Ficin nimi: Lupaus
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Berserk
Ikäraja: k-11
Paritus(?): Guts/Griffith
Genre: Hurt/comfort, angst
Summary:
Aikaisemman ylvään olemuksen muisteleminen on vaikeaa, mutta se mikä häntä todella hirvittää on se, kuinka avoimesti hän nyt näkee erilaisia tunteita silloin kun Griffith sellaisia osoittaa. Kypärän takaa sellainen ei käynyt yhtä helposti, ja siksi Guts tunteekin olevansa merkillisesti jatkuvan tarkkailun alaisena.Varoituksen sana: Mainintaa kidutuksesta ja muusta ikävästä
A/N: Ah, angstin ja h/c:n combo on kestosuosikkejani. Tämä valmistui aika lailla rinnakkain ensimmäisen tekstin kanssa, mutta loppuun vieminen otti aikansa muutamine muutoksineen. Eipä se mitään.
Pienenä inspiraatiobiisinä toimi Epican Tides of Time.
***
Guts lakkaa kietomasta sidettä Griffithin käsivarren ympärille tämän säpsähtäessä kosketusta. Se tapahtuu jo toisen kerran.
”Anteeksi”, hän sanoo nostamatta katsettaan. Rauhattomat ajatukset estävät keskittymästä kuluvaan hetkeen niin, että hän ymmärtäisi pitää otteensa tarpeeksi hellinä joka hetki. Griffith liikauttaa kättään selvänä kehotuksena jatkaa, vaikka vetääkin henkeä hampaidensa välistä tavalla, joka kielii haavojen sitomisen tekevän kipeää.
Guts puree vihaisena huultaan ja sitoo valkeaan kankaaseen pitävän solmun. Hän on takuulla heistä kiitollisempi sen ollessa toistaiseksi ohi.
”Toin lääkettäkin”, hän sanoo rullatessaan ylimääräisen sideharson odottamaan myöhempää ja tarttuu pulloon, joka on puoliksi täynnä vahvoista yrteistä uutettua rohtoa. ”Se ei maistu hääviltä, mutta on tyhjää parempi.”
Griffith tuhahtaa hiljaa antaen ymmärtää hänen olevan oikeassa ainakin jommankumman näkemyksen suhteen. Guts kaataa pullosta kulauksen verran kulhoon, jossa on aiemmin päivällä tuonut juotavaksi lihalientä. Samalla hän ikäväkseen muistaa, miten oli ollut vähällä todeta sen olevan niin kuumaa, että kieli oli vaarassa palaa, mutta luojan lykkynä tajunnut nielaista möläytyksen viime hetkellä. Loppujen lopuksi hän oli varoittanut liemen saattavan olla vielä turhan lämmintä, mutta Griffith ei ollut osoittanut minkäänlaista reaktiota, sallinut vain hänen auttaa sen juomisessa. Nytkin Guts kietoo käsivartensa tukemaan miehen niskaa ja ojentaa kulhoa halkeilleille huulille.
”Rohkeaa”, hän hymähtää, kun astia tyhjenee parilla jämäkällä siemaisulla. Griffith värähtää inhosta, yskäisee pari kertaa kuvottavan kuuloisesti ja vastaa osakseen saamansa kehuun laskemalla kätensä puristamaan hänen polveaan. Ohikiitävän hetken Guts on aikeissa vastata kosketukseen, mutta kurkkua kuristavassa syyllisyydessään päättää toisin ja auttaa miehen lepäämään alustalle, jonka pehmeydessä on toivomisen varaa. Griffith kääntyy kyljelleen ja painaa päänsä olkityynyä vasten tarkastellen häntä jotenkin kumman tutuksi tulleeseen tapaansa. Ne silmäykset luovat Gutsille ajoittain tunteen, ettei hän olisi edes läsnä, vaan että Griffith katsoisi suoraan hänen lävitseen, jonnekin syvemmälle. Ajatuksessa on jotain sietämättömän pelottavaa, jota hän ei osaa tarkemmin määritellä.
