Nimi: Värjäymistä
Kirjoittaja: Isfet, joka myös omistaa tekstin
Ikäraja: S
Genre: historiallinen drama, paritukseton sisarusteksti
Yhteenveto: Hän oli iskenyt varpaansa kiveen jo monta kertaa samana päivänä, suolavesi kirvelsi nilkkaan tulleessa naarmussa ja monissa pikkuhaavaumissa.
A/N: Väripaletti-haasteen purppura, johdatti minut (jälleen) historiallisen draaman pariin. Olen väännellyt ja säilytellyt tätä pitkään, mutta nyt saa luvan riittää. Olkaatten hyvät.
Aurinko porotti paahtavana meren yllä saaden tunikan liimaantumaan Esabeelin särkevään selkään. Ulapalta puhalsi vain satunnaisesti, joten sekään ei helpottanut pojan oloa. Hän oli iskenyt varpaansa kiveen jo monta kertaa samana päivänä, suolavesi kirvelsi nilkkaan tulleessa naarmussa ja monissa pikkuhaavaumissa.
Esabeel suoristautui ähkäisten, paransi punoskorin asentoa kapeilla lanteillaan ja tähysi pohjaan. Vesi oli kirkasta eikä sitä ollut kuin polveen asti, mutta askelten nostattama hiekka samensi sen hetkeksi. Lisäksi valo heijastui pienistä laineista todella kirkkaana.
Säännöt olivat yksinkertaiset. Vain suuret ja keskikokoiset kotilot poimittiin, pienet jätettiin kasvamaan koska niistä ei irronnut niin paljon väriä. Kotiloita ei rikottu, ja töitä tehtiin kunnes kori oli täynnä. Vain muutama pulska nilviäinen, niin erä olisi tarpeeksi suuri.
Esabeel astui varovasti eteenpäin tapaillen liukasta kiveä varpaillaan. Hän harppoi eteenpäin ja irvisti terävän kärjen porautuessa päkiäänsä. Onneksi kotilo ei mennyt rikki, ja oli tarpeeksi isokokoinen päätyäkseen koriin. Esabeel päätti lähteä takaisin rantaa kohti, jos hän kiertäisi vähän hän saisi kyllä poimittua tarpeeksi. Viljelyallas ei ollut suuren suuri, mutta pohja oli epätasainen ja hän oli kävellyt sitä ristiin rastiin jo tunteja.
Altaasta pääseminen tuntui huojentavalta. Esabeel pöyhi korin sisältöä kevyesti kädellään, jotta kotilot asettuisivat ilmavasti ja määrä näyttäisi riittävältä.
Noustuaan rantamuurin yli pois vedestä Esabeel laski korin maahan ja kävi sen viereen istumaan. Berym ei odottanut häntä vielä, joten poika tuumi voivansa hyvinkin levätä hetken ennen värjärin kohtaamista. Kadulla käveli paljon ihmisiä jotka olivat pukeutuneet Esbeelin tavoin karheisiin tunikoihin, mutta myös pari silkkipukuista erottui räiskyvinä väriläikkinä. Heidän täytyi olla rikkaita, vaikka olikin onni että idän silkkikauppa kulki juurikin Tyroksen kautta merelle. Tietysti, olivathan heidän laivansa parhaita koko merellä. Jälleenmyyjät kauempana kiskoivat huomattavasti kovempaa hintaa hienoisesta kankaasta, niin Esabeel oli kuullut.
Loitompana rannalla näkyi vanhahko mies, joka raahasi raskasta suolakuormaa. Viljeltyjen kotiloiden poimiminen oli suorastaan leppoista verrattuna suolaliejun kaapimiseen altaista. Mutta nyt Esabeelin piti lähteä, sillä isäntä ei pitänyt vitkuttelusta. Hän nosti jälleen korin käsiinsä (se tuntui vielä painavammalta kuin äsken) ja lähti pujottelemaan väkijoukkoon. Värjärin mörskä erottui hajunsa puolesta jo matkan päästä. Berym oli juuri laskemassa vaaleaa kangasta sammioon, kun Esabeel astui sisään hämärään huoneeseen. Ikkunoita ei ollut, ainoa valo tulin katonrajan halkeamasta sekä oviaukosta, jonka edessä oli kangas estämässä hyönteisiä.
”Kauhistuttavan kuuma täällä, onneksi tämä kolmesti kirottu liemi on jo kiehunut kyllin monta päivää… Aah, tulithan sinä. Näytähän saalistasi poika”, Berym sanoi viittoen häntä lähemmäs.
Esabeel vei äänettä korinsa tutkittavaksi. Berym tarkasteli kotiloita huolellisesti, varmisti ettei Esabeel ollut sotkenut joukkoon vanhoja kuoria saadakseen määrän näyttämään isommalta.
”Hmmh, kelpaa”, tämä tuhahti ja vei korin huoneen nurkkaan.
Esabeel jäi paikoilleen hermostuneena. Berym sukaisi partaansa ja katsoi häneen silmäkulmastaan.
”No, kuinka paljon altaaseen jäi? Luulen että huomenna saat lähteä kauemmas keräämään.”
”Niin varmaan, herra. Kuulkaa, herra, minun palkkapäiväni olisi tänään”, Esabeel sanoi hieroen hiekkaa varpaillaan.
”Taas? Jos jostain sinä osaat pitää kirjaa, niin palkasta, mutta niin kai orvon täytyykin.”
