Kokokuva
Nimi: Kokokuva
Kirjoittaja: Kulovalkea
Beta: SoturiMansikka <3
Ikäraja: K-11
Fandom: Soturikissat
Tyylilaji: Angst, songfic
Vastuunvapaus: Paikka ja kaikki tunnistettava kuuluu Erin Hunterille, lukuunottamatta Varjoa ja Orvokkihäntää, sekä kokokuva-laulua, joka kuuluu Irinalle.
A/N: En ollut aluksi ihan varma, haluanko julkaista tätä, mutta koska SoMa vaati, niin olkaatte hyvät. Kommentit olis kivoja.
Kaksi kissaa seisoivat Aurinkokivillä kahdestaan. Vierekkäin, mutta silti avaruus välissään. “Et koskaan kerro itsestäsi tai perheestäsi. Kai se on ihan ymmärrettävää, olen kuullut, että kulkukissojen perheet eivät ole kovin yhtenäisiä,” Orvokkihäntä mutisi vieressään istuvalle, tummalle kollille, joka katsoi horisonttiin. “Mitä haluat tietää?” Varjo kysyi edelleen silmät auringonlaskussa, joka näkyi enää kevyesti reunoista puiden takaa. “Kaiken,” Orvokkihäntä vastasi.
Mä paljastan silmät
joskus mun sielua peilanneet
Mitä näät se totta on
kaikki on
Mä paljastan korvat
ja kaiken sen minkä ne on kuulleet
Kuulen sen minkä tahdon
niin se on“Vanhempani olivat kotikissoja ja minä synnyin vahingossa, mutta kaksijalka piti minut silti,” Varjo aloitti ilmeettömästi ja katse edelleen hiipuvassa punassa puiden yllä.
“Vanhempani eivät koskaan menneet ulos, he pelkäsivät liikaa ulkomaailmaa ja muita kissoja.
En tiedä miksi, mutta olin erilainen. Jokin veti minua ulos, halusin juosta pehmeässä ruohossa ja nähdä korkeat puut, joista vanhempani olivat kauhulla kertoneet. Yritin tukahduttaa sen, mutta se oli liian alkukantaista ja villiä.
Lopulta, eräs yö, kun kotiväkeni ja vanhempani nukkuivat, hyppäsin ikkunalaudalle ja siitä ulos. Ensimmäinen hengenveto raitista ilmaa oli ihanaa. Kaikki oli suurempaa ja kauniimpaa, kuin olin osannut uneksiakaan. Uhmasin siis vanhempieni käskyä ja lähdin yksin seikkailemaan. Pian törmäsin muutamaan muuhun kotikissaan, joilla oli huono maine. He kävivät kimppuuni. Ajattelin, että minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia.
Ymmärräthän varmasti
että täs on kaikki
mihin tuun koskaan pystymään
Tekemällä musta ei saa
mitään parempaa
jalompaa
Ymmärräthän sen
että näit jo melkein koko kuvan
ja tulet ehkä pettymään
Varmistin vain
kun vieläkin me tässä seisotaan“Yksi kissoista raapaisi korvaani ja sokaistuin hetkeksi verestä. Suutuin silloin kunnolla ensimmäistä kertaa ikinä. En osannut hallita sitä ja syöksyin minua raapaisseen kissan kaulaan ja purin niin kovaa, kuin pystyin. En lopettanut, vaikka kissa hampaissani aneli ja maistoin veren. Muut kissat pakenivat, mutta en osannut päästää irti. Lopulta kun tunsin, että toinen kissa ei enää liikkunut, hellitin ja annoin ruumiin tömähtää maahan. Se tuntui hyvältä,” Varjo sanoi ja vilkaisi ensimmäisen kerran Orvokkihäntää. Tämä kuitenkin katsoi tassuihinsa. Auringon viimenen valon hiukkanenkin oli sammunut ja kivi kissojen alla oli kylmä. Varjo päätti jatkaa tarinan loppuun, sillä Orvokkihäntä ymmärtäisi. Hehän rakastivat toisiaan.
Kohta näet mun huulet
jotka on kauheita huutaneet
väärällä hetkellä vaienneet
minkäs teet
Aivan pian näät puutteet
joita on kuoret peitelleet
Et oo huono ihminen
jos pois meet“Jätin sen kissan ruumiin siihen ja päätin palata takaisin kaksijalkojeni talolle,” Varjo jatkoi siirtäen katseensa takaisin horisonttiin ja nousevaan kuuhun. “Ihmettelin matkalla, miksi toisen kissan tappaminen oli ollut niin helppoa. Tiesin, että minun olisi pitänyt tuntea omantunnontuskia, mutta en vain tuntenut. Se oli tuntunut hyvältä, enkä voinut kiistää sitä. Matkalla kotiväkeni talolle nousi myrsky. Pienin kaksijalka pelkäsi ukkosta, joten aina sen aikana talo oli täynnä kynttilöitä. Minä pidin kynttilöistä, ne loivat kauniin hehkun seinille.
Päästyäni talon luokse en siis yllättynyt nähdessäni ikkunoiden loistavan kynttilöiden välistä. Pujahdin nopeasti ikkunasta sisälle ja sain vastaan huolestuneet vanhempani. He näkivät ja haistoivat veren korvassani ja suussani. Veri maistui hyvältä. Ensin he katsoivat vain järkyttyneenä ja alkoivat sitten huutaa. En ollut koskaan ennen nähnyt heitä vihaisena ja pelästyin. Meuhkatessaan, emoni kynsi osui vahingossa poskeeni ja aiheutti viiltohaavan. En voinut sille mitään, näin jälleen punaista. Syöksyin emoni kimppuun ja isäni hyppäsi repimään minua irti kiljuvasta emostani. Päästin irti ja juoksin karkuun. Vilkaistessani taakseni törmäsin korkeaan kynttelikköön, joka kaatui. Tulta oli joka puolella.”
Ymmärräthän varmasti
että täs on kaikki
mihin tuun koskaan pystymään
Tekemällä musta ei saa
mitään parempaa
jalompaa
Ymmärräthän sen
että näit jo melkein koko kuvan
ja tulet ehkä pettymään
Varmistin vain
kun vieläkin me tässä seisotaan“Tiesin, että voin pelastaa varmasti itseni, mutta en ollut varma vanhemmistani. Savu tukahdutti hajuaistin ja sokeutti silmät. Syöksyin sokkona kohti ulko-ovea. Takanani näin koko talon olevan ilmiliekeissä. He kaikki kuolivat. Emoni, isäni, kaksijalka ja poikanen. Tapoin heidät kaikki.” Varjo lopetti kertomuksen ilmeettömästi ja katsoi Orvokkihäntää pimeässä.
Ymmärräthän varmasti
että täs on kaikki
mihin tuun koskaan pystymään
Tekemällä musta ei saa
mitään parempaa
jalompaa
Ymmärräthän sen
että näit jo melkein koko kuvan
ja tulet ehkä pettymään
Varmistin vain
kun vieläkin me tässä seisotaanVaaleampi kissa hengähti syvään, nousi ja käveli pois katsomatta taakseen, jättäen Varjon yksin taivaalla loistavan kuun valoon.
