Nimi: Jumalat heittävät noppaa
Kirjoittaja: Rowena
Fandom: Game of Thrones
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Draama
Henkilöt: Jaime, Brienne ja Daenerys (ja muutaman replan verran Tyrion)
Tiivistelmä: Sinä saat olla sinä.
Kirjoittajan sana: GoTin kronologiassa tämä sijoittuu vikaan kauteen; Jaime on tullut Talvivaaraan muutama päivä sitten.
Tämä teksti osallistuu Sana/kuva/lause -haasteeseen lauseella ”Voiko kukaan milloinkaan olla itselleen tarpeeksi?”
JUMALAT HEITTÄVÄT NOPPAA
Pohjoisen viiltävässä kylmyydessä lukeminen oli yksi harvoista ajanvietteistä, joten Talvivaaran kirjasto oli lähes yhtä mittava kuin Kuninkaansataman.
Jaime Lannister inhosi lukemista.
Siitä huolimatta Jaime vietti aikaa kirjastossa. Öisin tulivat unet, joissa Cersei rukoili häntä palaamaan Kuninkaansatamaan, ja aina silloin Jaime lähti kirjastoon, koska ei kestänyt valvoa yksin ajatustensa kanssa.
Tämäkään yö ei ollut poikkeus, joskaan Jaime ei ollut vielä edes yrittänyt nukkumista vaan mennyt suoraan kirjastoon hiljaisuuden laskeuduttua Talvivaaraan. Hän seisoi kirjaston korkean ikkunan edessä ja tuijotti lasin pintaan muodostuneita pakkaskukkia. Ulkona satoi lunta. Pohjoisessa satoi aina lunta, ja Jaime vihasi sitä.
Hän vihasi myös itseään. Vihasi siksi, että ei löytänyt itsestään rohkeutta mennä puhumaan Briennelle. Mitä jumalten nimeen hän pelkäsi? Brienne oli Brienne. Hänen seurassaan Jaimella oli aina ollut helppoa ja mutkatonta olla, ja matkalla Talvivaaraan hän oli kuvitellut, että kaikki olisi niin kuin ennenkin. Mutta jostakin syystä Brienne väisti Jaimea ja hänen katsettaan. Jaime ei olisi halunnut myöntää sitä edes itselleen, mutta hänen oli helvetin ikävä Brienneä. Vaikka Brienne oli aivan hänen lähellään, Jaimesta tuntui, että nainen oli kauempana kuin koskaan. Siinä ei ollut mitään järkeä, koska he olivat olleet joskus näkemättä toisiaan lähes vuoteen ja silti Jaimesta oli tuntunut, että Brienne oli aivan hänen lähellään. Ja nyt hän ei uskaltanut edes mennä puhumaan Briennelle, koska pelkäsi tulevansa torjutuksi. Niin, sitä hän kai pelkäsi, vaikka sen myöntäminen hävettikin.
Kirjasto oli tänä iltana autio. Eilen Theon Greyjoy ja Jon Nietos olivat istuneet suurimman ikkunan edessä olevan pöydän ääressä pelaamassa noppaa. Hei eivät olleet pyytäneet Jaimea mukaan. Nyt miehiä ei onneksi näkynyt, mutta noppapussi oli yhä pöydällä. Jaime avasi pussin ja otti sieltä yhden nopan.
Parillinen luku, niin menen tapaamaan Brienneä. Pariton, niin en mene.
Mutta ennen kuin Jaime ehti heittää, hän kuuli takaansa pehmeän äänen:
”Aina kun Targaryen syntyy, jumalat heittävät noppaa. Oletko kuullut sen sanonnan?”
Jaime kääntyi ympäri ja kohtasi kuningatar Daenerysin. Nainen näytti uskomattoman kauniilta hiukset auki harjattuina ja päällään vaaleansininen yöviitta. Mutta yöasuisenakin hänestä huokui tietynlainen teräksisyys, josta Jaime ei pitänyt. Tai ehkä hän ei pitänyt Daenerysista siksi, että tämä halusi Cersein hengiltä.
