Ficin nimi: Toiveita (joita ei sanota ääneen)
Kirjoittaja: Maissinaksu
Fandom: My Hero Academia
Ikäraja: S
Paritus: Kirishima/Bakugō
Genre: Slice of life, fluff, pikkuinen angst
Summary:
Ei hän silti voinut kiistää, etteikö jokainen Kirishiman tarjoama kosketus – taputus hartialle, pehmeä tönäisy kyynärpäällä tai lähitaistelussa singonnut nyrkinisku – olisi otettu ilolla vastaan. Salaisella ilolla, joka ei milloinkaan pirskahtanut spontaanisti esiin. Ja mitä siitä.A/N: Touch starved Bakugo on niin ihana prompt, ja sen pohjalta lähti tämäkin teksti rullaamaan. Tällä hetkellä minulla ei oikeastaan ole sen kummempaa Kiribaku-kautta meneillään, mutta oli kivaa saada valmiiksi tämä jo keväällä aloiteltu teksti. Pitäisikin oikein palata vanhempien tarinanpuolikkaiden pariin ja saattaa niitä loppuun parhaalla tahdolla.
***
"Ymmärrätkö sä yhtään, mistä tämä kirjoittaja puhuu?" Kirishima nurisi koulukirjan takaa. Katsuki murahti myöntävästi, mutta toivoi säästyvänsä lisäkysymyksiltä. Ei sillä, etteikö läksyksi annetun artikkelin referoiminen olisi ollut helppoa, mutta hänen keskittymisensä oli vaeltanut viimeisen puolen tunnin aikana minne sattui. Siitä puolestaan oli syyttäminen Kirishimaa.
Aluksi se oli ollut vahinkohipaisu Kirishiman korjattua risti-istuntaansa, mutta jossain kohtaa heidän olkavartensa olivat painautuneet uudestaan vastakkain, sillä kertaa pidemmäksi aikaa. Katsuki oli yrittänyt säilyttää huomionsa koulukirjassa, muttei ollut kulunut pitkäkään tovi, kun hänen huomionsa oli kiinnittynyt kokonaan kosketukseen.
Katsuki oli vakuuttunut siitä, että Kirishimaan tutustumisen jälkeen hänen pasmansa olivat kierähtäneet päivä päivältä pahemmin ympäri. Eihän hän ollut koskaan ollut sellainen, joka kaipasi fyysistä kosketusta muuten kuin ehkä tehokkaan taisteluharjoittelun muodossa. Läheisyys ja halailumainen likistely olivat jääneet vieraaksi tontiksi, eikä se ollut häntä haitannut. Ihmiset nyt vain elivät eri tavoin.
Ei hän silti voinut kiistää, etteikö jokainen Kirishiman tarjoama kosketus – taputus hartialle, pehmeä tönäisy kyynärpäällä tai lähitaistelussa singonnut nyrkinisku – olisi otettu ilolla vastaan. Salaisella ilolla, joka ei milloinkaan pirskahtanut spontaanisti esiin. Ja mitä siitä.
Ajoittain Katsuki kuitenkin uppoutui ajatuksiinsa, sekä muistoihin että sellaisiin mietteisiin, jotka hän vastahakoisesti suostui nimeämään haluiksi.
Ehkä halu oli väärä sana. Ne olivat enemmänkin toiveita. Heikoimpina hetkinään Katsuki antoi itselleen luvan kuvitella, miltä Kirishiman käsi tuntuisi silittämässä hänen selkäänsä ja hiuksiaan, tai miten tiukasti tämä vetäisi hänet halaukseen, eikä laskisi irti ainakaan puoleen minuuttiin. Samalla Kirishima ehkä sanoisi jonkin asiaankuuluvan latteuden, kuten esimerkiksi että hän riitti sellaisena kuin oli.
Sellaisia hänen syvimmät toiveensa tapasivat olla, mutta niillä oli kääntöpuolensakin. Niitä ei saanut jäädä vatvomaan liian pitkäksi aikaa, sillä muuten mistään ei tullut mitään.
Sillä hetkellä hänen ei kuitenkaan tarvinnut ajatella yhtään mitään. Kirishiman hartia oli vahva ja lämmin, melkein kuin lumet ympäriltään sulattava valonpilkahdus. Ehkä hänet olikin tehty lumesta, Katsuki ajatteli ohimennen. Se kai selittäisi hänen sisäänsä pesiytyneen kylmyyden tunteen, joka tapasi saada hänet levottomaksi ja ahdistuneeksi.
