Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta!
Valitsin tämän tekstin ihanien hahmojen ja mielenkiintoisen nimen perusteella. Kaksoset ja ristiriita, hmm!
Kun aloitin lukemaan, tuntui että tempauduin tekstiin mukaan aivan täysin, koska ensimmäinen pätkä yllätti minut toden teolla! Listauksessa mainittu tyylilaji "synkähkö draama" tuntui olevan niin ristiriidassa (otsikkoon sopivasti
) lähtötilanteen sisältämän kepeän hyvän mielen kaksoskeppostelun ja -hupsuttelun kanssa, että koin yhdistelmän tosi kiehtovaksi ja mukaansatempaavaksi ja huomioni terästäytyi välittömästi. Toinen osa sitten vetääkin maton uudestaan jalkojen alta kaikessa odottamattomassa (tai tavallaan odotetussa, mutta kun sen melkein ehtii jo unohtaa ensimmäisen pätkän hyväntuulisuuteen ja leppoisuuteen uppoutuessaan!), pysäyttävässä synkkyydessään, vakavuudessaan ja painavuudessaan. Enää Fredin ja Georgen symbioosi ja yhteinen mielenkiinto kepposteluun ja hauskanpitoon ei olekaan pääasia tai näyttäydy yksinomaan hellyttävässä, positiivisessa valossa, vaan lukijana sitä jotenkin hätkähtää miettimään toisessa kiinni olemisen varjopuolia ja vaaroja. Kun on niin läheinen toisen kanssa, että esimerkiksi ajattelee ja puhuu samat asiat peräjälkeen tutussa, vakiintuneessa järjestyksessä, onko se ihmekään, että Mollyn mörkönäyssä kaksoset kuolevat yhtä aikaa? Se on tavallaan luonnollista, mutta tavallaan vähän karmivaakin. Jotenkin peilaan tätä tekstiä samalla itseeni ja omaan kaksossisarukseeni ja siihen, miten me oltiin pieninä niin erottamattomia, että hän rupesi itkemään jalkapallotreeneissä kun meidät jaettiin eri ryhmiin.
Läheinen, suorastaan symbioottinen sisarussuhde on jotain kaunista ja ainutlaatuista, mutta se voi myös aiheuttaa haasteita ja sudenkuoppia. Fredin ja Georgin tapauksessa on kylmäävää se, miten he joutuvat eroamaan toisistaan, ja sen ansiosta tämä teksti herättelee ajattelemaan Fredin kuolemaa eri kulmista. Oman sisaruksen kuolema jo itsessään on järkyttävää, mutta entä jos kyseessä on kaksonen, jonka kanssa on elänyt koko elämänsä kuin paita ja peppu? Huhhuh, kylläpä raastaa ja riipii!
Tavallaan karmivaa (hyvällä, kiehtovalla tavalla siis!) on sekin, miten kaksosten suurimpien unelmien rinnastaminen Mollyn pahimpiin pelkoihin toistuu vielä lopussa. Georgen ”Ainako, äitikulta?” -pohdinta saa melkein sydämen syrjältään, kun miettii, että George on se, joka jää jäljelle Fredin mentyä. Tulee sellainen kutina, että erityisesti George jää miettimään asiaa hiljaa mielessään. Se tuntuu jotenkin korostuvan siinä, miten Fred (vaikka onkin dominoivampi kaksosista ja sanoo ja tekee asiat usein ensin) ei lopussa enää puhukaan, vaan jäljellä on vain Georgen vaitonainen pohdinta. Hyrrr, miten loistava lopetus, niin paljon kertova ja näiden kahden tekstiosuuden langat yhteen vetävä!
Tämä teksti on
flawin osuvia sanoja lainatakseni varsinainen vuoristorata, ja minäkin pidän valtavasti siitä, miten matka käy keveistä tunnelmista syviin vesiin yhdessä hetkessä. Lopputuloksena on toimiva kokonaisuus ja yhtenäinen tuplaraapale, jota kahteen eri hetkeen ja tilanteeseen jaottelu tukee. Kiitokset vaikuttavasta lukuelämyksestä!
-Walle
