Nimi: Kun auringosta tuli sininen
Fandom: Kreikan mytologia
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama, hurt & comfort
Haaste: Fanfic-bingo sanalla sininen
Oma sana: En ole oikein koskaan kirjoittanut Artemiin ja Apollonin sisaruussuhteesta, mutta olen aina mieltänyt heidän suhteensa läheiseksi ja luottavaiseksi kaikista mahdollisista erimielisyyksistä ja tappelusta huolimatta. Tämä siis EI ole paritus vaan puhtaasti sisarellista meininkiä. Halusin tehdä sen vain selväksi
Kun auringosta tuli sininenArtemis heräsi kauhunhuuto kurkussa, kylmänhiki iholla ja sydän pahasti ylikierroksilla. Nainen haukkoi äänekkäästi henkeään ja hapuili epätoivoisesti aseitaan. Sormet tuntuivat kömpelöiltä ja ne vapisivat liikaa, jotta nuolen jännittäminen jousella onnistuisi. Se sai jumalattaren pakokauhun valtaan. Hänen päässään takoi eläimellinen vaisto siitä, että jossain vaani vaara eikä hän ollut edes valmis kohtaamaan sitä!
Jotenkin hänen onnistui saada nuoli ammuntavalmiiksi ja Artemis alkoi etsiä sitä jotakin, joka uhkasi häntä. Ympäristö oli samaan aikaan tuttu ja vieras. Hän kääntyi ympäri, vartalo yhtä jännittyneenä kuin jousen jänne, valmiina tuhoamaan tieltään kaiken vaarallisen. Nuolen kärki pysähtyi osoittamaan huoneen vastapäätä olevaa möykkyä, jonka hengitys nousi ja laski säännöllisesti. Sekunnin murto-osassa Artemis olisi valmiina laukaisemaan nuolen, mutta hän epäröi. Ajatukset alkoivat selkiintyä ja vähitellen Artemis ymmärsi seisovansa omassa sängyssään tähdäten nukkuvaan Irikseen, hänen ystäväänsä.
Jumalatar nieleskeli ankarasti ja hänen kätensä vapisivat. Hän tiesi, ettei saanut ampua, mutta alkukantaiset vaistot olivat edelleen vahvasti sitä mieltä, että uhka oli olemassa ja se käski hänen ampua, varmuuden vuoksi.
Lopulta Artemiin piti pakottamalla pakottaa itsensä laskemaan suojauksensa ja pudottamaan jousen ja nuolen lattialle. Ne kolahtivat kovaa, mutta Iris nukkui sikeästi. Artemiin polvet pettivät ja hän lysähti takaisin istumaan. Hän huohotti, kädet vapisivat ja Artemis oli varma, että oksentaisi. Hän kietoi kätensä ympärilleen ja painoi päänsä polvia vasten. Oli vaikeaa yrittää siinä koota itseään. Hän tunsi itsensä musertavan avuttomaksi ja sama tuntematon uhka värjyi hänen yllään, hengittäen puistattavasti hänen niskaansa vasten.
Ei taas. Artemis yritti tahdonvoimallaan ajaa sisintä kylmäävät tunteet pois.
Ei taas tätä unta.Painajaisella ei ollut kasvoja, sillä Artemis ei ikinä muistanut, mitä unessa oli tapahtunut. Hän muisti vain hyytävän kauhuntunteen ja alkukantaisen pelon, jotka olivat saada hänet joka kerta järjiltään. Hän melkein halvaantui herätessään, koska oli liian kauhuissaan. Unessa tapahtui jotain, mikä sai hänet tutisemaan ja käpertymään pieneksi, säälittäväksi mytyksi huoneennurkkaan, piiloon. Mutta miltä?
Tunteita ei kuitenkaan päässyt pakoon ja Artemis vapisi edelleen, vaikka koetti vakuutella itselleen, että unta se vain oli ollut ja että hän oli turvassa kotona. Talossa ei ollut muita kuin Iris, Apollon ja mahdollisesti Hermes, jos tämä oli päässyt nukkumaan töidensä parista, mikä ei ollut kovin todennäköistä. Hän oli turvallisessa ympäristössä, jossa kukaan ei halunnut vahingoittaa häntä. Apolloniin hän luotti kuin kallioon, vaikka joskus kaksosveli tuntuikin olevan ärsyttävintä, mitä maan päältä löytyi, mutta heillä oli vahva keskinäinen luottamus. Iriksen kanssa hän tuli hyvin toimeen ja he olivat melko läheisiä, vaikka olivatkin sangen erilaisia jumalattaria. Juonitteleva Hermes oli hänkin hyvissä väleissä Artemiin kanssa ja hän tuskin kaavaili mitään ilkikurisia jekkuja kummempaa siskonsa pään menoksi.
