Petoja
fandom: Yuri!!! on Ice
hahmot/paritus: Juri Plisetsky + Viktor/Yuuri (ja vissiin kans Viktor/Juri)
ikäraja: S
genre: paatoksellinen draama
yhteenveto: Vähät Viktor Nikiforovista.
Vitut Viktor Nikiforovista.
A/N: Selkeyden vuoksi käytän lempparijunnun nimestä nyt tässä toisenlaista kirjoitusasua, toivottavasti ei lukiessa töki suomettuminen pahasti silmään. Ja öööhh, tää on nyt tarkotuksella vähän melodramaattinen kielikuviltaan, koska Juri on niin nuori ja hirvee draamakuningatar
Kiva revitellä välillä. Sillä, että kirjoitin tän yöllä ihan silmät ristissä, lienee myös osuutta asiaan...
Osallistuu Fandominvalloitukseen sekä Sanaboolihaasteeseen, josta nappasin hylätyn sanalistan
vaitonainen, viileä, kirpeä / puu, hajuvesi, susi / kahlita, irrottaa, koskettaa.
Juri Plisetsky oli kissapeto, joka oli pakon edessä vetänyt kyntensä piiloon.
Katsuki Yuuri sen sijaan oli kuorinut kiltin nahkansa ja paljastunut vaarattoman kotikoiran sijaan täysiveriseksi sudeksi — hän oli vartonut vaitonaisena tilaisuuttaan, liukunut jäälle kuin uudesti syntyneenä ja avannut eroksensa ahnaille katseille. Hänen tavanomainen suloton kömpelyytensä tuntui valuneen keholta pois kuin sula vesi, sillä hänen jokainen solunsa huokaili numeron aikana aistikkaasti, kurkotti kohden katsojaa ja kutsui koskettamaan.
Se ei ollut jättänyt ketään kylmäksi, ei viipyilevän viileäksi tai edes kädenlämpöiseksi; jopa vastentahtoinen kilpakumppanikin oli syttynyt sitä seuratessaan, ja olisi valehtelua väittää, että Juria olivat pelkät vihan lieskat korventaneet.
Juri oli jo taksissa istuessaan etsinyt puhelimella ensimmäiset twiittaukset aiheesta. Hän oli tuijottanut valokuvaa Yuuria pitelevästä Viktorista niin järkähtämättä, että lopulta silmiä oli alkanut särkeä ja vatsassa pyörteillyt ellottava tunne kasvanut niin, että se puristi jo kurkkua. Ne kaksi olivat oksettavia.
Ja niin oli häviäminenkin, toiseksi jääminen.
Grand Prix’ssa hän näyttäisi taas kyntensä, saalistaisi ja sivaltaisi tavalla, jonka vain hän osasi.
Kun päivät kuluivat ja muuttuivat viikoiksi, pettymyskin muutti muotoaan. Yakovin ohjauksessa muovautuva ohjelma ei kuulostanut lainkaan niin mediaseksikkäältä, mutta vähät Viktor Nikiforovista — Yakoviin ainakin saattoi luottaa, ja se oli jo paljon se. Ja numero oli helvetin hyvä.
Joten vähät Viktor Nikiforovista.
Vitut Viktor Nikiforovista.
Toisinaan Juri muisteli sitä tarinaa, jonka Yuuri oli kuvaillut tunnistaneensa Eroksessaan; kaikki hurmannut playboy ja tämän tavoittelema kaupungin sulokkain nainen, parfymoiduissa kylvyissä kaunistettu ja jokaiselta liikkeeltään muita viehkompi. Ja kun Juri oli silloin nähnyt, kuinka Viktor oli Yuuria katseellaan ahminut, oli selvää, että se sepitetty kertomus oli potkaistu liikkeelle todellisuudessakin kuin joku itseään toteuttava ennustus.
Oli kai omalla tavallaan sairasta, että Viktorin kaltainen ykköspoikamies sillä tavalla haksahti johonkin kisakausien välissä pöhöttyvään urpoon, mutta niinhän sitä tavattiin sanoa, että elämä on ihmeellistä.
Ja viimeinen nauru tässä koko paskassa tulisi lopulta kantautumaan Jurin huulilta. Vaikka hän nyt seurailikin netin välityksellä, kuinka sivu suun mennyt huippuvalmentaja hioi jotakuta aivan muuta kirkkaaksi timantiksi ja liehitteli siinä sivussa häpeilmättä, hän myös tiesi paremmin kuin kukaan muu, etteivät Viktorin lupaukset pitäneet.
Ikinä. Viktor saattoi selittää kirkkain silmin, että yleisö piti aina yllättää, mutta tosiasiassa hän tahtoi yllättää ensisijaisesti itsensä.
Viktor Nikiforov ei ollut puu, joka juurtuisi paikoilleen mieluisan maaperän löydettyään. Hän oli se kivi, joka ei koskaan pysähtynyt sammaloitumisen pelosta.
Eikä maailmassa ollut mitään sellaista, joka jaksaisi häntä loputtomiin kiinnostaa; ei niin sirosti siipiään lyövää perhosta, ei niin kauniisti kihartuvia niskakiehkuroita tai tarpeeksi tenhoavaa hajuvettä tai herkkäänotkeaa
sensuellia kroppaa, etteikö jotain vieläkin kiehtovampaa lopulta löytyisi. Ja pedoista kaikkein kavalin onkin juuri se, joka ei itseään edes saalistajaksi kunnolla tunnista — joka vain seuraa villejä viettejään asiaa sen suuremmin ajattelematta.
Viktoria on mahdotonta kahlita. Hänestä voi yrittää pidellä kiinni kynsin, hampain, mutta lopulta ote täytyy kuitenkin irrottaa, halusit sitä tai et.
Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista. Kyllä Juri sen tietää. Mutta kun hän visioi mielessään sitä hetkeä, jolloin Yuurin tarina playboysta ja Hasetsun viehkeimmästä ilmestyksestä saavuttaisi surkean kliimaksinsa, eivät ne marjat lopulta niin hillittömän kitkeriltä enää vaikutakaan. Jokseenkin kirpeiltä kyllä, mutta sen kanssa hän voi elää vallan mainiosti, sillä kaikkein pahin maku siitä sotkusta ei suinkaan hänen suuhunsa jäisi.
