A/N: Apua, ystävänpäivähän on ihan kohta, ja uhkasin saada koko tekstin tänne siihen mennessä! No, ehkäpä se onnistuu, koska se on enää oikolukua vaille valmis. Tässä toisessa osassa taitaa jo selvitä ainakin se, mistä ihmeen syystä Regulus teki Severukselle oharit. Olen kommentoijien kanssa samaa mieltä siitä, ettei hän ilman tosi hyvää syytä tekisi sellaista.
Pahatar: Severus/Regulus on myös yksi ihan omia lemppareitani, niin kuin tiedetään.
Eipä ole tullut heistä kirjoitettua kesän jälkeen, ja siksi tämä olikin nyt sopiva hetki, koska Severus ja ystävänpäivä nyt vaan oli jotenkin ihan vastustamaton ajatus. Tätä kirjoittaessa tuli elävästi mieleen ihana ficcisi
Severuksen huolet, jossa aikuinen Severus tuskaili sen kanssa, kun kaikilla muilla oli kevättä rinnassa, ja joku romanssi meneillään sen kunniaksi.
Tästä päätellen ei teini-Severus ole ollut ainakaan kovin erilainen. Mutta vaikka häntä ärsyttäisikin kaikki ystävänpäivän ympärillä oleva hypetys ja krääsä, taitaa hän silti kaivata elämäänsä sitä aitoa rakkautta, joka on olemassa ihan kaikkina päivinä, eikä vain yhtenä tiettynä.
Ja kun hänellä kerran taitaa jo olla tuo tunteidensa kohde tiedossa, alkaa hän varovasti lämmetä ystävänpäivällekin. Vaikka kyllä ihan samaa mieltä olen, että hänen treffikutsunsa olisi ehkä voinut olla hiukan romanttisempi ja selväsanaisempikin.
No, saa nähdä, mitä tuleman pitää. Reguluksen katoamisen syy ainakin selviää hyvin pian.
Claire: Onpa ihana kuulla, että synttärificci onnistui ilahduttamaan! Minulle tuli heti niin vahvat mielleyhtymät Severuksesta ja ystävänpäivästä, kun näin lahjaficcitoiveesi, ja kun siihen vielä voi yhdistää Reguluksen, jota on aina niin hauska kirjoittaa, niin siitähän tämä sitten lähtikin. Tässä on myöhemmin kyllä toinenkin paritus, mutta sitä en ihan vielä paljasta, se selviää viimeistään tarinan loppumetreillä.
Epätyypillinen ystävänpäiväficci tämä tosiaan taitaa olla ainakin alun perusteella, ja luulenpa, että se on sitä myös jatkossa. Severus ja Regulus oli hirveän helppo kuvitella kahdeksi kirjastossa viihtyväksi, hiukan yksinäiseksi sudeksi, jotka varmaan on jo iät ja ajat olleet salaa varovaisen kiinnostuneita toisistaan, kunnes sitten pikku hiljaa uskaltautuvat tekemään lähempää tuttavuutta. Kummallekaan ei toisen treffeille pyytäminen varmaan ole ihan helppo juttu, mutta jos/kun he viimein onnistuvat päätymään treffeille, voi siitä varmaan seurata vaikka mitä. Minustakin on kyllä ihanaa, että Severus saisi osakseen enemmän onnea, kuin mitä sai canonissa Lilyn taholta. Tässä ficissä hänellä on toivon mukaan vielä syytä hymyyn, vaikka juuri nyt hän kiroaakin huonoa tuuriaan.
IIKesken synkistelynsä Severus havahtui siihen, että joku kutsui häntä makuusalin ovelta. Hän oli asettunut pitkäkseen vuoteelle ja vetänyt verhot eteen saadakseen varmasti olla rauhassa, eikä hän todellakaan ollut olettanut kenenkään kaipaavan häntä. Mutta nyt jollakulla kuulosti olevan suorastaan tulenpalava kiire löytää juuri hänet.
”Severus? Severus, oletko täällä?”
Aivan kuin ääni olisi kuulunut Regulukselle, Severus ajatteli yllättyneenä. Mutta miksi Regulus kuulosti tuolta? Oliko tälle sattunut jotain ikävää? Sekunnissa Severus oli vetänyt syrjään vihreät samettiverhot ja noussut seisomaan.