”Uskon, että kaikki ovat”, Jaime sanoi ja lisäsi hetken epäröityään: ”Majesteetti.”
Daenerysin kasvoilla leikki hymy, joka ei ulottunut silmiin asti.
”Entä mitä sinä ajattelet siitä sanonnasta?”
”Ottaen huomioon, että vielä pari päivää sitten halusitte tappaa minut, pidän turvallisimpana vastata olevani samaa mieltä kanssanne, mitä ikinä sitten ajattelettekin.”
Daenerys nauroi. Hän tuli Jaimen viereen ja nosti noppapussin pöydältä. Hän heitti yhden nopan pöydälle.
Ykkönen.
”Minä uskon, että me itse rakennamme elämämme. Jumalat eivät ole meistä ihmisistä niin kiinnostuneita, että jaksaisivat seurata jokaista askeltamme”, Daenerys sanoi ja heitti toisen nopan.
Nelonen.
Daenerys otti käteensä kolmannen nopan, mutta kääntyi sitten katsomaan Jaimea.
”Nautitko sinä isäni tappamisesta?”
Jaime tunsi kurkkunsa kuivuvan. Hän ei kuitenkaan väistänyt Daenerysin teräksistä katsetta vastatessaan:
”En.”
Daenerys heitti kolmannen nopan. Se kieppui pöydällä kauan ennen kuin pysähtyi.
Ykkönen.
”Tekisitkö sen uudelleen, jos tietäisit, miten paljon vihaa ja halveksuntaa tulisit saamaan osaksesi?”
Jaime oli miettinyt asiaa usein. Ja aina hän oli päätynyt samaan lopputulokseen:
”Tekisin. Minun kärsimykseni on pientä sen rinnalla, miten paljon kärsimystä hän olisi vielä aiheuttanut, jos olisi saanut elää.”
Daenerys katsoi Jaimea tutkimaton ilme kasvoillaan ja oli pitkään hiljaa, ennen kuin sanoi:
”Niin. Sinä valitsit, että hänen täytyi kuolla. Sinä, eivät jumalat.”
Daenerys heitti viimeisen nopan.
Kakkonen.
Daenerys laski tyhjän noppapussin pöydälle ja kääntyi sitten Jaimen puoleen.
”Sinun vuorosi.”
Jaime oli unohtanut, että yksi nopista oli yhä hänen kädessään. Hän heitti nopan pöydälle. Se osui Daenerysin heittämään kakkoseen ja jäi siihen nojalleen.
Kutonen.
Daenerys huokaisi.
”Huomaatko? Yksikätinen ritari voittaa yhdellä heitolla kuningattaren. Maailmassa ei ole minkäänlaista säännönmukaisuutta. Me olemme oman elämämme mestareita. Jumalat eivät heitä meidän elämästämme noppaa, koska heitä ei kiinnosta. Me itse heitämme noppamme. Ja meidän kirouksemme on, että emme koskaan voi olla itsellemme tai toisillemme tarpeeksi.”
Jaime ei vastannut mitään. Hän ei tiennyt, mihin Daenerys keskustelulla pyrki.
”Tarthin Brienne puhui sinusta todella kauniisti”, Daenerys sanoi yllättäen.
”Minä arvostan Brienneä suuresti”, Jaime sanoi, kun ei keksinyt muutakaan.
Daenerys nosti toista kulmakarvaansa kysyvästi.
”Niinkö? Mahtaako hän tietää sen?”
”En ole kysynyt.”
Daenerys naurahti ja alkoi poimia noppia takaisin pussiin.
”Ser Jaime, jos olit äsken heittämässä noppaa siitä, aiotko mennä juttelemaan Briennen kanssa ennen kuin kuolleet tulevat, niin tee minulle palvelus ja mene.”