Kaikki oli siis käytännössä hyvin, mutta Artemiista ei tuntunut hyvältä tai turvalliselta ja hän tiesi, ettei saisi enää unta tuntiessaan olonsa niin ahdistetuksi ja piinatuksi. Tarve, jota hän ei usein tuntenut, kalvoi häntä sisältä, kunnes hän tekisi sille jotain. Hän tunsi olonsa lohduttoman yksinäiseksi ja kaipuu jonkun toisen seurasta oli lähes ylivoimaisen vahva. Artemis vilkaisi nukkuvaa Iristä ja harkitsi herättävänsä tämän. Iris kyllä ymmärtäisi ja yrittäisi lohduttaa, mutta ajatus sai Artemiin epävarmaksi. Hän ei ollut varma kykenisikö kertomaan painajaisesta ja pelon näyttäminen toisille tuntui jo ajatuksena vastenmieliseltä.
Artemis nousi varovasti ylös ja tunsi vapisevansa edelleen kuin kuumehorkassa. Hän veti topin päälle tummanvihreän pitkähihaisen paidan ja lähti kädet tiukasti puuskassa hänen ja Iriksen huoneesta. Hänellä oli erittäin hyvä pimeännäkö, joten pimeä asunto ei tuntunut ahdistavalta tai uhkaavalta. Artemis näki aivan yhtä hyvin kuin päiväsaikaankin ja hän käveli hiljaa portaikkoon.
Hiljaisuus sen sijaan tuntui epämiellyttävältä ja vaaralliselta hänen ympärillään aivan kuin heidän kotinsa olisi pidätellyt hengitystään jonkin kauhean tehdessä tuloaan. Artemista puistatti, mutta hän sätti itseään kaikenlaisista epäsovinnaisista ajatuksista. Pelkoa ei tarvinnut alkaa lietsoa, hänellä oli sitä jo yllin kyllin valmiiksi. Sen lietsominen oli kerrassaan idioottimaisinta, mitä hän saattoi sillä hetkellä tehdä.
Artemis koputti reippaasti ovea. Minkäänlaista vastausta ei kuulunut. Ehkä Apollon oli poissa. Ajatus sai palan nousemaan Artemiin kurkkuun ja hän avasi oven peläten löytävänsä pimeän ja äänettömän studion.
Pelko oli turha. Studio oli kirkkaasti valaistu ja siellä soi hiljainen musiikki. Joka kerta sinne astuessaan Artemista hätkähdytti se, miten täsmällisesti jokainen neliö oli otettu käyttöön. Huone oli iso ja kattoi melkein koko yläkerran, mistä Iris ja Hermes olivat ilmaisseet näränsä, mutta Artemis tiesi, että hänen veljensä ahdistuisi, jos hänet tungettaisiin yhtään pienempään tilaan. Tämäkin riitti hänelle vain vaivoin ja Apollonilla oli myös muita työskentelytiloja ympäri kaupunkia, elleivät vuokrat alkaneet nakertaa pahasti pankkitiliä, niin kuin ne joskus tekivät.
Taiteenjumalana Apollonilla piti olla kaikkea. Hänellä oli tarvikkeita kuvanveistosta digitaaliseen taiteeseen, mitä nykyaikana monet harrastivat. Onneksi Apollon työsti kuvanveistoa ja muita fyysisesti vaativampia töitään muualla. Eiväthän sellaiset projektit olisi tänne mahtuneetkaan. Siitä huolimatta Apollonin oli onnistunut täyttämään studionsa kaikella muulla. Studiossa oli piirustuspöytiä säädettävine pöytälevyineen, tavallisia pöytiä, maalaustelineitä, hyllyjä, tarvikkeita ja tietenkin hänen töitään ja
niitä vasta olikin paljon. Seinät olivat täytetty Apollonin erilaisilla töillä, osat olivat vuosikymmenten tai jopa vuosisatojen takaa, osa taas oli uusinta uutta. Lattioilla oli töitä, maalaustelineet ja piirustuspöydät olivat täynnä, luonnoskirjoja lojui siellä täällä ja… no yksinkertaisesti sanottuna studiossa oli vain harvoja paikkoja, jotka eivät olisi olleet Apollonin töiden, tarvikkeiden tai jonkin epämääräisen sälän peitossa. Toisin sanottuna studio oli yhtä sekamelskaa lattiasta kattoon saakka.