Sitten Kirishima liikahti, ja sen ansiosta heidän käsivartensa nojautuivat toisiaan vasten. Katsukin sydän tykytti ja hän teki kaikkensa ollakseen katsomatta vieressään istuvaa punapäätä. Ehkei tämä edes tajunnut, miten lähellä toisiaan he olivat, ja millaisen reaktion se hänessä sai aikaan. Se oli huoletonta läsnäoloa Kirishiman kaltaiselle ihmiselle, jolta kosketus luonnistui yhtä helposti kuin puhuminen.
Sillä nimenomaisella hetkellä Katsuki tunsi selittämätöntä onnellisuutta ja valtavaa kiintymystä, jota hänen oli vaikea pukea sanoiksi.
"Äh, pakko hörpätä jotain tähän väliin", Kirishima sanoi sitten ja pamautti kirjansa kiinni. "Otatko säkin jääteetä?"
"Hm? Ai, juu..." Katsuki mutisi ja jäi istumaan sängylle yksin, kun Kirishima suuntasi kepeästi harppoen alakertaan. Kosketuksen lämmön katoaminen tuntui inhottavalta, mutta Katsuki nieli ajatuksensa ja käänsi kirjansa sivua. Oli keskityttävä oikeisiin asioihin. Hän sai oman pienen hetkensä, ja se siitä. Siitä tuli yksi muisto lisää.
Katsuki vilkaisi oppikirjaa, jonka Kirishima oli jättänyt sängylle. Kun tämä palaisi takaisin juomien kanssa, tämä todennäköisesti ottaisi sen uudelleen käteensä ja istuisi alas, mutta sopivan etäisyyden päähän. Oli alun perinkin ollut vahinko, että he olivat päätyneet istumaan kylki kyljessä. Ehkä Kirishimakin oli tajunnut tapahtuneen ja päättänyt juomien hakemisen varjolla siirtyä kunniallisesti kauemmas sillä ajatuksella, että tämä oli ajatellut hänen inhoavan sellaista läheisyyttä.
Typerä Kirishima. Olisi kai tämä voinut edes kysyä häneltä, oliko häntä häirinnyt, eikä vain tehdä omia johtopäätöksiään.
Samalla Katsuki hymähti vaisusti itsekseen tietäen, ettei hän luultavasti olisi suostunut myöntämään mitään sellaista. Vielä vähemmän hän tosin oli halukas myöntämään, että hän oli jäänyt ikävöimään lähekkäin istumista.
Paitsi ettei hän oikeastaan ollut. Ei sillä ollut väliä, hän muistutti itseään ja kohotti katseensa, kun Kirishima saapui takaisin.
"Tuosta, ollos hyvä!" Kirishima virkkoi ja ojensi hänelle lasin. Katsuki murahti kiitokseksi ja maistoi viileää vadelmajääteetä. Kirishima kulautti omasta lasistaan ja laski sen työpöydälleen istuakseen taas sängylle. Katsuki seurasi syrjäsilmällään, kun tämä poimi kirjansa ja hypähti hänen viereensä, ja kuten hän oli arvellutkin, pysytteli hyvän etäisyyden –
"Hm?" Katsuki mutisi lasiin, kun Kirishima yllättäen tuli yhä lähemmäs ja painautui häntä vasten samoin kuin tovi sitten. Katsukin sydän tykytti epämukavan lujaa.
"Ehkä sitä nyt tajuaisi jotain lukemastaan, kun vähän hörppää jotain virkistävää", Kirishima totesi muina miehinä ja antoi katseensa viipyä hänessä. Katsuki rykäisi kurkkuaan yrittäen kuulostaa normaalilta ja nyökäytti päätään vähäeleisesti. Samalla hän tiesi, että Kirishiman liikkeet olivat viimeisen päälle harkittuja. Se ei voinut olla vain sattumaa.
"Ei se ollut viime kädessä vaikea tajuta", hän tuhahti hiljaa. "Ihan asiaahan tuo tyyppi puhuu."
"No jaa, hyvä että mulla on sut apuna", Kirishima virnisti.
"Mmm", Katsuki murahti ja uppoutui lämpöön heidän välillään. Siinä ei ollut hassumpi olla.
