Title: Kenen kanssa minä oikein nukun!?
Author: Larjus
Fandom: Osomatsu-san
Chapters: Oneshot
Pairing: Chibita/Matsuno Karamatsu
Genre: General, slice of life (= älyvapaa, kevyt jaarittelu, jossa mitään ei oikeasti tapahdu)
Rating: S
Disclaimer: Hahmot on alun perin Fujio Akatsukan luomuksia. En omista niitä, ainoastaan tämän tarinan, enkä ole saanut rahallista korvausta tämän kirjoittamisesta.
Summary: Nukkumaan mennessä Chibitan mieleen hiipii varsin häiritsevä ajatus.
A/N: Mulla on ollut pitkään hirveä kirjoitusblokki päällä, yrityksistä huolimatta kirjoittaminen ei ole luistanut ja kaikki mitä oon pakottanut aikaseks on ollut väkinäistä kakkaa. Tän nyt sitten kuitenkin päädyin kirjoittamaan yhden illan aikana reilussa tunnissa, mitään sen enempiä miettimättä. Jälkikäteen on tehty vain pari minimaalista muokkausta. Tää pohjautuu yhteen vanhaan randomideaani, josta ei kyllä ollut alun perin tarkoitus tehdä ficiä tai mitään (korkeintaan joku hölmö lyhyt sarjistyyppinen doodle). Ei tää mitenkään kovin ihmeellinen ole, mutta ainakaan tän kirjoittaminen ei ollut väkinäistä ja sain ehkä pahimman blokin murrettua tällä. (Ainakin on vähemmän syyllisyyttä siitä, ettei oo kirjoittanut mitään kunnolla pitkään aikaan.)
Osallistuu
Otsikoinnin iloja -haasteeseen.
Kenen kanssa minä oikein nukun!?Se oli ollut aivan tavallinen, miellyttävä vapaailta. Chibita ja Karamatsu olivat katsoneet televisiosta tunti toisensa perään hölmöjä tv-kilpailuja, muhinoineet futonilla ja tilanneet noutoruokaa suunnilleen viiden ihmisen nälkään, koska kumpikaan ei jaksanut lähteä edes kauppaan saati valmistaa itse mitään, ja sitten he olivat taas muhinoineet syömisen ja television katsomisen ohella.
”Kaikkea sitä ihmiset keksivätkin”, Chibita totesi väsyneesti, kun tv-kilpailun osallistujat yrittivät päätellä, mikä huoneeseen lukituista kaimaaneista oli vanhin naaras. ”Miksi kukaan edes osallistuu tuollaisiin?”
”Helppoa rahaa ja julkisuutta”, Karamatsulla oli vastaus valmiina. ”
Money, and fame!”
”Lopeta, idiootti”, Chibita tuhahti. ”Ja ylipäätään, miksi näitä edes tehdään?”
”Koska me katsomme niitä? Hmm?”
”Niin kai sitten. Kai sitä jokaisen täytyy aina välillä voida katsoa televisiosta, miten muut yrittävät rikkoa kananmunia ilmapalloilla ja riisinjyvillä.”
Hän haukotteli.
”Mutta nyt saa riittää. Minä ainakin aion mennä nukkumaan.”
”Ehkä se on hyvä idea. Kauneusunien aika.”
Chibita tuhahti ja meni kylpyhuoneeseen harjaamaan hampaansa. Kun hän palasi, Karamatsu oli sammuttanut television, laittanut futonin nukkumiskuntoon ja kerännyt pahimmat roskat pois lattialta.
”Kiitos”, Chibita sanoi hiljaa, kun Karamatsu hymyili tyytyväisenä (mille, sitä Chibita ei tiennyt) ja hipsi puolestaan juuri vapautuneeseen kylpyhuoneeseen.
