Olin hiljattain hautajaisissa ekaa kertaa vuosiin ja teki mieli lukea tämä sinun hautajaistekstisi ja luinkin, mutta en sitten pystynytkään ihan heti perään kommentoimaan, koska tämähän repi aivan vereslihalle. Toisaalta, olisihan mun pitänyt aavistaa, että sun angstitekstisi tekisi mulle moisen tempun! Oot niiiin hyvä vavistuttamaan lukijaa vähäeleisillä sanavalinnoilla, joissa on vahva dramaattinen ote.
Minäkin luulin lähtötietojen perusteella, että Remus osallistuisi tietysti Jamesin ja Lilyn hautajaisiin, mutta tässä olikin useita hautajaisia, toinen toistaan lohduttomampia, ja ne useat hautajaisetkin sulautuvat tässä yhdeksi ja samaksi massaksi. Ja hirveästä lohduttomuudesta huolimatta nämä tyypit ovat tosi toimeliaita ja huomaavaisia, ja näistä hautajaisista välittyykin sellainen yhteisöllinen tunnelma, että ne ovat yhteinen muistojuhla. Ei ole sellaista suruisan jähmeää pönöttämistä, mikä on itse asiassa kovin lohdullista. Remus on helppo nähdä juuri sinä tyyppinä, joka istuu alas ja kuuntelee ja
miettii, hakee kaiken tarkoitusta ja merkitystä, kun muut pyrkivät käsittelemään ja purkamaan suruaan konkreettisemmin tekemällä ja tohottamalla.
Jamesin vanhempien hautajaisissa Remus oppii, ettei omaan ääneen saa luottaa. Ei edes siinä vaiheessa, kun olo on jo hieman kevyempi, kun on ohimennen naurahtanutkin, sillä se pettää yhtäkkiä, kun katse osuu Jamesin jähmettyneeseen niskaan.
Tämä oli suosikkikohtani, sillä se on kepeä ja synkkä yhtä aikaa, ja koska naurahdus hautajaisissa on herkkä asia. Ja voih, Jamesin jähmettynyt niska saa alahuuleni väpättämään! <3
Tavoilleni ja tottumuksilleni epäuskollisena tykkäsin siitä, että paritukset olivat tässä fikissä tulkinnanvaraisia. Näin tässä monia mahdollisuuksia, ehkä eniten jopa Remus/Jamesia.
Myötätunto muistuttaa, että hän on ainoa, joka jäi jäljelle viettämään hautajaisia. Ainoa joka selvisi, vaikka kuka tätä nyt selviytymiseksi kutsuisi.
Huhhuh, niinpä. Miten viiltävän epäreilua ja katkeraa.
Olipas tämä syvän taidokkaan surullinen teksti. Tässä fikissä suru ja murhe todella velloo ja hyökyy päälle, ja samaan aikaan kuitenkaan ei ihan niinkään, vaan paremminkin väreilee väistämättömänä ja eleettömänä ilmassa kuin pöly. Mahdottoman upea teksti!