”Yrtit helpottavat oloa tuota pikaa”, Guts sanoo laskien paksun huovan kovia kokeneen kehon suojaksi ja lämmöksi. ”Voit nukkua niin kauan kuin haluat, kukaan ei häiritse.”
Samankaltaisin sanoin hän on aiempinakin kertoina suonut siunauksensa elvyttävälle levolle ja poistunut vallitsevassa hiljaisuudessa, mutta jokin Griffithin katseessa pyytää häntä viipymään vielä hetken. Guts pohtii itsekseen, onko hän aina ollut toisten suhteen niin herkkävaistoinen, vai onko moinen piirre kuoriutunut esiin vasta viime aikoina. Ehkä se päteekin ainoastaan Griffithiin, kuka tietää.
Pienen tovin arvuuteltuaan seuraavaa liikettään Gust istahtaa vastapäätä huovan alla makaavaa miestä. Ellei hän ihan väärin tulkitse, Griffithin kasvoilla käväisevän hymyn pilkahduksen voi kai käsittää kiitokseksi. Minkäänlaisen tunteen osoittaminen tuntuu häkellyttävältä, eikä Guts usko, että tottuisi sellaiseen milloinkaan. Vasen puoli miehen kasvoista on siteiden peitossa, mutta ilman kypäräänsä vaikutelma on ennen kaikkea inhimillisempi ja samalla niin riipaiseva. Ollakseen rehellinen Guts olisi mieluummin katsellut miestä metallisen verhon ollessa heidän välissään, mutta kasvojen vammat olivat vaatineet puhdistamista ja sitomista.
Guts on nähnyt elämässään paljon rumuutta, eikä Griffithin pahasti haavoittuneet, osittain nyljetyt kasvot, lommoille painuneet posket tai karkein ottein lyhyeksi leikatut hiukset riitä kauhistuttamaan häntä määräänsä enempää pelkkää fyysistä olemusta ajatellen. Aikaisemman ylvään olemuksen muisteleminen on vaikeaa, mutta se mikä häntä todella hirvittää on se, kuinka avoimesti hän nyt näkee erilaisia tunteita silloin kun Griffith sellaisia osoittaa. Kypärän takaa sellainen ei käynyt yhtä helposti, ja siksi Guts tunteekin olevansa merkillisesti jatkuvan tarkkailun alaisena.
Hän antautuu soimaamaan itseään jälleen kerran, vaikka käsittää sen tulikivenkatkuiseksi heikkoudeksi. Moni tovereista on yrittänyt takoa hänen päähänsä, ettei Griffithin kohtalo ole hänen syytään, mutta Guts tietää heidän valehtelevan, tekevät sen vielä päin kasvoja. Totuus nimittäin on, että kaikki tapahtumat ovat sidoksissa siihen, että hän päätti lähteä. Jos hän olisi tiennyt seuraukset...
Vaan jos hän ei olisi tullut takaisin, Griffith olisi yhä kiduttajansa rääkättävänä. Toipuminen on hidasta eivätkä he milloinkaan saisi vanhaa päällikköään takaisin, mutta Guts laskee positiivisuudeksi pieniäkin asioita. Griffithillä ei ole edelleenkään varsinaista ruokahalua, mutta ainakin lihaliemi ja vesi pysyvät nyt alhaalla. Nestehukan hellitettyä tämän keho ei enää vapise ja kouristele niin paljon, vaikka rohtuneiden huulten välistä kumpuava rahiseva hengitys kuulostaakin Gutsin korvaan miltei yhtä huolestuttavalta kuin aiemmin. Pahinta on kuunnella raakkuvia tuskanhenkäyksiä kipujen käydessä ajoittain liian voimakkaiksi. Niinä hetkinä Guts haluaisi joko antaa ylen tai itkeä, joskus molempia.