Apollon tietenkin kielsi olevansa sotkuinen persoona. Minkä muut näkivät kaaoksena ja pöyristyttävänä epäjärjestelmällisyytenä, Apollon näki sen luovana ympäristönä. Taiteen piti olla vapaamuotoista, Apollon jaksoi aina jankuttaa. Sitä ei voi laittaa selkeisiin lokeroihin ja järjestellä pikkutarkasti. Sen piti olla rönsyilevää, vapaata ja irti kaavoista.
Samaa luennointia voisi kuulla tuntikausia, kun Apollon höpötti taiteesta ja sen olomuodoista ja tietenkin inspiraatiosta. Apollonin lempiaihe. Artemis ei useimmiten jaksanut kuunnella.
Mutta tällä kertaa jo pelkän studion näkeminen auttoi Artemista saamaan osan itsehillinnästään takaisin. Studio heijasteli jo itsessään niin voimakkaasti Apollonia, että Artemis saattoi tuntea veljensä läsnäolon joka puolelta ja se rauhoitti häntä.
Kävellessään peremmälle Artemis pani oitis merkille, mihin Apollon oli sillä kertaa hurahtanut. Hänellä kun tyypillisesti sattui olemaan erilaisia kausia. Tämän kauden nimi voisi olla ”sininen sekasotku”.
Sinistä oli kaikkialla. Maalauksissa, piirustuksissa, kuvakollaaseissa, valokuvissa ja luonnoksissa. Jotkut olivat tavallisia hetkiä kadulta, mutta kaikki värit ja niiden sävyt olivat erilaista sinistä kuin kyseistä hetkeä, näkymää tai kohtausta olisi katseltu sinisten linssien läpi. Abstraktit teokset olivat sinistä mielikuvituksellisimmissa yhdistelmissä ja valokuvissa kaikki muu oli mustavalkoista paitsi sininen tai värejä oli, mutta sininen paistoi selvänä yksityiskohtana jokaisesta. Meri ja taivas toistuivat joissakin kuvissa, mutta olipa Apollon kuvannut mitä tahansa, väri sininen paistoi jokaisesta.
Sillä hetkellä itsekseen hyräilevä Apollon oli maalaamassa kuvaa vanhanaikaisista tanssijoista, joilla kaikilla naisilla oli erisävyisen siniset puvut ja miehillä tummansiniset vaatteet. Muut värit olivat normaaleja.
Apollonilla oli itselläänkin sininen t-paita ja farkut. Hänen vaalea tukkansa kihartui hiukan niskaan päin ja hän oli paljain jaloin.
Artemis katseli veljensä selkää, kun tämä hääräsi maalauksen kimpussa hetken kädet liikkuen yliluonnollisen nopeasti. Kuolevaisen silmät olivat muljahtaneet pois paikoiltaan, jos hän olisi katsellut Apollonin työskentelyä, kun tämä hylkäsi maalauksensa ja alkoi työstää toista, upeaa abstraktia maalausta ja sitten kolmatta ja vielä neljättäkin, siirtyen ailahtelevaisesti ja epärytmikkäästi työstä toiseen.
”Onko sininen uusi lempivärisi?” Artemis tiedusteli katsellessaan kuvia tarkemmin. Jälki oli upeaa ja taidokasta kuten aina, mutta ei kovin yhtenevää ja jos Artemis ei olisi tiennyt veljensä maalanneen ne, hän olisi olettanut ne kaikki eri ihmisen tekemäksi. Apollonilla ei ollut omaista tyyliä, sillä se vaihtui koko ajan. Suurimmaksi osaksi sen takia hän ei pystynyt myymään kokoelmiaan. Niistä puuttui taiteilijan tunnusmerkki, jokin tietty piirre, tyyli tai tekniikka. Apollon teki, mitä huvitti välittämättä sellaisista asioista eivätkä kuolevaiset koskaan ymmärtäneet häntä.
