Nimi: Tää hallitsee meitä
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: ihmissuhdedraama, angst, slash, het, femme
Paritukset: Tomi/Iiro, Oona/Juha ja Liina/Sini
Yhteenveto: Jos he lähtisivät maailmalle, he eivät osaisi takaisin. He tekevät kateellisina samoja virheitä, vaikka tietävät paremmin. He ovat epäonnistujia ajassa, jota jotkut kutsuvat elämäksi.
Muuta: Hahmot ovat aiemmin esiintyneet ficletissä: Lamppu palaa, K-11, saa lukea, jos kiinnostaa
Haasteet: Vuosi raapalehtien V, Kaiken maailman ficlettejä IV viikko 32 ja 5 x jotain uutta, uusi inspiraationlähde: kuva(t)
A/N: Lamppu palaa (jossa kertojana toimi Aapo, näin btw) oli pientä hatusta repimistä. Tämä on jo hallitumpi ja tarkoituksellisempi teksti. Tykkään tästä porukasta ja heidän epätäydellisyyydestään. On semmoinen kutina, että lisääkin voi tulla. Mitään mielipidettä en ole näistä kuullut, joten sana on tosiaankin vapaa. Kritiikkiä, arvostelua, mitä vain.Tää hallitsee meitä
1.
Makaan ohuella patjalla, jossa voi olla vain selällään. Muuten tulee paikat kipeiksi. Ympärilläni nukkuu, liikehtii ja tuhisee neljä muuta. Huoneen ainoan sängyn on saanut Liinan tyttöystävä, jota tämä kohtelee kuin kuningatarta. Kaverinsa se voi jotenkuten järjestää lattialle. Me sovitaan siihen, vaikkakin ahtaasti. Minunkin kyljessä tuhisee Tomi, joka kuolaa tyynylleen.
Olen vastentahtoisesti valvonut koko yön. Eilisillan pidin itseni kokonaan irti alkoholista, vaikka se tekikin tiukkaa. Onneksi on Tomi, joka otti sen yhden epätoivoisen bissen käsistäni ja sanoi:
”Katuisit vaan, Iiro.”
Minulla on ongelmia, tiedän sen. Kaverinikin tietävät. Alkoholi pahentaa asioita.
Liinan huoneen kahdeksanruutuisesta ikkunasta kajastaa päivänvalo, joka sattuu silmiin. Ilmassa leijaile pölyhiukkasia, jotka liikahtelevat hengitystemme tahdissa. Valo on toiveikasta kultaa. Näen sen, mutta siltä se ei tunnu. Taidan olla kaiken toivon ulottumattomissa.
Huoneen toisessa päässä Oona kavahtaa istumaan kuin painajaisesta hereille selvinnyt. Vieressä Juha silittää tytön käsivartta rauhoittavasti. Oona kiskaisee käden itselleen ja kääntää Juhalle selkänsä. En näe Juhan kasvoja, mutta miltei kuulen, miten sen sydän rasahtelee. Suljen silmät, etteivät he huomaa minun katsovan, vaikka eihän meiltä pysy mikään salassa.
Valo kasvaa tuntien kuluessa. Tomi yrittää nukkuessaan aina kiehnätä, ihan sama, kuka sen vieressä on, mutta tyrkin sitä kauemmas. En halua ketään lähelleni. Iholleni pääsee vain itseinho eikä muulle jää tilaa.
2.
Aamukahvilla Sini kertoo vuolaasti puolen vuoden liftarireissustaan Euroopassa. Liina katsoo tyttöään hellästi. Oona nieleskelee vaivalloisesti kateuttaan, vaikka esittää innostunutta. Me jätkät ei välitetä. Juha jauhaa buranaa kahviinsa ja Tomi on kuollut pöydälle. En syö enkä juo mitään. Oloni on hauras, aavemaisen läpikuultava. Kuin voisin lakata olemasta hetkellä millä hyvänsä.
Sinin kertomus maailmasta, ihmisistä ja sadoista taitetuista kilometreistä kuulostaa epätodelliselta. En osaa edes käsittää tuollaisia mahdollisuuksia. Miten maailma voi olla noin helposti saatavilla? Ehkä siten, jos osaa suunnitella, on rahaa ja spontaaniutta. Jos osaa mennä ja tulla takaisin.