Daenerys sysäsi noppapussin Jaimelle ja hymyili. Hymyssä oli jotakin ilkikurista, mutta sameaa, jotain hyvin samaa, mitä lohikäärmekuningattaren isän hymyssä oli ollut ennen kuin hän oli tullut hulluksi. Häkeltyneenä Jaime nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Hän ei kertakaikkiaan voinut ymmärtää Targaryenien ajatuksenjuoksua. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Daenerys halusi hänen puhuvan Briennen kanssa, mutta mikä tahansa syy lähteä kirjastosta tuntui tällä hetkellä varsin pätevältä.
Kun Jaime oli sulkenut kirjaston oven takanaan, hymy Daenerysin kasvoilla leveni entisestään.
Tämän vedon voittaisi hän, ei Sansa.
XXX
Jaime tiesi, missä Briennen huone oli, Tyrion oli sen hänelle ohimennen kertonut. Matka kirjastosta Briennen huoneeseen ei ollut kovin pitkä, mutta tarpeeksi pitkä siihen, että Jaime alkoi tulla järkiinsä. Hän ei voinut ilmestyä Briennen ovelle keskellä yötä. Hyvä on, oli vasta alkuyö, eikä Brienne välttämättä vielä nukkuisi, mutta silti.
Jaime pysähtyi portaisiin. Vasta silloin hän tajusi noppapussin olevan yhä kädessään. Missään ei ollut mitään järkeä. Targaryenit olivat sekopäitä kaikki, varmaan risteytyneet jossakin vaiheessa lohikäärmeen kanssa ja saaneet aivojen tilalle tulta ja höyryä. Jopa Starkit vaikuttivat tolkullisilta ihmisiltä heidän rinnallaan.
Kun Jaime oli aikeissa kääntyä ja mennä omaan huoneeseensa, hän näki Tyrionin tulevan omasta huoneestaan. Veli näytti selkeästi ilahtuvan nähdessään Jaimen portaikossa.
”Oletko vihdoinkin menossa juttelemaan Briennen kanssa?”
”Miksi kaikki tässä helvetin tönössä ovat yllättäen kiinnostuneita minusta ja Briennestä?” Jaime ei voinut olla ärähtämättä. Tyrion virnisti.
”Koska Brienne pelasti sinun henkesi kertomalla Daenerysille, että sinä et ole niin läpimätä kuin mitä ensi vilkaisulla voisi näyttää.”
”Ikävää, ettei oma veljeni pystynyt samaan”, Jaime sanoi pisteliäästi ja yhä hymyilevä Tyrion kohotti olkapäitään.
”Brienne oli paljon vakuuttavampi. Hän avaa suutaan niin harvoin, että silloin, kun hänellä on asiaa, häntä todella kuunnellaan.”
Jaimen täytyi myöntää Tyrionin olevan harvinaisen oikeassa Briennestä.
”Mihin sinä olet menossa?” Jaime kysyi vaihtaakseen puheenaihetta.
”Tapaamaan kuningatarta kirjastoon.”
”Omituinen aika neuvonpitoon.”
”Yö tarjoaa parhaimman hetken puhua rauhassa. Sen takia sinunkin kannattaa mennä Briennen luo nyt eikä päivällä, jolloin kaikki ovat näkemässä. Hyvää yötä, Jaime!”
Niine hyvineen Tyrion lähti ärsyttävä virne yhä kasvoillaan. Yhä epäröiden Jaime nousi portaat ylös ja oli Briennen oven edessä nopeammin kuin olisi halunnut. Hän keräsi rohkeutta koputtaakseen, kun ovi hänen edessään avautui, ja Brienne seisoi hänen edessään.
”Jaime!” Brienne huudahti yllättyneenä. Sitten hän häkeltyi ja laski nopeasti katseensa. ”Tai siis, ser Jaime, minä…”
”Jätä nyt jo viimein arvonimet pois. Mihin olet menossa?”
