettomana. Sitä paitsi nyt hän ei voisi taaskaan palauttaa sitä, koska nyt se oli taas hänen päällään.
      Oli miten oli, Shinichi oli pukenut hänet, ja harjannut hiukset. Ran ei voinut olla miettimättä, oliko Shinichi katsellut häntä. No, hän oli aika varma, että Shinichi oli ainakin nähnyt hänet alasti, mutta kuinka paljon tuo oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen? Ran halusi uskoa, ettei Shinichi tekisi hänelle niin, mutta… mutta…
      Ran sulki silmänsä ja yritti keskittyä kuuntelemaan kehoaan. Jos Shinichi olisi tehnyt jotain typerää, hänen kehonsa varmasti kyllä ilmaisisi siitä. Mutta totuus oli, ettei Ran tuntenut mitään tavallisuudesta poikkeavaa muuta kuin… ettei hänellä ollut alushousuja…
      En ole ihan varma, mistä se kertoo, Ran ajatteli kiusaantuneena ja laski kätensä sängylle. Se osui johonkin kovaan. Hän laski katseensa vierelleen ja näki oman puhelimensa. Mitä se sängyssä teki? Eikö hän ollut jättänyt sen pöydälle…
      Ei kai?!
      Ran nappasi puhelimen käteensä ja avasi sen. Se oli lukossa. Nopeasti hän naputteli koodinsa ja sai puhelimen auki. Mikään tosin ei vaikuttanut siltä, että puhelin olisi avattu ja sillä olisi mitään tehty. Hän tarkisti vielä viestit ja puhelut, mutta niissä ei ollut mitään poikkeavaa. Viimeisin puhelu oli edelleen Sonokon kanssa ja viestitkin olivat kaikki sellaisia, jotka Ran muisti viimeksi lähettäneensä.
      Ehkä Shinichi oli vain yrittänyt saada puhelinta auki, mutta ei ollut onnistunut. Ran naurahti. Okei, hän oli aika varma, että Shinichi oli keksinyt koodin, mutta toisaalta… Ehkä Shinichi oli ajatellut, että sen jälkeen, kun oli huomauttanut Ranille edellisestä koodista, Ran keksisi jotain ihan omaansa, eikä mitään syntymäpäiviä, jolloin hän ei ollut saanut puhelinta auki. Ran todella toivoi jälkimmäistä vaihtoehtoa, sillä olisi aika noloa myöntää, että hän ei ollut ollut tarpeeksi luova, vaan oli päätynyt käyttämään Shinichin syntymäpäivää.
      Ran nousi ylös sängyltä. Hän halusi tietää, mitä täällä oli sillä aikaa tapahtunut. Shinichi oli ainakin selvinnyt pois kylpyhuoneesta. Ran pystyi paikantamaan yhden pyyhkeen tuolinsa selkänojalta, mutta missä toinen oli? Häntä myös kiinnosti, oliko hänen isänsä edelleen telkkarin edessä nuokkumassa. Shinichin olisi ollut pakko kulkea hänen ohitseen. Olikohan isä huomannut mitään?
      Ran asteli ovelle ja avasi sen varovaisesti. Huone oli pimeä. Ran saattoi erottaa, miten kaljatölkit olivat levinneet niin pöydälle kuin lattialle. Herranen aika, mikä siivoaminen aamulla taas odottaisi.
      Ran astui ulos huoneestaan ja hiippaili varoen isänsä makuuhuoneen ovelle. Ovea hänen ei tosin tarvinnut avata, sillä hän kuuli isänsä kuorsaavan. Hän ei voinut olla hymyilemättä. Shinichi oli pitänyt huolen, että hänen isänsä oli päässyt sänkyyn nukkumaan. Hänen pitäisi muistaa kiittää häntä siitä.