Siitä kuulemma jäi matkustamisen palo ja Sini odottaa tilaisuutta lähteä taas, ehkä jonkun kanssa. Liina hymyilee leveästi kuullessaan merkityksellisen vihjauksen. Oona vaikenee kesken lauseen, koska ei pysty enää teeskentelemään iloista. Tomi kohottaa päänsä. Meidän neljän katseet kiertävät yhtä katkerina ja vihaisina.
Pää kiinni pää kiinni, me ei haluta kuulla, miten sä voit ja me ei.Sini ja Liina, heidän onnellisuutensa sattuu meihin epäonnistujiin.
3.
Minusta tulee kuski, koska olen ainoa, jolla ei ole darraa. Ei ole Liinallakaan, mutta tämä ei halua jättää tyttöystäväänsä. Kyllä sen ymmärtää. Jos minulla olisi joku Sinin kaltainen, elämä ehkä voisikin olla kukkia ja auringonpaistetta.
Liinalla ja Sinillä on kukkia kaulassaan. Kaksi pientä, identtistä lasipulloa, joiden sisälle on säilötty pienet miniatyyriruusut. Sinillä se on persikanoranssi ja Liinalla hailakan turkoosi. Sini toi ne ulkomailta ja nyt he pitävät niitä aina. Korut liittävät heidät yhteen. Se on tyttörakkautta. En ehkä voi koskaan kunnolla käsittää, millaista se on, koska en ole tyttö tai edes kiinnostunut naisista. Käsitän kuitenkin sen verran, että tajuan olla aivan saatanan kateellinen. Minä en voi koskaan saada mitään tuollaista. Olen ihan liian fucked up.
”Mennään jo”, Tomi marisee kuin kersa. Me seistään Liinan eteisessä takit päällä, mutta Oona se tässä on jäänyt suustaan kiinni Liinan ja Sinin kanssa. Juha mököttää naulakon vieressä ja Tomi on muuten vaan vittuuntunut. Se on aina. Darrassa se on joskus aivan sietämätön, mutta Tomilla on auto, joten ehkä sitä pitää kuunnella.
Vedän Oonaa hupusta ja se lähtee kiltisti meidän mukaan. Se tunkee puoliväkisin etupenkille, ettei joudu istumaan Juhan kanssa. Heidän suhdesotkunsa alkavat käydä hermoille. Niitä ei pitäisi edes olla, koska Oonalla on poikaystävä, mutta kun vaan on. Oona on ollut meidän kaikkien kanssa ainakin kerran. Muija vihaa itseään sen takia, ja Juha idiootti meni rakastumaan Oonan sekoilujen seurauksena. En aio ikinä langeta samaan.
Aamuruuhka on jo takanapäin eikä me paljoa jutella. Juha lähtee ensin, sitten Oona. Saan siltä suukon poskelle kiitokseksi.
Kerrostalon pihalla tarjoudun ottamaan bussin sieltä, koska auto on Tomin ja minä asun ihan toisella suunnalla.
Tomi pudistaa päätään.
”Tuu nyt vaan mun luo”, se sanoo, ”paitsi jos välttämättä haluat kotiin.”
Totta puhuen en. En oikein edes tiedä, mitä sana ”koti” tarkoittaa, mutta minun itsemurhayksiöni se ei ole.
Tomin mukaan on helpompi mennä.
4.
”Hyi saatana”, Tomi sanoo peiliin vilkaistessaan. Sen silmät verestävät, iho on kalpea ja silmien alla tummat renkaat. Minä en katso peiliin, en pysty. Kotona olen iskenyt ne rikki ja tehnyt petollisia verisiruja lattioilleni. Peilit tekevät minut liian itsetietoiseksi, ne pakottavat minut kohtaamaan itseni enkä pysty siihen. Pelkään, saan paniikkikohtauksen ja olen kontillani vessan lattialla muistellen, miten hengitetään, miten pysytään hengissä.
Ohitan eteisen peilin ja etsin Tomin sängyn. Rojahdan sille, koska uupumus alkaa viimein tuntua ja haluan vain nukkua, kunnes uni on ainoa, mitä tiedän. Tomi puuhailee jotakin, kunnes kömpii uupuneena viereeni.
”Onks täs ookoo?” se kysyy. ”Voin ottaa sohvanki.”