Kuullessaan Artemiin kysymyksen, Apollon lopetti maalaamisen ja kääntyi katsomaan.
Artemis ei tiennyt, miltä näytti sillä hetkellä, sillä hän ei ollut tullut vilkaisseeksi peiliä. Apollonin kasvoilta ei voinut lukea mitään.
”Sininen”, Apollon aloitti mietiskelevästi, ”on rauhoittava, viileä ja tyyni väri. Se herättää luottamusta ja yhdistetään järjestykseen.”
Artemis pärskähti.
”Sinä et ole järjestystä nähnytkään”, hän tokaisi vilkuillessaan sekavaa studiota. Apollon ei närkästynyt.
”Se ei välttämättä tarkoita tavaroiden järjestystä”, Apollon vastasi. ”Vaan ehkä enemmän sellaista yhteiskunnallista järjestystä. Esimerkiksi poliisien univormut ovat usein sinisiä.”
”Kiehtovaa”, Artemis totesi sarkastisesti. ”Miksi sinä olet nyt niin kovasti innostunut sinisestä?”
Apollon kohautti olkiaan.
”Vaikea sanoa. Minä pidän sinisestä. Se tuo mieleeni vapauden, kodin ja muita kivoja asioita. Sininen on hyvä väri monessa mielessä”, Apollon selitti. ”Jos se inspiroi minua, tarvitseeko syytä siihen perustellakaan?”
”Ei varmaan”, Artemis mutisi ja vaihtoi kiusaantuneena painoa jalalta toiselle.
”Oletko kunnossa, sisko? Näytät olevan vähän poissa tolaltasi”, Apollon huomautti kevyesti, mutta lempeästi tekemättä asiasta suurta numeroa, mikä oli Artemiista helpottavaa. Vielä helpottavampaa oli, että Apollon jatkoi puuhasteluaan näperrellen ja vaeltaen töidensä parissa parantelemassa yksityiskohtia, varjostamassa ja tekemässä ties mitä.
Artemis raivasi yhden jakkaran itselleen ja nappasi pöydältä avoinna olevan luonnosvihon, jonne Apollon oli luonnostellut sinisellä kuulakärkikynällä vähän kaikenlaista.
”Ei tässä mitään hengenvaaraa ole”, Artemis mumisi itsekseen.
”Paha olla?” Apollon kysyi yhä lempeästi. Artemis ei halunnut vastata kysymykseen, joten hän nyökkäsi katse luonnosvihossa, josta tuijotti kärttyinen vanha ukko, vaikka ei tiennyt, näkikö Apollon sitä. Niin saattoi olla parempi.
Ilmeisesti Apollon nähnyt tai sitten vain tulkinnut Artemiin vaiteliaisuuden myöntymisen merkiksi, sillä hän hylkäsi teoksensa ja tuli siskonsa luokse. Hän siirsi luonnosvihon pöydälle ja viittoi Artemista nousemaan. Hän raivasi tilaa kahden työn välistä, napsautti sormiaan ja uudelle telineelle ilmestyi puhdas kangas. Sen jälkeen Apollon ojensi Artemiille öljyväripaletin ja siveltimiä. Artemis tuijotti niitä.
”Mitä minun olisi tarkoitus tehdä noilla?” hän kysyi epäileväiseen sävyyn.
”Maalaa paha olo pois”, Apollon selitti. ”Tai sitten maalaa vain jotakin, mitä haluat. Jokin tekeminen rentouttaa.”
”Enhän minä osaa maalata”, Artemis vastusteli, mutta Apollon huiskautti siveltimiä.
”Höpsis. Kuka tahansa, joka osaa pitää sivellintä kädessä, osaa maalata. Anna mennä, Artemis. Älä ajattele. Tee.” Sen sanottuaan Apollon tyrkkäsi siveltimet ja paletin Artemiin käsiin ja palasi omalle reviirilleen hyräilemään ja puuhastelemaan töidensä parissa.
Artemis katsoi tarvikkeita ja sitten kangasta. Hän tunsi itsensä kömpelöksi ja orvoksi seistessään siinä tyhjän kankaan edessä.
”Apollon, tämä ei oikein – ” hän yritti sanoa, mutta Apollon hyssytteli häntä.