      Tyttö jätti isänsä makuuhuoneen oven rauhaan ja asteli toiselle ovelle. Hän avasi sen ja pisti valot kylpyhuoneeseen. Hän näki toisen pyyheliinansa kuivumassa siellä. Hän asteli lähemmäs ja kokeili pyyhettä. Jep, Shinichi oli todennäköisesti kuivannut hänen hiuksensa siihen ja jättänyt pyyhkeen jälkeensä kuivumaan.
      Ran ei voinut olla vilkaisematta suihkun puoleen. Posket alkoivat taas piinaamaan häntä lämmöllä pelkästä ajatuksesta, että Shinichi oli löytänyt itsensä alasti hänen kehostaan täällä. Se oli niin kiusallista, hirvittävää, noloa…
      Oikeasti häntä hieman pelotti kohdata Shinichi aamulla. Ehkä hänen pitäisi perua?
      Mutta hän halusi mennä. Sitä paitsi Shinichi oli panostanut huomiseen.
      Ran huokaisi ja hymyili kääntäessään selkänsä suihkulle. Olipa tapahtunut mitä tahansa, hän halusi silti tavata sielunkumppaninsa. Ja sen hän myös aamulla tekisi.

Bonus:

”Huomenta, Shinichi.”
      Shinichi loikki rappuset nopeasti alas. Vain ohimennen hän vilkaisi isäänsä, joka seisoi keittiön ovella kahvimuki kädessään ja kainalossa päivän lehti. Jos Shinichi ei olisi nukkunut pommiin, niin hän olisi varmasti itsekin nauttinut kahvinsa ja lukenut lehden. Mutta nyt hän saisi lukea päivän uutiset joko kahvilan lehdestä tai vaihtoehtoisesti netistä.
     ”Huomenta isä”, Shinichi vastasi potkaisten lipokkaat jalastaan ja siirtyi lenkkareidensa puoleen samalla, kun veti takkia päälleen.
     ”Taisit kuitenkin valvoa liian myöhään?”
     ”Hmmm”, poika vastasi. Syy ei tosin ollut hänen! Olihan hänellä nyt kaikki mukana? Hän taputti nopeasti taskunsa läpi: avaimet, rahapussi, kännykkä…
     ”Sinulla taisi olla aikamoinen alkuyö.”
      Shinichi pysähtyi niille sijoilleen. Hetken hän tuijotti lenkkaria, jota oli yrittänyt tunkea jalkaansa samalla, kun oli käynyt taskunsa läpi. Hitaasti hän nosti katseensa isäänsä, joka nojaili ovenkarmia vasten silmäillen lehteä toisessa kädessään samalla, kun toisella hän piteli kahvimukiaan. Hän yritti hakea tuon kasvoilta jotain vihjettä siitä, mistä tuo oikein puhui tai mitä hän tiesi, mutta turhaan. Hänen isänsä osasi pitää kasvoillaan ilmeen, joka joko ei paljastanut yhtään mitään tai sitten siitä saattoi tulkita mitä tahansa.
      ”Onkohan noin?” Shinichi kysyi pitäen katseensa isässään. Hän sai viimeinkin työnnettyä toisenkin lenkkarin jalkaansa.
      ”Käyttäydyit niin oudosti”, hänen isänsä jatkoi tarkkaillen edelleen lehden etusivua. ”Istuit aika hysteerisen näköisenä työhuoneen lattialla ja väitit, että olit kompastunut jalkoihisi, mutta rehellisesti sanottuna kuulosti siltä, kuin sinulla olisi ollut joku suurikin kriisi. Konttasit jopa pois työhuoneesta. Jos en tietäisi paremmin, olisin voinut vaikka vannoa, ettei se ollut poikani.”
     Hitto, isä on nähnyt Ranin…
      ”Mietinpähän vain”, hänen isänsä jatkoi pitäen katseensa lehdessä ja hörpäten mukistaan kahvia. ”Mitähän Ran mahtoi tehdä puolenyön jälkeen?”