Griffith hengittää syvään peiton alla ja antaa kätensä hakeutua lähemmäs. Guts säpsähtää kritiikin koristamasta itsesäälistään ja tuijottaa siteiden peittämiä sormia vaiteliaana, kunnes ymmärtää sanattoman pyynnön. Se on ensimmäinen laatuaan, eikä Guts totta puhuakseen ymmärrä, miksi edes ansaitsee moista. Griffithin olisi kuulunut inhota häntä sydänjuuriensa pohjasta.
Helvetin liekit kohdannut ja niistä selvinnyt käsi avautuu hitaasti kysyen tukea ja lämpöä. Kieltäytyminen on tyystin mahdotonta, vaikka hän sitä ehkä haluaisikin. Hampaitaan kiristellen Guts käy kyljelleen vastapäätä huovan alla makaavaa miestä. Kynnettömät sormet kietoutuvat hämähäkkimäisen hennosti hänen omiinsa ja tuntuvat melkein kokeilevan, ovatko ne todella siinä. Kidutus on jättänyt monet jälkensä Griffithin mieleen, hallusinaatiot yhtenä niistä. Guts on nähnyt, miten tämä on ajoittain hapuillut karheaa puupintaa kätensä alla kuin olisi yrittänyt poimia siitä jotain elollista otteeseensa. Joskus tämä vain tuijottaa kuin näkisi jonkun todellisen hahmon edessään, joka ehkä puhuisikin jotain.
Gutsin rinnassa muljahtaa, kun hän kuvittelee, miten Griffith on ehkä tottunut näkemään hänetkin edessään vain mielensä loihtimassa sumussa, eikä siksi osaa varmuudella sanoa, onko hän todella siinä vai ei.
”Ei mitään hätää.” Guts antaa peukalonsa silitellä hauraita sormia ja käskee itseään kohtamaan kaiken taakseen jättämänsä. Griffith räpäyttää hitaasti ja näyttää vasta silloin ymmärtävän hänen läsnäolonsa kunnolla yrttien turruttavan vaikutuksen läpi. Hänen olisi syytä sallia miehen tavoitella unta, mutta tämän on ensin kuultava hänen sanansa.
”En ole lähdössä minnekään, en jätä heitä tai sinua enää koskaan. Sen lupauksen saat minulta”, Guts kakistaa tunnekuohunsa läpi ja tuntee käden omassaan puristavan aiempaa vahvemmin, ennen kuin uupumus viimein ottaa vallan ja vetää Griffithin mukanaan tiedottomuuden armahtavaan syleilyyn.
Epica - Tides Of Time
You were always there to hold my hand
When times were hard to understand
But now the tides of time have turned
They keep changing
Seasons range, but you remain the same
A steady heart, a sun to rain
You'll be the light that's shining bright
High above me
Autumn gold losing hold
We are leaves meant to fall
There's a meaning to all that fades
Freezing winds were stayed by warming words
To touch your healing to the hurt
I'll treasure every lesson learned to the embers
Fight her face
Wash his pain
Fire fails, blushes pale
We will answer the call
There's a meaning to all
Seeds of eulogy to sow along with dreams
Fill the need that can leave us grieving alone
Frail is our beauty in the end
But all we count is sentiment
A memory stays to guide the way, and whisper
Don't lose sight, don't deny
We are leaves meant to fall
There's a meaning to all our
Seeds of eulogy to sow along with dreams
Fills the need that can leave us grieving alone
A symphony resounding in our minds
Guides us through what we knew would come all a long
Sometimes I feel I don't have the words
Sometimes I feel I'm not being heard
And then I fear I'm feeling nothing more
Sometimes I feel I don't want this change
I think we all have to rearrange
And now I feel there's no one losing me
Seeds of eulogy to sow along with dreams
Fill the need that can leave us grieving alone
A symphony resounding in our minds
Guides us though
As you hear me
As you do,
As you need me
Making true
What we knew would come all along