”Älä ajattele. Tunne”, hänen veljensä huikkasi kuin paraskin zen-hörhö. Artemis mulkoili Apollonin selkää, mutta veli se jatkoi hyräilyään eikä kiinnittänyt häneen huomiota. Huokaisten Artemis alkoi sekoitella värejä ja ryhtyi maalaamaan.
~…~
Aikaa kului ja maalaus eteni, mutta Artemiin mieli ei tyyntynyt. Ahdistus puristi hänen rintaansa ja pian hänen kätensä vapisivat niin, ettei hän pystynyt enää maalaamaan. Paletti ja sivellin lipsahtivat hänen kädestään ja putosivat lattialle. Artemis tuijotti vihaisena täriseviä käsiään ja unesta tuttu kauhu alkoi taas ottaa häntä valtaansa osa kerrallaan eikä Artemis ollut enää varma, oliko hän hereillä vai vieläkin unessa.
”Oikein hieno”, kehui viereen tullut Apollon. ”Ajattelinkin, että maalaisit jotain luontoon liittyvää. Tämä kuvastaa sinua upeasti ja – Artemis?”
Artemis oli perääntynyt maalauksen luota ja häntä kuvotti taas. Hän kietoi kätensä ympärilleen, hengittäen tiheästi kuin häneen olisi sattunut. Apollon tuli hänen vierelleen.
”Näitkö taas sitä unta?” veli kysyi tunnistaen merkit. Artemis ainoastaan nyökkäsi, sillä ei luottanut ääneensä. Apollon huokaisi.
”Eikö sinun pitänyt käydä Morfeuksen luona sen takia?” Apollon kysyi hivenen syyttävästi.
”En halunnut”, Artemis sihahti ja käytti kaiken energiansa pysyäkseen kasassa. Apollon kietoi kätensä veljellisesti siskonsa ympärille ja halasi häntä. Artemis ei estellyt, vaikka yleensä tällaiset hellyydenosoitukset olivat hänelle vieraita. Apollon oli kuitenkin hänen elämänsä läheisin henkilö, olivathan he syntyneet ja kasvaneet yhdessä. Häneltä Artemis sai lohdun, kun jokin oli pielessä. Hän saattoi luottaa siihen, että Apollon olisi aina hänen tukenaan, kävi miten kävi.
”Olisit heti sanonut”, Apollon mutisi ja ohjasi Artemiin sohvalle. Hän otti viltin ja kietoi sen Artemiin ympärille. ”Et vieläkään tiedä?”
”En”, Artemis kuiskasi. ”Herään vain aina kauhusta halvaantuneena ja olen varma, että kuolen tai… pahempaa.”
Apollon tarttui hänen vapiseviin käsiinsä ja Artemis katsoi kaksosveljeään, jonka lämpimänruskeissa silmissä näkyi huoli.
”Sinun pitää mennä käymään Morfeuksen luona”, Apollon sanoi painokkaasti, ”minä voin tulla mukaan.”
Pelkkä ajatuskin Morfeuksen luona käymisestä kylmäsi Artemiin sisintä.
”Hän laittaa minut kokemaan sen uudelleen. Elämään joka piinaavan hetken, jotta hän voi sorkkia ja tutkia sitä”, Artemis mutisi inhoavasti. ”Mutta ehkä… Haluaisin tietää, mikä siinä unessa on niin kamalaa…”
”Sen selvittäminen olisi hyvä alku”, Apollon vahvisti. ”Pelko on sinulle vierasta, eikö niin? Osaksi siksi se pelottaa entistä enemmän.”
”Mitä minä pelkäisin?” Artemis kysyi retorisesti. ”Olen metsästyksen jumalatar. Minua ei ikinä jahdata, minä en ole kenenkään saalis. Minä olen se, joka jahtaa. Minkään ei pitäisi saada minua selkä seinää vasten.”
”Ehkä…” Apollon aloitti epäröiden ja vaikeni sitten. Artemis vilkaisi veljeään terävästi.
”Mitä?” hän tiukkasi.
”Ehkä se, mitä unessa on, ei ole mitään konkreettista”, Apollon arveli. ”Tunne, muisto tai jonkin elottoman olemus. Jos se olisi jotain konkreettista, sinä taistelisit vastaan kuin peto. Ei se sinua nujertaisi.”