Brienne nosti katseensa ja katsoi Jaimea silmiin lähes yhtä tiukasti kuin Daenerys hetkeä aikaisemmin.
”Ajattelin tulla tapaamaan sinua.”
Jaime yllättyi eikä hetkeen osannut vastata mitään.
”Tähän aikaan?”
Brienne kohotti kysyvästi kulmiaan.
”Tähän aikaan sinäkin olit ilmeisesti tulossa tapaamaan minua.”
Jaime hymyili hämillään, ja pieni hymy tarttui myös Brienneen.
”Niin. Niin tosiaan. Saanko tulla sisään?”
Brienne siirtyi pois oviaukon edestä, ja Jaime astui sisälle hänen huoneeseensa. Huone oli isompi kuin Jaimen. Siellä oli suuri takka, leveä vuode ja pyöreä pöytä, jonka päällä Briennen miekka lepäsi. Ikkunasta näkyi Talvivaaran sisäpihalle. Lunta satoi yhä hiljakseen, ja ensimmäistä kertaa Jaime ajatteli sen näyttävän oikeastaan aika kauniilta linnapihan ulkotulien lämpimässä valossa.
”Täällä on kodikasta”, Jaime sanoi, ja Briennen ilme kiristyi niin, että Jaime uskoi hänen odottavan Jaimen sanovan seuraavaksi jotain loukkaavaa. Mutta Jaime ei juuri nyt ollut kiinnostunut mistään sellaisesta.
”Brienne, minä olen todella kiitollinen siitä, mitä sanoit minusta kuningatar Daenerysille. Ilman sinun todistustasi en olisi enää tässä.”
Briennen hartiat laskeutuivat ja hän näytti rentoutuvan. Hän nyökkäsi Jaimelle ja kääntyi sitten kohti sivupöytää.
”Haluatko viiniä?”
”Kiitos.”
Jaime siirsi Valanpitäjän pöydältä sängylle. Miekka tuntui paljon raskaammalta kuin mitä hän oli muistanut. Jokin lämmin läikähti hänen rinnassaan. Oli niin oikein, että juuri Brienne kantoi miekkaa.
”Mitä sinulla on mukanasi?” Brienne kysyi ja nyökkäsi kohti noppapussia, jonka Jaime oli laskenut pöydälle.
”Nopat. Haluatko pelata?”
Brienne oli hiljaa tasan sen verran, että oli saanut kaadettua viinin. Sitten hän kääntyi Jaimeen päin kaksi viinilasia käsissään.
”Miksei.”
”Hyvä. Ajattelin, että viimeaikaiset kuulumiset on paljon helpompaa päivittää pelin avulla”, Jaime sanoi ja yllättyi sanojaan itsekin. Ei hän ollut oikeasti ajatellut mitään sellaista, mutta se kuulosti kieltämättä hyvältä.
Briennen silmiin oli syttynyt varovainen voitonnälkä.
”Sovittu. Kaksi noppaa molemmille. Suuremman silmäluvun saanut saa kysyä, mitä haluaa.”
Jaime yllättyi Briennen intoa, mutta ehkä Brienne oli helpottunut siitä, että saattoi pelin varjolla välttää kiusalliset ”Miten olet voinut viimeaikoina?” -kyselyt.
”Selvä”, Jaime sanoi ja kohotti Briennen hänelle ojentamaa viinilasia. Brienne kohotti myös lasiaan ja istuutui Jaimea vastapäätä.
”Saat aloittaa”, Jaime sanoi ja yskäisi viinin karvaalle maulle. Nyt ei totisesti oltu Kuninkaansatamassa.
Brienne poimi pussista kaksi noppaa ja heitti ne.
Kuusi ja viisi.
Jaime voihkaisi ja Brienne hymähti. Jaime heitti nopat.
Yksi ja neljä.
