Nyt täytyy kyllä kommentoida, kun tuossa aamulla tämän lukaisin ja tämä herätteli sen verran ajatuksia ja jäi mieleen pyörimään! Toivottavasti en onnistu sanomaan mitään tökeröä tai epäsopivaa. Henkilökohtaisten tekstien kommentoiminen on minulle aina vähän vaikeaa.
Tässä on toisaalta jotain hyvin samaistuttavaa. Se, miten haluaisi pitää kiinni jostain ihanasta ja ainutlaatuisesta, ja se, miten sen päättyminen ja siitä luopuminen pelottaa. Horisontissa siintää ehkä yhtä hienoja tai hienompiakin kokemuksia, mutta ei sen tiedostaminen poista nykyhetken menettämisen pelkoa eikä sen tuomaa kipua, koska kuitenkin kyse on itelle tärkeistä ja merkityksellisistä ihmisistä ja kokemuksista, vieläpä ainutlaatuisista sellaisista. Kuka tietää, mitä mahtavaa tulevaisuus vielä tuo tullessaan, mutta nykyhetki ei kuitenkaan enää toistu. Tämän tekstin pohdinnoissa on siis jotain hyvin inhimillistä ja samaistuttavaa. Vaikken olekaan samassa tilanteessa, pystyn soveltamaan näitä fiiliksiä myös omaan elämääni, mikä on hienoa.
Toisaalta tämä teksti taas ei ole minulle niin samaistuttava, mutta ajatuksia se kyllä herättää siltäkin osin ja kovasti! Itse nimittäin epäilen välillä missanneeni kaikki nuoruuden hienot kokemukset, kun minulla ei oikein koskaan ole ollut tällaisia fiiliksiä kuin tässä tekstissä. En ole oikein koskaan kuulunut mihinkään porukkaan tai kokenut yhteenkuuluvuuden tunnetta, en lukiossa enkä liioin kolmannella asteellakaan. Välillä pohdin, että olenkohan jäänyt jostain paitsi, kun aina sanotaan, että opiskeluaika on hienointa aikaa elämässä kaikkine ihmissuhteineen ja avoimine ovineen, lukemattomine mahdollisuuksineen, ja minä olen aina vain tyytyväisenä elellyt tässä pienessä kuplassani tätä tylsää mökkihöperön elämääni. x) No ei, onhan mullekin opiskeluvuosien varrelta kertynyt vaikka mitä hienoja kokemuksia. Välillä vain tuntuu, ettei mulla ole ollut
nuoruutta ollenkaan. Siksi tämä teksti jollain tapaa puhuttelee minua ja herättää minussa ajatuksia ja tunteita.
Että mä olen pelännyt heittäytyä ja nyt mun kukkani ehtii raivota myrskyn lailla täysissä väreissään vain ihan hetken ennen kuihtumista.
Tämä ajatus kolahtaa minuun aivan erityisesti. Usein sitä miettii jotain hienoa kokiessaan, että tuleeko tämä kaikki liian myöhään, ehtiikö tästä nauttia kyllikseen. Erittäin tunnistettavia ajatuksia. Ja juuri se, että on vihdoin uskaltanut heittäytyä ja saanut siitä osakseen jotain positiivista, jotain mitä ei ehkä ikinä osannut ees kaivata tai minkä ei tiennyt ees voivan olla olemassa. Tuo myrskyn lailla väreissä raivoava kukka on mielestäni todella hieno ja osuva vertaus, vau. Se erottuu näin lyhyestä tekstistä todella voimakkaana, ja tunne korostuu sen ansiosta entisestään.
Pidän hirmuisesti myös tekstin lopusta. Se on hieno lopputulos ja päätös näille pohdinnoille, ja siitä tulee toiveikas ja positiivinen olo. Muistot onneksi säilyy aina, ja -- mikä tärkeintä -- kaikki opittu ja ymmärretty ja uskallettu säilyy ainakin jossain määrin. Kaikki se kasvu ihmisenä säilyy jossain. On hienoa, miten muista ihmisistä voi saada niin paljon, miten ne voi tehdä lähtemättömän vaikutuksen. Siinä mielessä merkitykselliset ihmiset ei koskaan katoa mihinkään, koska niillä on sija sydämessä. ♥
Kiitos paljon ajatuksia herättävästä luettavasta, tykkään tästä tosi paljon! ♥ (Ja pahoittelut, jos olen höpöttänyt jotain hölmöä, minä en aina välttis ihan tajua.) -Walle