”Täällä ollaan”, hän sanoi kiireesti, ja kurtisti kulmiaan nähdessään Reguluksen surkean ilmeen. Pojan kasvot olivat kalpeat, silmät hieman turvoksissa, poskilla punaisia laikkuja ja huulet rohtuneet, aivan kuin tämä olisi itkenyt. Lisäksi poika oli hengästynytkin, kuin olisi juuri juossut pitkän matkan. Ja… oliko tuo hänen käsissään ja kaapunsa etumuksella verta?
”Voi Severus, hyvä että löysin sinut, sillä minä todella tarvitsen nyt sinun apuasi!"
”Voi helvetti, Regulus! Mitä sinulle on sattunut?” Severus kysyi järkyttyneenä, ja kiirehti Reguluksen luo.
”Ei mitään, mutta –”
”Älä viitsi”, Severus ärähti. ”Sano nyt vain, mitä on tapahtunut.” Hänen sanansa tulivat ulos terävinä, mutta samalla hän astui lähemmäs ja laittoi sen kummemmin ajattelematta toisen kätensä suojelevasti Reguluksen hartioiden ympärille. Oli päivänselvää, että Regulus oli satuttanut itsensä, mutta kuinka pahasti?
”Ei minulla oikeasti ole mikään, voin ihan hyvin, mutta voisitko tulla mukaani nyt heti? Ja… jos sinulla sattuu olemaan jotain, jolla voisi hoitaa haavoja, ottaisitko sen mukaan?” Reguluksen ääni vapisi hänen puhuessaan, ja hänen hartiansakin vapisivat, Severus huomasi. Sen lisäksi, että Regulus oli loukkaantunut, tämä oli selvästi aivan poissa tolaltaan. Severuksen veri kiehahti.
”Kuka tämän on tehnyt?” hän kysyi kiivaasti. ”Sano vain, kuka tämän takana on, niin minä huolehdin, että hän tulee tietämään, minkä teki. Huolehdin, ettei hän varmasti halua yrittää mitään vastaavaa enää toiste!” Severus sanoi hampaidensa välistä, ja tiesi tarkoittavansa sitä.
”En minä tiedä, kuka sen teki”, Regulus sanoi hämmentyneen näköisenä. ”Mutta ei sillä ole nyt väliä. Voisitko nyt vain tulla minun mukaani, koska –”
”Sillä on väliä
minulle”, Severus sanoi melkein vihaisesti, mutta alkoi samalla huomaamattaan silitellä Reguluksen selkää. ”Ja kyllä sillä todellakin pitäisi olla väliä myös sinulle, jos joku tekee sinulle jotain tällaista.”
”Siis… minulle?” Regulus hämmästyi. ”Mutta minähän olen ihan kunnossa, niin kuin sanoin, ei tässä mistään sellaisesta ole kyse, vaan –”
”Meidän pitäisi mennä sairaalasiipeen”, Severus keskeytti, sillä vasta nyt hän tajusi, että Regulus saattoi olla shokissa, eikä siksi tuntenut kipua tai ymmärtänyt, että hänelle oli käynyt pahasti. ”Mutta istu hetkeksi alas ensin, ja näytä minulle, mitä sinulle oikein on käynyt. Anna minä katson. Ehkä osaan itsekin tehdä jotain, sillä vaikka itse sanonkin, olen nykyään aika hyvä -”
”Severus, ihan tosi! Nyt kyllä kuuntelet!” Regulus huudahti, eikä suostunut istumaan alas.
”Älä viitsi sanoa, että olet kunnossa, kun näen ettei se ole totta!” Severus huusi takaisin. ”Ja jos et nyt ihan kohta tule vapaaehtoisesti istumaan, minun pitää kantaa sinut –”
”Nyt se pää kiinni jo!” Regulus huudahti, ja ennen kuin Severus ehti tajuta yhtään mitään, pojan huulet olivat hänen huulillaan. Ja vaikka ne olivat rohtuneet ja maistuivat miedosti suolaiselle, Severuksen sydän jätti siitä hyvästä hieman enemmänkin kuin pari lyöntiä väliin. Mutta hän ei ehtinyt kunnolla edes reagoida suudelmaan ennen kuin Regulus oli jo vetäytynyt pois.