Tomi tietää, että joskus en kestä, jos joku on liian lähellä, mutta nyt ei tunnu siltä.
”Oo vaan siinä”, vastaan ja toivon, että se olisi hiukan lähempänä. Sinin ja Liinan onnellisuuden todistaminen särkee edelleen rinnassa. Tahdon jonkun, kenet tahansa. Tarvitsen läheisyyttä. Se tuntuu fyysisenä kipuna kehossa. Sattuu.
”Hei, Iiro”, Tomi sanoo ja kierähtää kyljelleen. Me katsotaan toisiamme. ”Sä pärjäsit tosi hienosti eilen.”
”Ai?” äännähdän epäuskoisena. Tomi mottaa minua olkapäähän.
”Ihan oikeasti”, se ärähtää, ”tiedän, miten vaikeeta sulle on olla juomatta, jos muutkin juo, mutta sä teit sen. Oon ihan helvetin ylpeä susta.”
”Oot vai?” henkäisen ja rinnassa säkenöi jotain, minkä luulin kuolleen jo aikoja sitten. Se lämmittää ja tuntuu hyvältä.
”Oon, oon”, Tomi vakuuttaa, ”se on hyvä merkki. Sä pystyit siihen kerran ja pystyt toistekin.”
”Kiitti”, sanon hymyillen. Silmät painuvat jo kiinni. ”Toi merkkaa paljon.”
”Älä ny viitti”, Tomi sanoo kuin vähätellen omia sanojaan. Ihan turhaan.
Onneksi minun sydän tietää paremmin.
5.
Raskaasta unesta herääminen on sekavaa. On tavattoman lämmin, koska joku on siinä, ihan iholla kiinni kädet minun ympärillä. Se on Tomi, joka unissaan haluaa kaikkien syliin, vaikka on hereillä niin kovaa jätkää, ettei kehtaa pahemmin halatakaan.
Se tuhisee kiinni minussa ja mumisee jotakin. On ihanaa, että Tomi on siinä, ja samalla aivan vitun kamalaa, koska haluaisin enemmän. En tiedä, haluanko varsinaisesti Tomia, ehkä, onhan se minun hyvä kaveri, jätkä ja sen lähellä on hyvä olla. On älyttömän kauan siitä, kun sain suudella toista poikaa. Olen ollut niin sekaisin, että olen antanut yrittäjille turpaan ja sana kiertää näissä piireissä nopeasti.
Haluaisin kuljettaa huuliani Tomin kaulan pehmeällä iholla, hyväillä kapeaa kylkeä paidan alta ja etsiä sokkona sen rohtuneet huulet. Hengitän ja yritän olla haaveilematta, mutta en osaa. Tomi on niin helvetin lähellä ja minä liian läheisyydenjanoinen.
Tomin paita on noussut nukkuessa. Olen kuin hypnoosissa. Kokeilen, miltä Tomin paljas iho tuntuu käteni alla. Iho on lämmintä, pehmeää ja kiinteä osa jotakuta toista. Voi luoja, miten kaipaan tätä. Tomi värähtää ja vedän käteni pois. Poskissa polttaa häpeä.
”Anteeksi”, sanon Tomille, koska tiedän sen olevan hereillä. Ehkä se oli koko ajan, ehkä se inhoaa minua nyt.
Tomi ei sano mitään, mutta ei vetäydy poiskaan. Kohta tunnen, miten sen viileä käsi pujahtaa oman paitani alle ja hyväilee vatsaa, kohta rintakehää. Minun on vaikea hengittää.
”Sun ei tarvii”, yritän kieltää, koska ajatuskin Tomin pakottamisesta kuvottaa.
”Kosketa mua”, se pyytää.
Aamuinen saattoi jättää meihin kumpaankin jälkensä. Ehkä me vaan tarvitaan tätä.
Teen, mitä Tomi pyytää ja se värisee mielihyvästä.
Se voi olla tismalleen näin yksinkertaista, vaikka pitäisihän minun tietää paremmin. Ehkä Oona ja Juha ajattelivat samoin, kun ylittivät saman rajan.
Me hallitaan tää.Minun pitää sanoa Tomille, että tätä me kadutaan enemmän kuin yhtä epätoivoista bisseä.
Mutta kun Tomi suutelee minua, en saa itseäni irti.
Tää hallitsee meitä.