Mielikuva jo itsessään oli puistattava ja epämiellyttävä, eikä se saanut Artemista rentoutumaan.
”Kuulostaa tosi kivalta”, hän mumisi sarkastisesti ja Apollon puristi hänen käsiään.
”Kyllä me tämä selvitetään”, hän vakuutteli.
”Me?” Artemis kysyi. ”Ei tämä sinun ongelmasi ole.”
”Onpas”, Apollon väitti vastaan. ”Sinun ongelmasi ovat minun ongelmiani enkä minä salli sitä, että jokin painaa mieltäsi. Koen isoveljen velvollisuutena auttaa sinua.”
”Minä olen vanhempi”, Artemis napautti. ”Että älä yhtään isottele.”
Apollon hymyili tyytyväisenä nähdessään siskonsa asenteen palaavan pikkuhiljaa ennalleen.
”En voisi kuvitellakaan isottelevani sinulle”, hän hymähti ja heikko hymy hipaisi Artemiin suupieltä.
”Hyvä. Saat leikkiä isoveljeä toisille, mutta et minulle. Kaksosveljenä olet jo tarpeeksi rasittava”, Artemis jupisi ja Apollon nauroi.
”Se on minun tehtäväni”, hänen veljensä vastasi hymyssä suin ja Artemiin olo tuli vähän paremmaksi.
”Hyvä on”, Artemis myöntyi. ”Menemme yhdessä Morfeuksen luokse.”
Apollon vaikutti tyytyväiseltä päätökseen.
”Huomenna”, Artemis lisäsi ja voi hieman huonosti.
”Ei huomenna”, Apollon vastusteli. Artemis katsoi häntä hämmästyneenä. ”Sinun pitää olla rauhassa pari päivää ja kun olet tyyntynyt, sitten me voimme mennä Morfeuksen luokse selvittämään, mistä oikein on kyse.”
Salaa Artemis oli helpottunut, mutta sitä hän ei näyttänyt Apollonille. Vaihtaakseen aihetta Artemis sanoi:
”Näytäs vielä sitä luonnoskirjaasi. Siellä oli jotain, mistä haluaisin kuulla tarkemmin.”
Mielissään Apollon haki luonnoskirjansa ja Artemis keskittyi tuomaan läheisestä kuppilasta itselleen kupin kuumaa, mausteista, mutta myös makeaa juomaa, jonka nimeä hän ei ikinä muistanut.
Kaksoset käpertyivät kylki kyljessä sohvalle saman viltin alle ja Apollon avasi luonnosvihkonsa kuin satukirjan ja alkoi kertoa kuvien tilanteista ja taustoista. Artemis kuunteli ja tunsi vähitellen rauhoittuvansa Apollonin äänestä ja läsnäolosta. Myös luonnokset saivat hänet paremmalle tuulelle, sillä Apollon oli piirtänyt niihin eri jumalia hetkinä, joina he eivät olisi taatusti halunneet itseään ikuistettavan. Siellä oli muun muassa unenpöpperöinen Hermes kiharat sojottaen joka suuntaan, Athene, joka oli piirtämishetkellä valuttanut käsiään kasvoillaan ja hänen piirteensä olivat vääristyneet hullunkurisesti, Ares leikkimässä action-hahmoilla, Poseidon tyhjentämässä vaivihkaa Heran kokkauksia kukkaruukkuun ja Hestia ilveilemässä jonkun takana, mitä Artemis olisi uskonut, ellei olisi nähnyt sitä omin silmin.
He nauroivat katketakseen ja helpottuneena Artemis sai huomata, että jännittyneisyys ja pelko olivat tiessään. Hänen olonsa oli edelleen vähän hauras ja epävarma, mutta ahdistuneisuus ei enää puristanut tukalasti hänen rinnassaan. Johtuiko se sitten kaikesta siitä rauhoittavasta sinisyydestä, joka heitä ympäröi vai ainoastaan Apollonista, jolla oli erityinen lahja piristää toisia ihmisiä, varsinkin siskoaan. Ehkäpä syytä oli molemmissa, mutta pääasia oli se, että hänet oli huomattu ja hänen murheitaan kuunneltu. Oli hyvä omistaa kaksosveli, varsinkin sellainen kuin Apollon, mutta sitähän Artemis ei aikonut ääneen sanoa. Johonkin se raja sentään oli vedettävä.