”Siksi vain, kun et muuten suostunut olemaan hiljaa”, Regulus mutisi, ja katsoi kiireesti maahan. ”Anteeksi.”
”Vai niin”, Severus tokaisi, pasmat aivan sekaisin. Mutta hänen kätensä lepäsi edelleen Reguluksen selän päällä, ja edelleen Regulus seisoi aivan lähellä häntä. ”No, olen hiljaa nyt. Sinä halusit kai sanoa jotain?”
”Joo, niin…” Regulus vastasi, ja kohotti katseensa varovasti takaisin Severuksen silmiin. ”Kun minä en siis oikeasti ole loukkaantunut, eikä kukaan ole tehnyt minulle mitään. Tämä veri tässä ei ole minun… älä näytä tuolta, en minä myöskään ole tappanut ketään!” Regulus vilkaisi käsiään ja naurahti, ikään kuin olisi vasta tajunnut, millaisessa sotkussa oli. Reguluksen nauru kevensi myös Severuksen mieltä heti.
”Selvä”, hän sanoi rauhallisemmin ja hymyili Regulukselle takaisin, sillä itse asiassa tämä oli suloinen, ja Severus olisi mielellään suudellut tätä uudelleen, ehkä hieman perusteellisemmin kuin äsken. ”No… mistä sitten on kyse?”
”Tulisitko nyt viimein mukaani?” Regulus pyysi, ja katsoi Severusta niin kauniisti, että Severus tiesi suostuvansa siitä hyvästä mihin tahansa. ”Kun minun on varmaan paras näyttää sinulle, mistä on kyse… ajattelin, että jos joku tietää mitä tehdä, niin sinä. Mutta tosiaan… jos sinulla on jotain, josta voisi olla apua haavojen hoidossa, ota se mukaasi.”
Severus penkoi hetken aikaa matka-arkkuaan, ja seurasi sitten Regulusta. Tämä juoksutti hänet halki aution linnan ja pihan, kunnes he tulivat järven rantaan. Koko matkan aikana Regulus ei irrottanut kättään Severuksen kädestä, eikä Severus tiennyt, oliko se tarkoituksellista, vai silkka vahinko. Mutta ainakaan häntä ei huvittanut huomauttaa asiasta.
***
Regulus johdatti Severuksen järven rannassa olevien suurten kivien taakse. Siellä Regulus laskeutui polvilleen maahan, ja Severus huomasi tämän alkavan silitellä hellästi kylmässä maassa makaavaa, surkeaa mustaa myttyä. Se oli jonkinlainen eläin, Severus tajusi, ja mikä se olikin, se ei kai voinut hyvin. Kun Severus katsoi tarkemmin, hän huomasi, että eläin oli valtavan suuri, musta koira, jonka pörröisessä turkissa oli epäilyttävän tahmean näköisiä, tummanpuhuvia kohtia.
Eläin laski päänsä Reguluksen syliin, ja Severus kuuli sen vingahtavan hiljaa. Regulus silitti sen päätä äärimmäisen hellästi.
”No niin… kaikki hyvin, minähän sanoin, että tulisin pian takaisin”, hän sanoi sille pehmeällä, rauhoittavalla äänellä. Severus katseli melkein kaihoisasti, miten pojan kapeat sormet leikkivät koiran turkissa. Jospa Regulus voisi joskus tehdä jotain vastaavaa hänellekin – tai siis ei mitään. Ystävänpäivä oli todella sekoittanut hänen päänsä, hän ajatteli ja päätti karistaa tuollaiset typerät haaveet mielestään.
”Katso, minä toin apuakin, ihan niin kuin lupasin”, Regulus jatkoi puhumistaan samalla, lempeällä äänellä, ja käänsi sitten kysyvän, hyvin huolestuneen katseensa Severukseen. Kun Severus astui lähemmäs ja kävi maahan polvilleen Reguluksen viereen, koiran kurkusta kohosi heikkoa murinaa.
”Shh, ei mitään hätää”, Regulus rauhoitteli sitä. ”Severus tässä osaa auttaa sinua paljon paremmin kuin minä ikinä osaisin. Ei hän tee sinulle pahaa, niin kuin en minäkään.”
