Author: Dulz
Ikäraja: S
Disclaimer: En omista, en tienaa, en rienaa. Kaikki kunnia Jo-kuningattarelle.Paritus: Pansy Parkinson/Katie Bell, (Pansy/Draco)
Genre: drama, angst
Haasteisiin: Paritusgeneraattorihaaste, Väripaletti: Vihreä, Rare10 #2, Teelusikan tunneskaala - mustasukkaisuus(/kateus), Angst10 IISummary: Ei ollut vika, jos ei osannut hymyillä.A/N: Pitkälti tajunnanvirtana syntynyt oneshot, jonka pää on ehkä vähän hukassa ja etsii häntää. Pidemmittä puheitta. Kiitokset
Huurteelle, joka tarjosi hädässä auttavan käden.
Vellovaa
Pansy ei koskaan hymyillyt, ei aidosti. Parkinsonin kartanon kuvakehyksissä hänen kasvoillaan oli miellyttävä hymy, mutta se oli opeteltu seurapiirihymy, josta huolimatta hän näytti usein synkeämieliseltä. Hän ei hymyillyt aidosti, ei koskaan.
Yöllä ylle saapunut myrskyisä sää kierteli raivoisana linnaa heittäen aamiaisesta hiljaisena nauttivan koulun ylle tumman vihertävän sävyn. Oli muutama minuutti oppituntien alkuun. Katie Bell nauroi ystävänsä kanssa ja Pansy Parkinson työnsi pannukakkunsa syrjään. Niillä oli liikaa siirappia.
Katien suu levisi juuri säteilevään hymyyn, ja Pansy kiirehti ärtyneenä kääntämään katseensa ja nousemaan Dracon perässä. Hän hipaisi lyhyttä polkkatukkaansa, ja sitten heidän oli jo pakko juosta ehtiäkseen pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan ajoissa.
Tunnit matelivat. Draco ja Blaise jatkoivat Theodoren kanssa juttua edelliseltä päivältä. Millicent yritti väkipakolla päästä mukaan. ”Hän oli sanonut niin itse, seurustellessaan Flintin kanssa. Hän haaveilee myös tytöistä”, Draco virnisti. ”Hän ei enää koskaan seurustele kenenkään kanssa.”
”Kuinka noloa”, Millicent hirnui, ja Pansy tunsi suussaan silkkaa katkeruutta. Hän työntyi töykeästi läpi korpinkynsien joukon ja sai peräänsä loukkaantuneita katseita.
”Mikä sille tuli?” hän kuuli Crabben ihmettelevän kovaan ääneen.
”Neiti Ankeuttaja on huonolla tuulella? Kuka tietää.”
Draco yritti piristää silittelemällä onnettomasti hänen hiuksiaan. ”Pansy, hymyile vähän”, Draco kutitti hänen nenänpäätään sulkakynällä. Pansy tiesi, että hänen suunsa oli tiukka viiva. ”Olen pahoillani, oikeasti.”
Pansy käänsi synkän katseensa takaisin professoriin. ”Sinulla ei edes ole aavistustakaan siitä mistä on kyse.”
”Kai saan silti olla pahoillani? Merlin soikoon, en ole edes tehnyt mitään.”
”Olet niin täynnä itseäsi, että on ihme että edes huomaat, että muitakin on olemassa”, Pansy kivahti. ”Katsoit Daphnea eilen. Makasit minun sylissäni ja minä silitin sinua ja sinä tuijotit Daphnea.”
Dracon kasvot vääristyivät. ”Näytät rumalta, kun et hymyile”, tämä sylkäisi. Pansyn silmissä leimahti.
Katie nauroi aulan toisessa päässä puuskupuhystävälleen. Korpinkynnet hänen vieressään pulisivat numerologiasta ja Pansy toivoi, ettei olisi ollut riidoissa Dracon kanssa ja joutunut kulkemaan käytävillä ties missä seurassa.
Katien nauru kantautui kauniina hänen korviinsa, Pansy huiskautti hiuksensa sivuun kasvoilta ja kiristi huulensa entistä tiukemmaksi viivaksi. Ei ollut vika, jos ei osannut hymyillä.