Chibitaa väsytti, joten hän sammutti kaikki valot ja sujahti peiton alle. Huomenna pitäisi taas palata töihin… Tai no, eihän häntä kukaan pakottanut raahaamaan oden-kojuaan pitkin katuja, mutta ei sitä myöskään voinut lorvia päivä toisensa perään. Ja jostain niitä tulojakin piti kääriä, vaikka jos Matsunot ilmaantuisivat paikalle, hän mitä todennäköisemmin tekisi enemmän tappiota kuin voittoa. Mutta oikeastaan hän oli lakannut välittämästä siitä. Kun kerran oli antanut periksi, jatkoi kuin luonnostaan (tai väkisin) samalla tavalla loppuun asti.
Kylpyhuoneen ovi avautui, valo sammuivat naksahtaen ja Karamatsun tumma hahmo lähestyi futonia ja Chibitaa. Matala ääni toivotti Chibitalle hiljaa hyvää yötä, Karamatsu tuli hänen viereensä ja veti peitonpuoliskon päälleen. Tämä kai ajatteli, että hän nukkui jo.
Hiljaisuus ja pimeys valtasivat pienen asunnon. Chibita ei väsymyksestään huolimatta saanut heti nukahdettua. Hän oli ehkä sittenkin syönyt liikaa illan aikana… Hän tuijotteli tummaan kattoon ja kuunteli Karamatsun verkkaista hengitystä. Hän vilkaisi väsyneesti oikealle puolelleen, jossa Karamatsu nukkui, ja tämän mustien hiusten peittämää takaraivoa katsellessaan hän ei voinut olla ajattelematta, että periaatteessa siinä olisi voinut olla yhtä hyvin kuka tahansa Karamatsun veljistä. Eroa ei käytännössä ollut. Veljekset olivat keskenään niin samanlaisia.
Vaikka ajatus olisi periaatteessa voinut olla älyttömyydessään ihan hauskakin, Chibitaa se alkoikin yllättäen vaivata. Mitä jos siinä hänen vieressään olisikin ollut joku muu? Vaikka Osomatsu! Pelkkä ajatuskin puistatti Chibitaa. Ei hän halunnut nukkua Osomatsun vieressä, eikä Choromatsun, Ichimatsun, Jyushimatsun tai Todomatsun… Vaikka eihän hän nukkunutkaan. Hänen vieressään ei ollut kukaan muu kuin Karamatsu. Miksi hän edes ajatteli muuta?
Mielikuvat Osomatsusta nukkumassa hänen vieressään samalla futonilla olivat Chibitalle liikaa. Hetken hän jopa mietti, että kääntäisi Karamatsun ympäri vaikka väkisin, jotta näkisi tämän kasvot vaikka koko ajan niin halutessaan, jolloin ajatukset toisesta Matsunosta hänen vieressään ehkä hiipuisivat. Vaikka olisi se ehkä vähän turhan extremeä. Mutta jos hän vain hetken katselisi Karamatsun kasvoja…
Chibita työnsi peiton syrjään ja nousi hitaasti seisomaan. Hän kumartui varovasti nähdäkseen Karamatsun nukkuvat kasvot. Siinä hämäryydessä hän tosin olisi voinut yhtä hyvin tuijottaa ketä tahansa. Futonilla olisi voinut nukkua vaikka Iyami, eikä hän siltikään huomaisi mitään ihmeellistä.
Pelkkä ajatuskin Iyamista nukkumassa hänen vierellään futonilla puistatti vielä enemmän vastaavat mielikuvat Osomatsusta tai muista Karamatsun veljistä. Ei mennyt hyvin.
Vaikutti siltä, ettei Karamatsu vielä ollut nukahtanut, tai sitten Chibitan verkkainen liikehdintä futonin päällä herätti hänet, sillä pian kuului tämän hivenen kummastunut ääni:
”Chibita? Mikä nyt?”
”Ööööö...”