Koira ei kuulostanut vakuuttuvan Reguluksen sanoista, vaan murisi edelleen. Silloin Regulus kohotti sen päätä vähän, otti sen käsiensä väliin ja katsoi koiraa silmiin silitellen samalla peukaloillaan sen kuonoa ja poskia.
”Voit luottaa Severukseen, sillä niin minäkin teen”, hän sanoi. ”Luottaisin vaikka henkeni Severuksen käsiin, joten ota nyt vain rauhallisesti ja anna hänen katsoa. Minä olen tässä koko ajan. Lupaan, että tässä käy vielä hyvin, ja sinä tulet ihan kuntoon. Okei?”
Koira vingahti alistuneesti, ja laski raskaan päänsä takaisin Reguluksen syliin. Silloin Regulus katsoi taas Severusta.
”Sille on käynyt tosi pahasti”, hän sanoi ääni hieman vapisten. ”Luulen, että ehkä jokin isompi eläin on käynyt sen kimppuun. Sillä on aika ilkeän näköinen haava tässä… ja tuossa… ja vielä tuolla noin…” Koira vingahti joka kerta, kun Regulus osoitti Severukselle jotain sen haavoista, vaikka Regulus ei koskenut niihin muutoin kuin ottamalla varovasti turkkia pois haavojen edestä. ”Minä yritin hoitaa sitä ensin itse, mutta tajusin aika pian, etten ole kovin hyvä siinä”, hän sanoi anteeksipyytävästi.
Severus ymmärsi nyt, miksi Regulus oli ollut niin säikähtynyt, sillä eläin tosiaan oli kurjassa kunnossa, joskaan tämä ei ollut mitään sellaista, jota Severus ei halutessaan osaisi parantaa. Severus itse ei ollut mikään eläinten ystävä, ja isokokoisia koiria hän suorastaan hiukan kammosi, mutta Reguluksen pyynnöstä hän kai olisi suostunut parantamaan vaikka jättiläiskalmarin. Siksi hän alkoi kiireesti etsiä taikasauvaansa ja niitä liemiä ja tarvikkeita, joita oli ottanut kiireessä mukaansa.
Koko ajan hänen työskennellessään Regulus silitteli koiraa kuin rakkainta lemmikkiään, ja antoi jopa pari kertaa hajamielisen suukon eläimen päälaelle. Aina silloin tällöin koira vingahti tai murahti kivusta, mutta silloin Regulus kuiskaili sille lohdullisia pikku sanoja.
”Hyvä poika”, hän sanoi. ”Ei hätää, ihan kohta on valmista, ja sitten sinä olet taas aivan kunnossa.”
Regulus oli oikeassa. Severukselta ei mennyt kovin pitkään hoitaa koiran haavoja, ja kun oli valmista, Regulus loi häneen niin lämpimän, kiitollisen katseen, että se sulatti Severuksen sydämen, ja hän tuli epähuomiossa hymyilleeksi takaisin lämpimämmin kuin oli ollut tarkoitus.
”Kiitos Severus”, Regulus sanoi. ”Tuo oli ihan mielettömän upeaa… olisi kiva, jos opettaisit joskus minullekin.”
”Voin opettaakin”, Severus sanoi suorastaan lämpimästi.
”Tuota, sen tassu taitaa olla myös murtunut, sillä se ei voi kävellä”, Regulus jatkoi, ja loi aran katseen Severukseen, kuin olisi pelännyt pyytävänsä kohtuuttomia. Mutta Severus vain hymyili.
”Pikkujuttu”, hän naurahti. ”Annas kun minä katson.”
Koira mulkoili Severusta epäluuloisesti, mutta ei enää murissut eikä yrittänyt vastustella, kun Severus kiersi sen toiselle puolelle, ja osoitti sauvallaan sen etutassua, joka oli vääntynyt epäluonnolliseen asentoon, ja josta Regulus hyvin hellin ottein piteli kiinni. Severus muisti loitsun hyvin, eikä koira ehtinyt kuin hetken valittaa kivusta, kunnes yhtäkkiä sen tassu olikin aivan kunnossa.
