Nimi: Koskettimet
Kirjoittaja: Secu
Fandom: originaali
Paritus: Aelfric/Sharwan
Genre: draama, musiikki, romantiikka, slash
Haasteet:
Kaiken maailman ficlettejä V: viikko 20/2017 (aistit)
Oneshot10Sadonkorjuuetydejä: lainaus "All the love I ever gave would always come back to me. However, I would not always receive it from the people I gave it to."
Ikäraja: K-11
A/N: Joskus musiikki voi valloittaa odottamattomalla tavalla.
Lukuiloa! ^^
Puinen palikka luiskahti alta sormen lipsahtaessa, sen kulma törmäsi viereisen kylkeen ja kalahti kimeästi. Uupunut ote järjesteli asetelman jälleen riviin. Painallukset jatkuivat, kaksi yhtäällä alhaalla hienoisen pölyn läpi lattiassa, seuraavat palikan rosoisella pinnalla.
”Soittaisit kauniisti”, sanoi ääni takana. Syrjäsilmällään nuorempi Sharwan erotti haaleassa, helmenkelmeässä valossa sorjasti kaarella seisovan hahmon, Aelfricin, jonka painoa ei täysin voinut nojata molemmille jaloille. Vartaloa verhosivat henkseleillä lantiolla pysyvät housut ja laineiden poimuista väljyyttä kerryttänyt osin napitettu paita, kulunut kangas kuulsi läpi alavatsaa ja kylkiä. Aelfricin suupieliin kaartui lisää ryppyjä hymyn laskeutuessa huulille Sharwanin vastauksen kaikuessa huoneenkokoiseen asuntoon:
”Nämä ovat pelkkiä sointuja.”
Sharwan kuunteli lattialankkuja soittavien askelten surumielistä, aavistuksen epävireistä rytmiä. Varjo lankesi hänen eteensä, huljui ja värisi, horjahti, tasoittui verkkaisesti, kun Aelfric oli istuutunut.
”Soinnutkin ovat lauluja, lyhyitä ja vähäsanaisia, mutta niilläkin on tarinansa, yhdelläkin, ainakin soittajalle.”
Aelfric työnsi Sharwania kyynärpäistä painaakseen tämän sormet takaisin koskettimille. Muutaman sävelen kokeiltuaan kädet painuivat soittimen eteen, kääntyivät vastahakoisina poispäin.
”Olisipa meillä sellainen piano kuin sinulla silloin. Oikeaa musiikkia.”
Niin, kauan sitten Aelfric oli soittanut sellaisia kappaleita, jotka sopivat pianon aallonharjaksi muotoiltuun lakattuun ja pianistin tunteiden peilinä kiiltävään kanteen, aistikkaasti kaartuviin jämäköihin jalkoihin, kohokuvioituihin kylkiin jotka hengittivät äänen tahdissa, sisin värähteli ja sykki rakastetun lailla jos osasi pidellä koskettimia hyvin. Korkea-arvoiset yleisöt taputtivat niin pitkään kuin hän esiintyi näille. Eräänä iltana hän erotti yleisöstä vihdoinkin kaipaamansa kaltaisensa, teeskentelemätöntä, säröillyttä ja kokemuksien koettelemaa, varkain istumaan hiipinyttä. Vaatteet Sharwanin yllä olivat toisaalta lainatut, lippu salaa omittu, kasvot huolella veistettyyn kohteliaaseen ilmeettömyyteen pakotetut. Hän näki sen läpi yhtä helposti kuin Sharwan paljon myöhemmin kertoi kuulleensa hänen soittonsa huolettoman ilostuttamisen hiljaisuuksissa ja sointujen viimeisissä kaiuissa kaipuuta, etsintää. Silloin hänen soittonsa oli liukunut sormista suonia pitkin kaikkialle. Sitten nuotit pysähtyivät kukin sijoilleen ennen kuin jatkoivat melodiaansa tasaisesti, ne olivat löytäneet paikkansa.
Hän ja piano eivät olleet sitoumuksessa toisiinsa, mutta he olivat olleet hyvä pari, aikansa, Aelfric ajatteli ja pyyhkäisi jalkaterällään palikoita sivuun. Ne levisivät epäsymmetriseksi sokkeloksi, veivät pölyä uuteen kohtaan.
”Voin yhä soittaa kauniisti, kauniimminkin.”
Sharwanin märän hiekan väriset kädet tunsivat Aelfricin kuunkuulaat kosketukset, kun tämä pyysi kuvittelemaan sormet mustiksi ja väliköt valkoisiksi koskettimiksi, kädenselkämyksen jänteet ja pehmeä iho olivat yhtäläistä jatkumoa.
Muistojen vahvistama sävelmä laineili huoneeseen, kun Aelfric ohjasi Sharwanin käsiä lattialankkuja pitkin, painoi tiettyä sormea, niveltä, ihonkohtaa. Kovettumien karkeuttamat kalpeat sormet hankasivat tummaan ihoon vaaleaa kuivuutta, hiekanjyviä. Huulet hypähtelivät kaulan sykkeellä, sävelmillä, jotka rytmittivät heidän soittoaan.
Koskettimien soinnit sulautuivat Sharwanin hengitykseen, soivat huoneessa harmoniassa.
Aelfric tiesi kuulemalla kappaleen kiihkeyden tason laskut ja nousut.
Kun viimeisen sävelen henkäys oli hiipunut, miehet erkaantuivat hiukan.
”Nuokin olivat pelkkiä sointuja, lyhyitä kertomuksia, tunteita, ajatuksia”, Aelfric totesi laantuvaa muistelun kuohuntaa äänessään.
”Niistä muodostui kappale, jonka veroista tuskin pystyn toista säveltämään.” Aivan, sellaista laulua, joka vapautti hänet, ei vastaavaa syntyisi enää tämän jälkeen. Olihan kummallakin neljättä vuosikymmentä iäkkäät sisimmät, ei niitä oltu tarkoitettu tässä vaiheessa useisiin kuohahduksiin. Eikä tarvitsisikaan. Yksi riitti hänelle, tätä monisyistä ja kerroksellista sävellystä hän saisi tutkiskella iän loppuun.
”Mikä kappale oli?” Sharwan kysyi, vaikka sävystä kuuli, että tämä oli arvannut.
Vasta silloin Aelfric oli löytänyt koskettimien tavan kiintyä takaisin, antaa muutakin kuin itsensä.
”Sinä.”