      Shinichi oli aina ajatellut, että hän osasi piilottaa tunteensa ja ajatuksensa tarpeeksi hyvin, ettei kukaan voisi lukea niitä hänen kasvoiltaan. Ja silti, juuri nyt hänestä tuntui, että kaikki, mitä yöllä oli tapahtunut, näkyi hänen kasvoiltaan selvästi. Hän toivoi silti, että oli väärässä. Ehkä hän vain kuvitteli lämmön poskillaan?
      Hän käänsi katseensa pois ja säntäsi ovelle. ”En tiedä, mistä puhut”, hän sanoi mahdollisimman rauhallisesti ennen kuin jätti hyvästit ja poistui vauhdilla pihasta toivoen, ettei hänen isänsä sanoisi mitään äidille…

~*~*~*~

”Huomenta!”
      Epämääräinen äännähdys pääsi Ranin isän suusta, kun tuo asteli väsyneenä ulos makuuhuoneestaan. Ran itse oli jo valmiina poistumaan ja tapaamaan Shinichin. ”Jätin pöydälle aamupalaa, ota siitä. Jääkaapissa on ruokaa, jota voit lämmittää, ja jos ei maistu, niin mene Poirotiin. Tulen sitten kun tulen”, hän ohjeisti.
      ”Mihin sinä olet menossa?”
      Ran huokaisi ja kääntyi isänsä puoleen. ”Olen vieläkin menossa Shinichin kanssa ulos.”
      Hänen isänsä ei näyttänyt vieläkään kovin innostuneelta. ”Eikö olisi parempi perua se”, hän yritti. ”On kuitenkin syntymäpäiväsi ja ehkä muutkin tahtoisivat poiketa…”
      ”No ei todellakaan”, Ran tokaisi. ”Ihmiset voivat tavata minua myöhemminkin, mikäli tahtovat. Sitä paitsi Shinichi on nähnyt vaivaa, olisi hyvin epäkohteliasta perua nyt.”
      ”Mistä sinä sen tiedät?” mies murahti. ”Sitä paitsi voit saada tietää sielunkumppanistasi jotain tänään. Eikö olisi parempi vain olla kotona ja odottaa…”
      ”Minä tiedän jo sielunkumppanini.”
      Hyvin krapulaiseksi ihmiseksi hänen isänsä piristyi kovin äkkiä. Nopeasti tuon ryhti suoristui samalla, ja hyvin nopeasti Kogoro jo seisoi Ranin edessä ja laski kätensä tyttärensä olkapäille ravistaen tuota hieman.
      ”No, kuka se on? Joku rikas poika?”
      Ran tuhahti ja heilautti kädellään isänsä kädet pois olkapäiltään. ”Kehtaatkin olla tuollainen!” hän torui miestä. ”Minä en aio naida ketään ihan vain rahan takia, ettäs tiedät!”
      Kogoro vetäytyi hieman ja nosti kätensä raapien kiusaantuneena niskaansa. ”No... en minä sitä tarkoittanut”, hän naurahti pahoittelevasti. ”Mutta… ei siitä kai haittaakaan olisi, jos hänellä vähän olisi ylimääräistä?”
      Ran tuhahti uudelleen, muttei vastannut. Sen sijaan hän asteli ovelle ja tarttui oven kahvaan. ”No, sinulle hänellä ei ainakaan ole yhtään ylimääräistä”, hän sanoi ja avasi oven. Sitten hän vilkaisi olkansa yli isäänsä ja hymyili. ”Joka tapauksessa, minun pitää nyt lähteä. En voi antaa sielunkumppanini odottaa! Pidä mukava päivä, isä!”
      ”Et voi antaa sielunkumppanisi odottaa”, Ran kuuli isänsä mutisevan, kun hän sulki oven perässään. Hän ehti hyräillen loikkia rappuset puoleen väliin, kun ovi paukahti hänen takanaan auki. ”Et kai vain tarkoita sitä etsivänulikkaa?!”
      Ran pyöräytti silmiään, muttei pysähtynyt. ”Ketäpä muutakaan?”