Ikäraja: K-11
A/N: Otsikon pohjalta kirjoitettu, "Otsikko etsii tarinaa"-haasteeseen:
https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=44219.0;topicseenKirjoitin Kineza7:n kanssa samasta otsikosta, haluttiin nähdä miten erilaiset tekstit siitä voisikaan syntyä!
(Kinen teksti: * linkki tulossa *)
Varoitukset: itsetuhoisuus, viittaus päihteisiin
Sota ajatuksia vastaan
Pimeys ympärilläni alkoi saada muodon, ikään kuin silmäni olisivat alkaneet tottua hämärään. Oli kuitenkin lähes mahdotonta hahmottaa sitä mitä ympärilläni oli, mikä piti minua vankinaan. Syleilyssään.
"Missä minä olen..?" kysyin, vaikken olettanutkaan saavani vastausta. Ja sitäpaitsi, minä tiesin tasan tarkkaan missä olin. Olin ajatuksiini kietoutunut, unenomaisessa transsissa, mieleni vallassa. Vaiko ehkä sen, mitä olin vetänyt? Ainakin halusin ajatella, että se oli minun mieleni. Syvin sisimpäni, oma ääneni.
Käpristyin tiukemmalle kerälle. Olisin halunnut itkeä, mutta olo oli tyhjä, aistit olivat lähes mykistyneet. Tunteet olivat yhtä pimeyttä: mustaa tasapaksua tahnaa, josta oli vaikea nostaa yhtään mitään esille.
Miksi minä taas päädyin tänne? Miksi minä olen yhä elossa, minä en-- Ei.Yritin ravistaa päätäni, purra hampaitani yhteen. Ei, ei. Ei. Miksi nuo ajatukset piinaavat minua? Eivätkö ne edes täällä jätä minua rauhaan? Tämän piti olla minun piilopaikkani, turvani. Tämä syleilevä pimeys. Tieto siitä, että se olisi siellä odottamassa minua tarvittaessa ja aivan helposti minun käsieni ulottuvilla. Se lohdutti minua, on aina lohduttanut. Minä tarvitsin sen irtautumisen siitä todellisuudesta, johon olin jumittunut. Minä tarvitsin tämän toisen ulottovuuden, oman todellisuuteni. Ei se toinen ole minua varten. Minä voisin vain jäädä tänne, tähän pimeyteen.
"Säälittävää", kuulin oman ääneni mutisevan hiljaa, mutta en tahtonut kohdata sitä. Ei sillä ollut oikeutta tuomita minua, se oli minun ääneni. Mutta miksen minä sitten voi hallita sitä..?
"Olet niin säälittävä", ääni huokaisi. Tunsin pimeyden ympärilläni kieppuvan. Vatsassani tuntui kääntyvän jokin, minua oksetti. En tahtonu kuulla tuota ääntä. En, jos se puhui tuollaisia.
"Ei ole mitään toista todellisuutta. Sinä pakoilet sitä ainoaa, jossa sinun pitäisi olla. Ja eihän se edes ole vaikeaa elää siinä. Sinä olet vaan niin helvetin säälittävä. Heikko ja itsekäs. Tiedät sen ihan hyvin", ääni jatkoi. Halusin peittää korvani, huutaa, mutta oli ikään kuin en olisi osannut enää edes hallita kehoani. Tahdonvoimani ei tuntunut riittävän. Väsymys hiipi jo mieleni kauimmaisiinkin perukoihin, valtasi jokaisen pienimmänkin sopen, asettui taloksi.
"Lopeta, anna minun olla. Edes hetken, antaisit minun vain olla", valitus kumpusi minusta, vaikken liikuttanut huuliani, en tuntenut äänen värähtelevän kehossani.
"En minä muuta voikaan kuin antaa sinun olla, sinä et koskaan kuuntele. Yrität aina vain kääntää katseesi kaikesta, jopa itsestäsi. Sinä et pärjää, olet muutenkin varmaan jo riipinyt tulevaisuutesi kappaleiksi ja heittänyt roskakoriin mädäntymään", kuulin äänen huutavan ympäröiden minut joka suunnasta, kumahtelevan pimeydessä puolelta toiselle. Ja minun teki vain mieli luovuttaa, sota ajatuksia vastaan ei ollut ikinä tuntunut niin raskaalta.
Silmäluomeni tuntuivat raskaammilta kuin koskaan, päässä jyskytti. Pieninkin liike tuntui siltä, kuin olisin juuri juossut maratoonin tai pari. Pakotin itseni kuitenkin nousemaan vaivalloisesti puolittaiseen istuma-asentoon, huitaisten samalla tyhjän purkin lattialle. Jäin tuijottamaan sitä.
"Minä en sitten missään onnistu", ajattelin, mutta en tuntenut kuin tyhjyyttä. Nostin katseeni kelloon, ja minulla meni aivan liian kauan rekisteröidä näkemäni. Myöhäinen iltapäivä. Sälekaihtimien välistä tunkeva valo sai minut siristelemään kuivia silmiäni. Yritin nousta pystyasentoon, mutta heti alkoi huimaamaan. Tunsin kuvotuksen nousevan kurkkuun. Ei, se oli jotain konkreettisempaa. Yritin tavoitella kädelläni vatia, jonka yleensä nostin sohvan vierelle. En kuitenkaan tällä kertaa ollut enää uskonut tarvitsevani sitä ja olin jättänyt sen komeroon, joten päädyin oksentamaan lattialle. Hengitin raskaasti, annoin itseni valahtaa takaisin sohvalle makuuasentoon ja ummistin silmäni.
"Vaikka nukkuisit, et tule heräämään erilaiseen todellisuuteen", ääni kuiskasi.