”Niin, herra… Aivan niin, olette oikein ystävällinen…”
”Pyh, no hyvä on. Mutta siivoa ensin nuo”, Berym tiuskaisi osoittaen koria.
Esabeel huokaisi hiljaa. Hän toivoi ettei olisi joutunut puhdistamaan tänään, joskus värjäri teki inhottavan työn itse. Poika istahti nurkkaan, tarttui ensimmäisen purppurakotilon väkäiseen pintaan ja alkoi vetää etanaa ulos. Väriaine laitetiin sammion, tyhjät kuoret jätekoriin. Uskomatonta että näin likaisen työn tuloksena saatiin niin upeaa väriä.
Aurinko oli painunut alemmas, kun hän sai työn tehdyksi. Esabeel pyyhki limaiset kätensä helmoihinsa ja laahusti Berymin luo. Tämä hämmensi juuri litkua, joka haju nostatti kyyneleet silmiin ja sapen kurkkuun. Värjäri kohotti tummia kulmiaan merkitsevästi.
”Tehty, herra.”
”No niin, tässä. Ja vie tämä kangas ulos mennessäsi, se ehtii saada valoa vielä hetken.”
Berym pudotti muutaman kuparilantin Esabeelin käteen ja tyrkkäsi sitten tälle puukeppiä, jossa märkä kangas roikkui. Esabeel pudotti kolikot vyöstään roikkuvaan pussukaan ja tarttui tankoon. Kangas painoi ja haisi, mutta poika sai sen levitettyä ulos tangolle aurinkoon. Samean sinivihreä väri oli lähes ällöttävä, mutta kuinka ihana kangas olisikaan silloin kun se olisi saanut tarpeeksi auringon säteitä. Esabeel ei vieläkään ollut lakannut ihailemasta purppuran loistoa, vaikka sai tehdä sen eteen niin paljon töitä.
Hän osti taateleita naiselta, joka nyrpisteli nenäänsä pojan vaatteista huokuvan värjärituvan ja hien löyhkälle, sekä kuivattua kalaa mieheltä joka luultavasti oli lakannut haistamasta mitään vietettyään aikaansa kalojen kanssa. Tällä oli kellastuneet hampaat ja kyhmyiset kädet.
Esabeel kipusi kukkulalle josta näkyi hyvin rantaan ja istui palmun juurelle. Nälkä oli kova, mutta hänen piti malttaa mielensä. Onneksi Aseir ei viipynyt kauan, vaan lysähti pian istumaan hänen viereensä. Siskosta huokui mausteiden runsas tuoksu, joka voimistui kun tämä heilautti hiuksensa pois kasvoiltaan.
”Kurja päivä, entä sinulla?”
”Et voi verratakaan.”
Aseir hymähti ja otti esiin pussillisen paahdettuja pinjansiemeniä. He jakoivat ruoan keskenään enemmän tai vähemmän ahmien, samalla kun katselivat telakalle. Iso kaleeri oli juuri valmistumassa.
”Olisi jännittävää matkustella kauppasatamasta toiseen, myydä lasiesineitä ja kankaita, eikö sinustakin? Tai ihan vain käydä Egyptissä, seetriä viedään sinne”, Aseir puhkesi puhumaan mietteliäs ilme kasvoillaan.
”Minusta on ihan tarpeeksi jännittävää pitää meidät molemmat hengissä täällä.”
”Sinä olet liian vanha, Esabeel. Et osaa haaveilla kuten pienet tytöt”, Aseir sanoi tönäisten häntä ilkikurisesti.
”Ihan ikäloppu”, Esabeel myönteli vakavasti, saaden siskonsa tyrskähtämään.
He kävivät vierekkäin makaamaan, tuijottivat auringonlaskun värjäämää taivasta.
”Jos olisin rikas, pääsisit matkustamaan minne ikinä tahdot”, Esabeel sanoi, puristaen pientä kättä.
”Ostaisitko hienoja vaatteita, silkkiä?”
”Höpsis, silkki on liian keveää. Minä pukisin sinut purppuraan, päästä varpaisiin. Ja niitä kotiloita en itse olisi totisesti kerännyt!”
He nauroivat hetken hilpeinä, Aseir pujotti sormensa veljensä sormien lomaan. Sitten he vain olivat vierekkäin.
”Purppura on paitsi kallista, myös ylhäistön väri. En minä ole tarpeeksi tärkeä”, tyttö sanoi hiljaa.
”Minulle sinä olet tärkeämpi kuin mikään muu maailmassa.”
Aseir hymyili tyytyväisesti, ja käpertyi kiinni veljensä kylkeen. He voisivat hyvin nukkua siinä, kunnes tulisi liian kylmä. Myöhemmin pitäisi etsiä suojaa kaupungista, ystävällisten ihmisten säälin turvin ja piileskellen. Omaa kotia heillä ei ollut ollut sen jälkeen, kun isä talloutui kuoliaaksi hevosen jaloissa. Äiti kuoli pian sen jälkeen, johonkin tautiin kai. Toisin Aseir väitti tämän olleen vain niin surullinen, että menehtyi. Sisko oli tuolloin vasta viitisen vuotta, ja siitä asti tämä oli työskennellyt maustekauppiaan apulaisena.
Esabeel painoi nenänsä tytön päälakeen. Kaupungin hälinä tuuditti heidät leppoisaan uneen kauas arjen murheista, siniselle ulapalle purppuran taivaan alle.