Silloin eläin kohottautui istualleen, ja Severus huomasi sen olevan niin valtava, että sen silmät olivat aivan samalla korkeudella, kuin maassa polviensa päällä istuvan Reguluksen. Severusta vähän kammotti niin kookas eläin, joten hän nousi kiireesti seisomaan, ja olisi halunnut vetää Reguluksenkin ylös ihan vain varmuuden vuoksi. Mutta Regulus ei noussut vaan jäi vielä hetkeksi niille sijoilleen. Hän laittoi kaikki kymmenen sormeaan koiran turkkiin, alkoi rapsuttaa sitä ja kehua vuolaasti, miten hyvä poika se oli ollut. Severusta hieman puistatti, kun koira nuoli Reguluksen kasvot aivan märiksi, mutta Regulusta se vain nauratti.
”Meidän pitäisi viedä se linnaan”, Regulus sanoi, kun viimein kohottautui jaloilleen ja katsoi Severusta.
”Mitä ihmettä, miksi?”
”Koska se on ihan viluissaan, ja varmasti nälkäinen ja janoinenkin”, hän selitti, ja silloin koiran häntä heilahti muutaman kerran iloisesti. ”Ja lisäksi se on kauhean likainen ja takkuinen… minä ajattelin, että olisi hyvä, jos onnistuisin pesemään sen jossain kenenkään huomaamatta.”
Silloin koira yhtäkkiä murahti matalasti, vaikka muuten vaikutti olevan aivan sulaa vahaa Reguluksen käsittelyssä.
”Noh, eipäs isotella siinä”, Regulus sanoi sille ystävällisen moittivasti. ”Ole nyt kunnon poika ja tule mukaamme, niin saat syötävää, ja pääset ehkä hiukan nukkumaankin johonkin mukavaan paikkaan. Mutta siitä en tingi, ettenkö pesisi sinua myös, että tiedät.”
***
Severus seurasi Regulusta tarvehuoneeseen, jonne hän salakuljetti koiran. Siellä Regulus tosiaan toteutti uhkauksensa, pesi koiran hyväntuoksuisella shampoolla ja hoitoaineella, ja vieläpä harjasi sen takkuisen turkin, sillä tarvehuoneesta löytyi kaikki tähän tarkoitukseen sopiva kuin tilauksesta. Sen jälkeen hän syötti koiralle makkaraa ja jauhelihaa, jota myös oli tarvehuoneessa valmiina. Ja kun koira tämän kaiken jälkeen asettui makaamaan pehmeälle sohvalle, se nukahti vain muutamassa minuutissa Reguluksen silitellessä sen turkkia ja jutellessa sille hiljaa.
Severus, joka oli istuutunut Reguluksen toiselle puolelle, seuraili tätä kaikkea keskittyneesti, kuunteli hänen rauhallista ääntään, eikä voinut olla ajattelematta, miten mielellään Regulus saisi tehdä tuon kaiken myös hänelle. Hän antaisi Reguluksen aivan vapaasti pestä ja saippuoida hänet, ja hän olisi valmis syömään tarvittaessa vaikka koiranmakkaraa tämän kädestä, jos sen jälkeen saisi käpertyä Reguluksen lämpimään syliin.
Kun koira oli varmasti nukahtanut, Regulus lakkasi silittelemästä sitä, ja kääntyi Severuksen puoleen.
”Kiitos ihan oikeasti…” Regulus sanoi hiljaa. Severus huomasi hänen poskiensa olevan aivan punaiset, kun hän katsoi Severusta. ”Tuo merkitsi minulle tosi paljon. Olen aina rakastanut eläimiä ihan hirveästi, pienestä asti… enkä ole ikinä kestänyt sitä, jos johonkuhun toiseen sattuu. Sinä olit loistava, Sev. Ihan loistava. Olet kaikkein upein ja etevin velho, jonka tunnen, ja lisäksi sinä välität toisista, halusitpa sitten näyttää sitä tai et.”
Reguluksen sanat ja ihaileva katse saivat jotain Severuksessa sekaisin, eikä hän enää voinut mitään itselleen. Hetkeäkään epäröimättä hän tarttui molemmilla käsillään Regulusta kasvoista, antoi sitten sormiensa upota hänen hiuksiinsa, ja suuteli ehtimättä millään lailla harkita tai miettiä, oliko se Reguluksen mielestä sopivaa.