”Mitä hittoa tuijotat, rumilus, hanki kauneushoito”, Pansy kivahti nälkiintyneen näköiselle puuskupuhtytölle, joka purskahti itkuun. Pansysta tuntui hyvältä. Hän ei ansainnut olla ainoa, josta tuntui paskalta.
Hän ei päässyt suuren salin oville, kun tuttu ääni huusi hänen peräänsä. ”Hei Parkinson!”
”Bell”, hän nyrpisti nenäänsä. Katie harppoi hänen eteensä, Pansyn sydän vääntyi umpisolmuun. Katie oli häntä päätä pidempi, ja tämä vaikutti siltä kuin tahtoisi sylkeä hänen päälleen. Tämän puuskupuhkaveri katsoi häntä arvostelevasti.
”Katso kenelle puhut ja mihin sävyyn, Parkinson. Missä omistajasi on?”
Pansy nosti leukaansa pystympään ja kohtasi Katien silmät. ”Minua ei omista kukaan, toisin kuin suurinta osaa surkeista ihmisistä. Taidat vain odottaa, että joku poika huolii sinut tyttöystäväkseen ja voit vihdoin tuntea olevasi jotain.”
Tämä ei mennyt nyt yhtään niin kuin olisi pitänyt. Katien kasvot olivat lähellä hänen omiaan, eikä Pansy ollut valmistautunut siihen, ei laisinkaan. ”Parkinson. Olet kiusannut koko koulua, ja koko koulu vihaa sinua. Sinusta ei pidä kukaan, ja se on täysin sinun vikasi.”
”Kaikki ovat vain kateellisia”, hän tuhahti.
”Pyydä anteeksi”, Katie vaati hiljaisella äänellä, Pansysta tuntui tukalalta.
Koko koulu tuijotti heitä soljuessaan rupattelevana virtana heidän ohitseen lounaalle. Pansy nielaisi, pian juoruttaisiin kuinka Pansy Parkinson oli saanut kuulla kunniansa Katie Belliltä, ja kuinka se oli mahtava juttu. Häntä oli saattanut alkaa huimata.
”Kuinka pyydän anteeksi, kun ei ole anteeksipyydettävää”, Pansy haukahti ohuemmin kuin oli aikonut. Suuresta salista lankesi iltaa myöten tummentunutta myrskynvihreää valoa ja enenevää kynttilöiden loistetta kotitonttujen napsautellessa niihin yksi kerrallaan tulta. ”Tiesitkö, että näytät saastaiselta rotalta. Pese hiuksesi.”
”Voi Merlin, tulen suoraan huispausharjoituksista”, Katie näytti epäuskoiselta. ”Ja se puuskupuhtyttö on myös ihminen, sinä et ole täällä ainoa.”
Seitsemäs helvetti, minä olen myös ihminen, Pansy tahtoi sanoa, mutta hänen jalkansa pyöräyttivät hänet ympäri ja marssittivat pois.
Ei ollut hänen vikansa, ettei hän osannut hymyillä. Hän pyyhkäisi luihuisen oleskeluhuoneen läpi, kangat vaimentuivat paksuihin mattoihin, suurien ikkunoiden takana järvi hyrskysi ja velloi smaragdinvihreänä.
Hän ei koskaan saisi tietää, mutta ehkä, jos hän osaisi hymyillä. Ehkä, jos hän – hän heitti kukkamaljakon lattiaan – jos hän osaisi hymyillä, jos hän osaisi nauraa, ehkä hän saisi olla Katien vieressä, ehkä Katie hymyilisi hänelle kaunista aitoa hymyä ja hän hymyilisi takaisin. Ehkä Katie nauraisi hänen kanssaan.
Pansy heittäytyi sängylleen ja puristi silmät tiukasti kiinni, ettei tuijottaisi murhaavasti Daphnea, joka oli rynnännyt kylpyhuoneesta seuraamaan, kuinka vesi imeytyi lattiaan sirpaleiden keskellä.
Ei ollut vika, jos ei osannut hymyillä. Ei ollut vika, jos ei osannut hymyillä.
Hänen sisällään velloi vihreänä niin kuin ikkunoidenkin takana, ja hän ajatteli vain Katien kaunista aitoa naurua, jonka olisi tahtonut purkittaa ja säilyttää tyynynsä alla.
