Fikin nimi: Until you fall asleep
Kirjoittaja: supernova
Genre: angst, drama, pienehkö slash
Paritus: Mio/Anton
Ikäraja: S
Varoitukset: kielenkäyttö, vihjailua skitsofreniasta, paniikkikohtauksen kuvailu.
Huom!! Saattaa olla ahdistavaa luettavaa, ÄLÄ lue jos tuntuu vähääkään, että voisi olla ahdistavaa.Disclaimer: Omistan kaiken juonesta hahmoihin. Tieto skitsofreniasta ja nukkumisen pelosta eli somnifobiasta löytyi Wikipediasta.
Osallistuu
Fobiaa pukkaa II -haasteeseen, somnifobialla (nukkumisen pelko)
Until you fall asleep”Sulla on taas tummat silmänaluset. Etkö nukkunut?” Annalise kyseli taas huolestuneesti. Eiks se tajunnu etten mä jumalauta pystyny nukkuun ilman Antonia?
Pudistin vaan päätäni ja se huokaisi surullisesti. ”Säkö siis edelleen uskot, että tää Anton on oikea?”
Ai niin, unohinks mainita et ne luulee kaikki et Anton on vaan mun mielikuvituksen tuotetta?
”No se on! Se ei vaan tykkää teistä!” mä huudahdin turhautuneena. Miks ne aina kuvitteli, että mulla on päässä vikaa?
”Kuule Mio...” se taas alotti, mutta niinku joka ikinen kerta, mä en jäänyt kuuntelemaan vaan lähdin kotiin.
***
”Mä en jumalauta pysty tähän!” huusin tyhjille seinille. Olin ihan hiestä märkä ja hengästynyt. Olin vihdoin saanut unta, kun kello oli neljä. Ja herännyt puoli tuntia myöhemmin huutaen. Mä en ikinä muistanu mun painajaisist mitään, mut ne oli silti pelottavia.
”Eieieieieei...!” mä huusin jälleen tyhjille seinille. Istuin keskellä mun suurta parisänkyä ja purin huultani. Mun silmät oli varmasti ihan punaset. Keinuttelin edestakasin ja huusin tuskaani.
Mä en tajunnut miten helvetissä nukahtaminen oli mulle niin vaikeeta ja miks mä näin painajaisia joista en muistanut mitään.
Tunsin, kuinka mun sydän hakkas ja kyyneleet kihos mun silmiin. Miksen mä voinut olla normaali? Miks mä en voinut nukkua? Miks vaan mä tiesin Antonista? Paniikkikohtaus oli jo tuloillaan, eikä silmät meinannu pysyä auki. Huusin taas ja joku paukutti seinään sen merkiks, että pitäs olla hiljaa. Ja sit mä tunsin sen tutun, viileän käden olkapäälläni.
”Shh rakas, mä oon tässä, ei oo hätää”, se kuiskas mun korvaan ja mä nojasin sen rintaa vasten. Mun paniikkitila rauhottu ja mä halusin vaan itkeä helpotuksesta.
”Kiitos...” mä kuiskasin ja paransin mun asentoa sen kainalossa.
Tunsin kuinka Anton painoi suudelman mun päälaelle ja pikkuhiljaa mun silmissä alkoi sumentua.
Antonin kanssa oli niin helppo olla ja nukkua.