”No, mitä sinä haluat tietää?” Jaime kysyi ja joi pitkän siemauksen lasistaan. Ei viini oikeastaan ollut kovin pahaa, kunhan siihen tottui. Tavallaan kitkerä maku sopi hyvin kylmään talvi-iltaan.
”Aiotko sinä todella taistella Cersein armeijaa vastaan?”
Jaime veti viiniä henkeen ja kakoi hyvän aikaa. Brienne tuijotti häntä pöydän yli kärsivällisesti.
”Päätit sitten aloittaa tuollaisella kysymyksellä. Minä olisin kysynyt ne kuulumiset ensin.”
Brienne ei vastannut mitään, tuijotti vain Jaimea viinilasinsa takaa. Jaime veti syvään henkeä ja sanoi:
”Kyllä minä aion taistella Cerseitä vastaan, kunhan ensin selviämme kuolleista. Ei minulla ole Kuninkaansatamassa enää mitään. Poltin viimeisetkin sillat, kun päätin tulla tänne.”
Brienne yritti taistella hymyä vastaan, mutta ei pystynyt siihen. Helpottunut ja leveä hymy valaisi Briennen kasvot, ja Jaime tajusi, miten paljon oli tuota harvoin nähtyä hymyä ikävöinyt. Brienne kuitenkin selvästi häkeltyi omaa reaktiotaan ja tarttui nopeasti noppiin.
Kolme ja kaksi.
”Joko sinua huolestuttaa, mitä aion kysyä?” Jaime virnuili ja heitti nopat.
Kuusi ja neljä.
”Se kuulumisten kysyminen kuulosti hyvältä”, Brienne sanoi nopeasti ja Jaime naurahti.
”Älä luulekaan. Minulla on monta kysymystä mielessäni. Mistäköhän aloittaisin… oliko sinulla minua ikävä?”
Jaime kysyi kysymyksen nopeasti ja ohimennen, kuin olisi kysynyt ulkona vallitsevasta säätilasta. Brienne vetäisi terävästi henkeä ja hänen koko olemuksestaan huokui katumus siitä, että hän oli suostunut pelaamaan. Hän joi pitkän kulauksen viiniä ja kolautti pikarinsa sitten pöytään tarpeettoman kovaa.
”Oli.”
Brienne punastui kaulaansa myöten eikä Jaime osannut vastata rehellisen koruttomaan toteamukseen mitään. Hän ei ollut tiennyt, minkälaista vastausta oli odottanut, ehkä jotain naljailevaa, mutta ilman selityksiä lausuttu oli salpasi häneltä hengen samalla tavalla kuin jos Brienne olisi lyönyt häntä vatsaan.
Brienne ei näyttänyt odottavan kommenttia vastaukseensa, sillä oli jo heittämässä noppia.
Neljä ja yksi.
Viisi ja kolme.
Jaime joi viiniä aikaa pelatakseen. Hän halusi kysyä jonkin turvallisen kysymyksen.
”Kuninkaansatama vai Talvivaara?”
Briennen olemus rentoutui ja hän vastasi epäröimättä:
”Talvivaara, ehdottomasti. Olen alkanut jopa pitää lumesta.”
Ja niin peli jatkui kepeänä ja hauskana, ja Brienne täytti heidän lasinsa kolmesti. Tunnelma kuitenkin muuttui Briennen vastattua kieltävästi ”Kaipaatko yhä Renlyä?” -kysymykseen. Brienne näytti häkeltyneeltä omasta vastauksestaan ja Jaime huomasi hänen viinipikaria pitelevän kätensä tärisevän hienoisesti.
”Taisit yllättyä itsekin.”
”Minä… minä en ole tajunnut, että en tosiaan enää pitkiin aikoihin ole ajatellut häntä.”
”Elämä menee eteenpäin ja hyvä niin.”
Brienne nyökkäsi ja heitti nopat.