Chibita ei voisi ikinä kertoa Karamatsulle, että oli yhtäkkiä kuvitellut hänen tilalleen jonkun hänen veljistään ja kavahtanut ajatusta niin paljon, ettei pystynyt nukkumaan. Karamatsu olisi voinut kuitata koko ajatuksen naurulla tai toteamalla, etteivät hänen veljensä nyt niin kamalia olleet, mutta koko tilanne hävetti Chibitaa niin paljon, ettei hänestä ollut sanomaan totuutta. Sen sijaan hän turvautui pikavalheeseen, joka toivon mukaan myös rauhoittaisi hänen mielensä ja saisi typerät ajatukset uppoamaan jonnekin menneeseen unohduksiin.
”Mi-minulla on kuuma, en saa unta. Me-menen sohvalle nukkumaan.”
”Ai, no, hyvä on.”
Karamatsun vastaus oli ehkä hivenen pettynyt, tai sitten Chibita kuuli omiaan. Väsymys ja ääntä vaimentava peiton reuna saattoivat muokata tilannetta. Joka tapauksessa Chibitasta tuntui ehkä hivenen helpottavalta päästä pois futonilta sohvan yksinäisyyteen. Hän nakkasi tyynynsä sohvalle ja veti esiin selkänojalle viikatun viltin. Ehkä hän vihdoin voisi unohtaa häiritsevät ja typerät ajatuksensa ja nukkua.
Hänen toiveensa tuntuivat kuitenkin täysin turhilta. Chibita ei voinut olla tuijottamatta Karamatsun suuntaan ja ajattelematta, että siinä olisi yhtä hyvin voinut olla joku muu. Mutta oliko se edes niin kamalaa? Vaikka hän ei suostuisikaan nukkumaan Jyushimatsun tai Iyamin vieressä samalla futonilla, hän voisi aivan hyvin nukkua samassa huoneessa heidän kanssaan. Ehkä hänen ongelmansa olikin se, että hän kuvitteli Karamatsun tilalle jonkun muun eikä vain automaattisesti ja luonnollisesti ajatellut, että siinä oli hänen oma tyhmä Karamatsunsa.
Chibita ei vieläkään saanut unta. Hän vuorotellen työnsi vilttiä syrjään ja kiskoi sitä päälleen, pyöri ja kääntyili, etsi hyvää asentoa. Yritti olla ajattelematta Karamatsua tai ”ongelmaansa”. Mutta ei. Hän tulisi olemaan niin kuollut aamulla tätä menoa.
Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka ei nukkunut. Hän kuunteli, kuinka Karamatsu rykäisi muutaman kerran ja kysyi sitten:
”Chibita, oletko vielä saanut unta?”
”En”, Chibita vastasi välittömästi kyrpiintyneellä äänensävyllä.
”Minä vain, tuota, jos et saa unta, niin minä voin, jos haluat, laulaa sinulle.”
”Laulaa?”
”Niin. Niin kuin kehtolaulun. Tai, jotain...” Karamatsun ääni vaimeni joka sanalla entistä enemmän.
”Voit sinä laulaa”, Chibita sanoi. ”Kiitos.”
Chibita näki mielessään, miten Karamatsu hymyilisi vastauksen kuulleessaan (koska pimeässä hän ei sitä erottaisi kuitenkaan). Karamatsu alkoi laulaa jotain, mitä Chibita ei tunnistanut, mutta oliko laulun alkuperällä edes merkitystä. Chibita ainakaan ei välittänyt lainkaan siitä, kuka nuo sävelet oli koonnut yhteen, sanoittanut ja esittänyt yleisölle ensimmäisen kerran. Futonin suunnalta kuuluva matala, rauhallinen laulu ei ollut kenenkään muun kuin Karamatsun esittämää. Vain se oli tärkeää. Hänen luonaan oli Karamatsu, ei Osomatsu tai kukaan muu veljistä, eikä missään nimessä Iyami.
Hän nukkui Karamatsun kanssa.
Ja siihen ajatukseen hän lopulta nukahti.
