Otsikko: Yksin tulta pimeään
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: MCU (Captain America, & The Winter Soldier)
Ikäraja: K-11 (ikävöin sinua kaunis K-13)
Genre: Draama, angsti, pohdiskelu?
Hahmot/paritus: Bucky Barnes, Steve Rogers (viittaus stuckyyn)
A/N: Osallistuu 12 virkettä -haasteeseen. Ihana haaste, mitäpä muuta tästä paljon voisi sanoa. Tähän hätään ei tule mieleen mitään ihmeellistä, joten ficci puhukoon puolestaan.
Bucky<3
***
Yksin tulta pimeään
Talvinen New York kimaltaa kuin timantti auringonvalossa, ja lukuisat pienet peilipinnat häikäisevät Buckyn silmiä.
Vapaus ei ole niin makeaa kuin hän on itselleen uskotellut, häntä palelee, eikä hänellä ole paikkaa minne mennä.
Talvi on tullut yllättäen, ja pari viime yötä Bucky on viettänyt rappukäytävissä ja metrossa paikallisten juoppojen joukkoon soluttautuneena.
Hänen taskussaan polttelee kirje, jonka hän on kirjoittanut sellaisena lyhyenä, selkeänä hetkenä, jolloin oli sataprosenttisesti Bucky, eikä se säälimätön palkkamurhaaja, joka halusi Kapteeni Amerikan hengiltä.
Kapteeni Amerikka, jota spekuloitiin varmaan jokaisessa naistenlehdessä; tuntuu välillä vaikealta uskoa, että mies on se sama, hontelo, ruipelo Steve Rogers, jonka Bucky joskus tunsi paremmin kuin kenetkään.
Silmät ovat kuitenkin samat siniset, muuten Buckyn olisi helppoa uskotella itselleen, että hän näkee unta, ettei mikään hänen nykyisessä maailmassaan ole todellista.
Totuus on kuitenkin se, että hän on juuri mainitun Steve Rogersin takia siinä jamassa missä on, koditon, työtön, nälissään ja kylmissään.
Hammasharjat nojaamassa toisiaan vasten kylpyhuoneessa, heiveröinen Steve roikkumassa Buckyn reppuselässä, mulkoilemassa, kun hän vie tanssiin tytön, jolla on punainen, pilkullinen mekko.
Bucky oli aikamoinen keikari silloin, tanssitti aina juhlien jokaista naista.
Lopulta hän kuitenkin päätyi aina kotiin vaalean, uppiniskaisen ystävänsä kanssa, lepytteli loukkaantunutta Steveä aamutunneille saakka: "Enhän minä voi näyttää kaikille, miten paljon minulle merkitset."
Steve oli hänen peilinsä, mitä surkeampaa naamaa toinen näytti, sitä enemmän roistoksi Bucky olonsa tunsi, mikä tarkoitti aina pidempää lepyttelyä, mutta ei sanoilla - niissä Bucky ei ollut koskaan hyvä.
Steve palkitsi hänet huokauksilla, pienillä ynähdyksillä - Steve ei ollut koskaan äänekäs, hän välitti liikaa siitä, mitä naapurit ajattelisivat.
Aurinko katoaa horisontin taakse ja katuvalot alkavat syttyä. Bucky näkee kuolonkalpean heijastuksensa kioskin ikkunasta ja ravistaa päätään, palaa auvoisista muistoistaan tähän päivään.
Taivaanranta värjäytyy purppuraan ja Bucky kietoo varastettua takkia tiukemmin ympärilleen.
Kuulas ilta tarkoittaa kylmää yötä, Bucky ennättää ajatella ennen kuin ensimmäinen lumihiutale putoaa. Hiutaleita alkaa laskeutua lisää, hitaasti kuin sellaisessa matkamuistossa, pallossa, jota ravistelemalla hiutaleet saa nostettua taas lentoon.
Mikään ei ole enää samanlaista, ja Bucky haluaisi lyödä sitä, joka on ravistellut hänen maailmansa ylösalaisin, vuodet, hänen mielensä, kaiken.
Jokainen päivä tuntuu kuin yrittäisi riuhtoa epätoivoisesti itseään irti jostakin näkymättömästä, mutta tietämättä mitä tapahtuu, jos oikeasti pääsee irti.
Fantasia vapaudesta oli niin erilainen kuin todellisuus, että Bucky nauraa itselleen hiljaa, särkyneellä äänellä oman päänsä sisässä.
Hän pitää kaikkea silmällä, tuntuu että koko maailmaa, mutta ei siltikään näe sitä yhtä ainoaa ihmistä, jota oikeasti etsii.
New Yorkin pimeä piilottaa Steven häneltä joka ilta, tai ehkä se on hänen mielensä pimeys, joka sen tekee.
Hän tuntee olonsa kielioppivirheeksi tutussa tarinassa, vääräksi soinnuksi laulussa, tämä ei ole enää hänen maailmansa.
Ilman Steveä hänellä ei ole ankkuria, ja koko hänen olemassaolonsa on yhtä häilyvä kuin lentosuukko, joka ei koskaan saavuta tavoittelemaansa henkilöä.
Kaikkialla tulee vastaan vain kylmiä ilmeitä, marmoria.
***
Kommentteja, kiltit ihanat?