Kuusi ja kuusi.
Jaime nosti kätensä antautumisen merkiksi.
”Ei minun hyödytä edes heittää. Kysy pois.”
”Jos mietitään meidän epäonnista retkeämme kohti Kuninkaansatamaa, niin mikä hetki oli sinusta, hmm, vähiten ikävä?”
”No nyt oli hyvä kysymys. Mietitäänpä… no, ei todellakaan käden menetys. Ei myöskään sinua vastaan taisteleminen, koska olin häviöllä, toki vain siksi, että käteni olivat sidottuina. Ikuinen käveleminenkään ei ollut mukavaa, mutta illat yleensä olivat, varsinkin sen jälkeen, kun aloit puhua kokonaisia lauseita murahdusten sijaan. Mutta vastaan silti, että vähiten ikävä hetki oli Harrenhallin kylpy.”
Brienne oli juomassa pikaristaan, mutta laski sen nopeasti alas.
”Miksi ihmeessä? Sinä olit todella huonossa kunnossa.”
Koska sinä näytit uskomattoman kauniilta, Jaime ajatteli ja tajusi olevansa humalassa.
”Et heittänyt noppaa, joten en vastaa”, Jaime naurahti ja pudisti päätään karkottaakseen kuvan, joka ei jättäisi häntä koskaan rauhaan. Onneksi Brienne ei tiennyt, miten usein Jaime palasi mielikuvissaan Harrenhalliin.
Kolme ja kolme.
Kaksi ja yksi.
”No, miksi sinä valitsit Harrenhallin kylvyn?” Brienne kysyi kulmat yhä koholla.
”Koska siellä minä tajusin voivani luottaa sinuun.”
Brienne hymyili pienesti ja joi pikarinsa tyhjäksi. Hänenkin poskillaan hehkui humala. Miten vahvaa viiniä Talvivaarassa oikein tehtiin?
Kaksi ja neljä.
Kuusi ja viisi.
Jaime päätti, että oli aika kysyä kysymys, jota hän oli pitkään miettinyt:
”Harmittaako sinua, että emme koskaan miekkailleet silloin, kun minulla yhä oli miekkakäteni?”
Brienne nyökkäsi hitaasti.
”Harmittaa. Olen aina toisinaan miettinyt, miten se olisi päättynyt. Ja miten hauskaa olisi ollut miekkailla ystävinä.”
”Minun täytyy tunnustaa, että nautin sinun kanssasi miekkailusta jopa sillä epäonnisella sillalla, vaikka olikin kyse elämästä ja kuolemasta, ja sinä olit parempi. Kyllä, nyt voin jo tunnustaa sen, ei tarvitse näyttää noin yllättyneeltä. Mutta se intohimo, joka sinusta huokui… antaisin aika paljon, jos vielä voisin haastaa sinut tasavertaisena. Siitä tulisi kaunis taistelu. Pitkä ja tulinen.”
Jaime vaikeni tajuttuaan, ettei ollut varma, puhuiko enää miekkailusta vai jostain aivan muusta. Puna Briennen kasvoilla syveni, mutta Brienne ei kääntänyt katsettaan sivuun. He katsoivat toisiaan pitkään hiljaisuuden vallitessa, ja Jaime tunsi pulssinsa hakkaavan korvissaan. Jokin raja, jokin muuri, oli ylitetty. Brienne kohotti kättään, ja pienen hetken Jaime luuli Briennen tarttuvan häntä kädestä, mutta Brienne ottikin nopat ja sanoi luonnottoman reippaasti:
”Otetaanko vielä kaksi heittoa? Sitten on pakko mennä nukkumaan.”
Kaksi ja kuusi.
”Sovittu”, Jaime sanoi, vaikka hän olisi voinut jatkaa peliä loputtomiin. Hän olisi voinut olla Briennen kanssa loputtomiin.
Neljä ja viisi.