Mutta Regulus painautui halukkaasti häntä vasten, painoi molemmat kämmenensä Severuksen viitan rinnukselle, kallisti päätään taaksepäin ja raotti huuliaan niin houkuttelevasti, että Severus tajusi kysymättäkin sen olevan lupa edetä pidemmälle. Niinpä hän antoi suudelman syventyä vielä hieman, kunnes oli niin hengästynyt, että oli pakko vetäytyä hieman kauemmas.
”Regulus, olihan tuo sinusta…” hän aloitti, muttei tiennytkään mitä sanoa. ”Tai siis, eihän tuo ollut sinusta, tuota…” Mikä hemmetti häntäkin tänään oikein vaivasi? Ei hän ollut koskaan ollut mitään sanoihinsa sekoilevaa tyyppiä.
”Se oli täydellistä”, Regulus sanoi ja hymyili. ”Enkä minäkään silloin aiemmin suudellut sinua vain siksi, että olisit hiljaa.
Osittain siksi, mutta en pelkästään. Sillä… totta puhuen olin miettinyt sitä jo aika pitkään, mutta en vain ollut uskaltanut tehdä asialle mitään.”
”Vai niin”, Severus sanoi taas, mutta nyt hänenkin muka vakava ilmeensä suli väkisinkin hymyyn. ”Kuule, minä odotin sinua aiemmin tänään kirjastossa. Tai siis, että en ehkä osannut sanoa sitä tarpeeksi selvästi, mutta oikeasti tarkoitin sanoa, etten viettäisi ystävänpäivääni mieluummin kenenkään muun kanssa kuin sinun. Ja… taisin olla vähän pettynyt, kun et tullutkaan. Tai… enemmänkin kuin vain vähän pettynyt.” Severus tajusi puhuvansa liikaa ja liian nopeasti, mutta ihme kyllä se ei vaivannut häntä lainkaan.
”Oikeasti?” Regulus kuiskasi, ja punastui suloisesti, kun Severus nyökkäsi. ”Kyllä minä aioin tulla. Minäkin odotin tosi paljon niitä meidän tref… tai siis sitä, että saisin opiskella kanssasi. Olin niin innoissani, että piti aamupäivällä poiketa vähän Tylyahoon, kun tuli mieleen, että… tai ei mitään sittenkään. Mutta sieltä palatessani minä näin tuon koiran, enkä voinut jättää sitä.”
”Et tietenkään”, Severus sanoi hellästi, ja silitteli ajatuksissaan Reguluksen hiuksia. ”Mutta mitä varten sinä siis halusitkaan käydä Tylyahossa?”
”Tämä on hiukan noloa, mutta halusin antaa sinulle jotain…” Regulus mutisi punastuen syvästi, ja kaivoi viittansa taskusta esiin jotain, jonka ojensi Severukselle. ”Hyvää ystävänpäivää, Severus.”
Severusta alkoi väkisinkin naurattaa, sillä se oli aivan tarkalleen samanlainen suklaarasia, jonka hän oli eilen illalla valinnut Regulukselle, ja jonka hän oli piilottanut tyynynsä alle vihaisena itselleen.
”Tiedän, ettet sinä välitä tällaisista jutuista, ja että tämä on sinusta varmaan ihan naurettavaa, mutta –”
Reguluksen hermostuneet sanat hukkuivat Severuksen yllättävään suudelmaan. Joskus suuteleminen todellakin oli hyvä keino toisen tarpeettomien puheiden vaientamiseen, Severus ajatteli.
”Ei se ole ollenkaan niin naurettavaa kuin luulet”, hän sanoi sitten. ”Sitä paitsi minullakin on jotain sinulle. Mutta se on sängyssäni.”
”
Sängyssäsi?” Regulus toisti, kohotti kulmiaan ja virnisti.
”Ei kun ihan oikeasti, minulla on sinulle jotain siellä! Kunniasanalla!”
”Okei, no mitähän se voisi olla?”
”Tule mukaan, niin saat tietää. Mutta odotas kun näet, sillä silloin sinä kyllä niin naurat…”
A/N2: Oikeastaan ficin piti alun perin päättyä tähän, mutta sitten se sai vielä pienen bonus-osan, joka sisältää tämän ficin ylläriparituksen.
Laitan sen tänne lähipäivinä.