Ficin nimi: Lerppiäinen
Kirjoittaja: Walarya
Ikäraja: Sallittu
A/N: Osallistuu haasteeseen
Teelusikan tunneskaala tunteella ystävällisyys.
----
"Isä aina sanoo, että jos löytää lerppiäisen, siitä täytyy huolehtia. Jos osaa tehdä kaiken oikein, lerppiäinen antaa lahjan. Kukaan ei tiedä millaisen, mutta lerppiäinen tietää", Luna totesi. Tyttö hymyili surumielisesti katsellen linnanpihan pakkasesta kylmettyneitä pensaita. "Mutta eivät ne talvisin elä, ne liitävät ja lentävät kauas pois, odottamaan kevään rusoa."
Poika hänen vierellään liikahti aavistuksen vaivaantuneesti ja mutisi jotain läksyistä. Luna huiskautti kättään hyvästiksi, mutta unohtui sitten ajatuksiinsa. Kylmä ilma puhalsi puuskittain, jäädytti jokaisen, joka tohti liian pitkään olla ulkona.
Ajatuksiinsa unohtuneena tyttö ei heti huomannut kimallusta. Mutta kun hän huomasi, hän kumartui kohmeisen pensaan juurelle. Aivan pensaan juurella kimalteli jokin, jokin joka valitti.
Luna ojensi varovasti kättään, katsoi silmät suurina ja kosteina välkehtivää olentoa, jonka pienestä suusta kuului vaikerrusta.
Lerppiäinen oli pieni ja siro, kimalsi kuin lasi. Se tuijotti suurilla, hailakansinisillä silmillään tyttöä, joka nosti sen maasta ja kääri kaulahuiviinsa.
"Sinun siipesi on rikki", Luna totesi. Lerppiäinen vain valitti.
Korpinkynnen tornissa Luna asetti lerppiäisen takanedustalle. "Tuli lämmittää sinut kohmeesta, jotta siipesi voi parantua."
"Mitä sinä teet?" Cho kysyi hänen takaansa.
"Huolehdin hänestä."
"Kenestä?" Cho kysyi ja katsoi takan edustalla kyyhöttävää tyttöä oudosti.
"Lerppiäisestä. En tiedä, onko hänellä nimi, hän on niin kauhuissaan kylmyydestä."
Cho vilkaisi myttyä Lunan edessä, mutta ei nähnyt muuta kuin kasan kaulahuivia. Tyttö käveli pois, pyöräytellen silmiään.
"Eivät he minua näe." Lerppiäisen ääni oli kirkas ja heleä, lapsenomaisen kaunis. Luna hymyili autuaana.
"Joko sinä voit paremmin?" tyttö kysyi olennolta.
"Kyllä. Minun siipeni on kuitenkin yhä rikki, mutta lämpö korjaa sen. Voitko asettaa minut takkaan?"
"Takkaan? Tuli polttaa ja pirstoo lasisen ruumiisi, jos menet liian lähelle."
"Höpsö tyttö, en minä ole lasia. Tuli parantaa ja elvyttää minut, voin lentää savun mukana sinne missä sisareni ja veljeni minua odottavat."
Luna hymyili pienelle lerppiäiselle, joka todella näytti lasista valmistetulta. Hän nosti varovasti lerppiäisen huivistaan, ja tunsi olennon kiivaasti räpyttävän sydämen. Luna asetti lerppiäisen arinalle, josta tuli sen löysi. "Tiedä se, ken lerppiäisen hoivaa, on suuren lahjan saava", lerppiäinen sanoi, ennen kuin tuli nielaisi sen kokonaan.
Luna istui takan edessä ja odotti, kunnes näki kimalluksen katoavan ylöspäin, savupiippua pitkin ulos, savun mukana matkaamaan.
Päivät noruivat verkkaiseen tahtiin, joka hetki Luna katsoi ulos ja odotti kevättä. Silloin hän saattaisi tavata lerppiäisen jälleen.
Tuli kevät, lerppiäistä tai lahjaa ei näkynyt, ei kuulunut. Luna odotti, haaveisiinsa unohtuneena. Kun kesäkuu koitti, ja myöhemmin koulu loppui, Luna matkasi kotiinsa suruissaan. Hän ei ollut nähnyt lerppiäistä uudelleen. Ei hän lahjaa kaivannut, hän olisi vain halunnut varmistua että lerppiäinen oli kunnossa, että olento oli löytänyt perheensä ja turvansa.
Alkoi uusi kouluvuosi, ja oli Pimennon ja Albuksen Kaartin aika. Silloin Luna tajusi mitä lerppiäinen oli tarkoittanut suurella lahjallaan. Hän oli saanut ystäviä. Vaikka he eivät aina ymmärtäneetkään Lunaa, tai hänen tarinoitaan lerppiäisistä tai narskuista. Mutta ystäviä he olivat. Koko vuoden Luna vietti hymyillen, muistaen olla kiitollinen lerppiäisen lahjasta.
Sen vuoden toukokuisena aamuna Luna kuuli heleää kuisketta ympäriltään, ja heräsi keskeltä lerppiäisparvea. Niitä oli kymmeniä, ellei satoja. Luna ei kyennyt laskemaan, katsoi vain ihmeissään kauniita, lasisena hohtavia olentoja, jotka lentelivät hänen ympärillään.
Vaalea tyttö tunsi kuinka hänen pitkien, vaaleiden hiustensa palmikko avattiin, ja hiukset ryöppysivät pitkin hänen selkäänsä. Lerppiäiset kiskoivat tytön vuoteestaan, kutsuivat Lunan kevätaamun tanssiin. Olennot johdattivat Lunan ikkunalle, jossa häntä odotti tuhansia lerppiäisiä, valmiina kantamaan hänet maahan. Lerppiäismuodostelma välkehti ja liikehti olentojen tanssissa.
"Me kannamme sinut", lerppiäiset sanoivat. Luna ei epäröinyt astuessaan eteenpäin, vaikka hän pelkäsikin särkevänsä hauraat lerppiäiset, mutta olennot kantoivat hänet maahan, saattoivat nuoren korpinkynnen keskelle usvaista nurmea, minne nouseva aurinko jo kurotteli.
Myöhemmin Hermione oli menettää hermonsa Lunan kertoessa lerppiäistanssista.
"Ethän sinä näe Threstaleitakaan, mutta silti ne ovat tuolla", tyttö vastasi Hermionen kiivaalle väitteelle.
"Se ei kuitenkaan todista mitään. Mutta olkoon, voit elää haavemaalimoissasi jos niin haluat."
Luna ei loukkaantunut rohkelikon sanoista, purjehti vain ikkunalle. Josko hän näkisi taas lerppiäisen.