Jaime päätti uskaltautua kysymään kysymyksen, joka ilman viinin suotuisaa vaikutusta olisi varmasti jäänyt kysymättä:
”Onko miekkailun lisäksi jotain muuta, mitä haaveilet tekeväsi kanssani?”
Kesti hetken, ennen kuin kysymys upposi Briennen humalaiseen tajuntaan. Hän puri huultaan, näytti häkeltyneeltä, mutta ei vieläkään kääntänyt katsettaan sivuun Jaimen katseesta. Brienne oli pitkään hiljaa, ennen kuin vastasi normaalia vaimeammalla äänellä:
”Ehkä.”
Jaime tunsi sydämensä hakkaavan niin kiivaasti, että se melkein sattui. Tunnelma huoneessa oli yllättäen käynyt hyvin tiiviiksi.
”Mitä sinä haluaisit tehdä?”
Brienne naurahti hämillään ja näytti kauniilta. Pieni humala ja pelin tiivis tunnelma saivat hänen silmänsä säteilemään.
”Sinun pitää heittää ennen kuin kysyt.”
”Sinä olet julma. Enää yksi heitto jäljellä.”
Brienne virnisti ja heitti nopat.
Kuusi ja viisi.
”Ei vittu ole todellista”, Jaime sanoi, ennen kuin pystyi hillitsemään itsensä. Brienne nauroi ja ojensi nopat hänelle.
Yksi ja yksi.
Jaime kirosi raskaasti ja virnistelevä Brienne joi nautiskellen pikarinsa tyhjäksi.
”Sinä todella olet julma, lady Brienne. No, kysy pois.”
Brienne mietti kysymystään otsa rypyssä. Sitten hän veti syvään henkeä ja kysyi nopeasti:
”Voisitko sinä halata minua?”
Jaime ei pystynyt peittämään yllättynyttä ilmettään. Se sai Briennen hätääntymään:
”Ei tietenkään ole pakko. Minä vain... minun oikeasti on ollut vähän ikävä sinun seuraasi, ja minusta oli mukavaa, että sinä tulit, ja olen pahoillani, että olen vältellyt sinua, mutta en osannut muutakaan ja…”
Jaime nousi ylös, käveli Briennen vierelle ja veti tämän ylös. He seisoivat pitkään vastatusten eikä hätä Briennen silmissä hävinnyt minnekään. Jaime olisi halunnut suudella Brienneä, suudella niin, että Brienne unohtaisi olla hädissään, mutta Jaime ei ollut niin humalassa, että olisi uskaltanut. Sen sijaan hän nosti kätensä Briennen alaselälle ja veti hänet vasten itseään. Briennen huulilta purkautui hiljainen huokaus vasten Jaimen kaulaa, ja Jaime hautasi kasvonsa Briennen niskaan. Brienne tuoksui saippualta ja metsältä.
”En tiedä, mitä sinä haluaisit minun kanssani tehdä, mutta tämä löytyy minun listallani”, Jaime sanoi hiljaa ja Brienne nyökkäsi vasten hänen kaulaansa. Vasta sitten Brienne kietoi kätensä varovasti Jaimen ympärille.
Onko Brienne koskaan halannut ketään näin? Jaime mietti, mutta karkoitti ajatuksen pois mielestään. Ei sillä ollut mitään väliä. Vain tällä hetkellä oli merkitystä.
Jaime alkoi silittää Briennen alaselkää, ja Briennen hengitys kävi pinnalliseksi ja nopeaksi. Yllättäen hän painautui tiukemmin vasten Jaimea eikä Jaime pystynyt estämään voihkaisua pakenemasta huuliltaan. Se sai molemmat jähmettymään. Nopeasti Jaime irtautui Briennestä ja astui muutaman askeleen taaemmas.
”Anteeksi, innostuin liikaa. Viini oli vahvaa ja minä… olen minä”, Jaime lopetti lauseen nolostuneeseen naurahdukseen, koska ei osannutkaan jatkaa loppuun. Minä olen rakastunut sinuun kummitteli hänen mielessään, mutta hän tiesi sen olevan viinin aikaansaannoksia. Mitä helvettiä Talvivaarassa lisättiin viiniin?
”Sinä saat olla sinä”, Brienne sanoi ja hymyili varovasti. Jaimen suureksi huojennukseksi hän ei näyttänyt olevan ahdistunut tai poissa tolaltaan.
Sinä saat olla sinä. Ehkä siinä oli syy sille, miksi Jaime viihtyi niin hyvin Briennen kanssa.
”Mennäänkö huomenna miekkailemaan?” Brienne kysyi yllättäen. Kysymys sai Jaimen ilahtumaan. Hän ei siis todella ollut säikäyttänyt Brienneä.
”Mennään. Mutta siinä tapauksessa menen nyt nukkumaan, jotta minusta on edes nimellisesti vastusta sinulle. Nuku hyvin, Brienne”, Jaime sanoi ja kääntyi nopeasti kohti ovea. Hänen mielensä, kehosta puhumattakaan, ei kestäisi, jos Brienne haluaisi vielä halata.
”Odota”, Brienne sanoi, kun Jaime oli jo ovella. Jaime kääntyi ympäri ja Brienne heitti hänelle noppapussin. Jaime nappasi sen ilmasta ja Brienne sanoi:
”Ethän sinä pelaa minun kanssani?”
Kysymys oli niin paljas ja avuton, että Jaime tunsi suonissaan kuohahtavan samanlaisen suojeluvaiston kuin vuosia sitten sinä hetkenä, kun hän oli nähnyt Briennen taistelevan karhua vastaan.
”En. Luota minuun.”
”En minä ole luottanut elämääni kenenkään käsiin niin usein kuin sinun”, Brienne sanoi ja Jaimea huimasi.
”Tai siis käteen”, hän sanoi, vilkutti kömpelösti kultaisella kädellään ja sulki oven takanaan.
Jaimen askeleet olivat kevyet ja hänen mielensä täyttivät Briennen tuoksu ja avoin katse. Sinä saat olla sinä. Tuntui huumaavalta ajatella, että ehkä hän ei ollut järjenvastaisten tunteittensa kanssa yksin. Briennekin selvästi välitti hänestä, halusi olla lähellä ja ehdotti tapaamista huomisellekin.
Mutta oman kamarinsa hämärässä, humalan hälvettyä, Jaimen mieleen nousivat Cersein kasvot eivätkä ne suostuneet lähtemään pois. Ei hän koskaan ollut pystynyt käskemään Cerseitä.
Me itse heitämme noppamme, oli Daenerys sanonut, jumalia eivät kiinnosta meidän asiamme. Mutta Jaime oli hänen kanssaan eri mieltä. Jos kaikki riippuisi vain hänestä itsestään, hän olisi lähtenyt Cersein luota jo ikuisuuksia sitten. Mutta Cersei piti häntä otteessaan eikä koskaan ollut antanut hänen heittää itse noppiaan. Jumalat heittivät hänen puolestaan. Cersei heitti hänen puolestaan.
Brienne ansaitsisi niin paljon parempaa kuin mitä Jaime pystyi tarjoamaan. Mutta silti… Brienne oli tuntunut niin oikealta hänen sylissään, niin levolliselta ja turvalliselta. Briennen kanssa Jaimella oli rauha. Mutta hän ei halunnut ostaa omaa rauhaansa sillä hinnalla, minkä Brienne joutuisi maksamaan, jos jumalat heittäisivät jälleen noppaa eikä Jaime pystyisi pysymään poissa Cersein luota.
Huokaisten Jaime kaivoi pussista yhden nopan.
Parillinen luku, niin annan Briennelle ja minulle mahdollisuuden.
Pariton, niin suojelen häntä itseltäni.
