SalaisuuspoikaFicin nimi: Salaisuuspoika
Kirjoittaja: Musiikkifani eli minä
Oikolukija: Ei ole
Genre: Draama, lievä horror, ehkä pieni adventure
Ikäraja: K-11
Paritus: Ei minun tietääkseni ole
Yhteenveto: ”Minä en koskaan pelännyt häntä. Ja sitä minä pelkäsin kaikkein eniten.”
Varoitukset: -
A/N: Tämä on mun ensimmäinen fikki, jonka täällä julkaisen. Kommentit olisi kivoja
*
Salaisuuspoika oli asunut kylässämme niin kauan kuin vain saatoin muistaa. Ja minun muistini riitti kauas.
Tietenkään hänen nimensä ei oikeasti ollut Salaisuuspoika. Tai no, mistäs minä sitä saatoin tietää. Mutta en tosissani kylläkään uskonut, että kukaan antaisi lapselleen nimeä Salaisuuspoika. Se oli minun itseni hänelle kehittelemä kutsumanimi, sillä kukaan ei tiennyt hänen oikeaa nimeään. Tietysti aikojen saatossa oli tehty monen näköisiä arvailuja: myllärin 17-vuotias tytär kutsui häntä Joakimiksi. Naapurin vanha herra sanoi, että poikaa piti kustua Luciferiksi, ja Kylänvanhin taas kertoi, että tyypillä ei ollut nimeä ollenkaan. No, oli nimi mikä oli, yleensä hän ei tarvinnut minkään näköisiä kutsumia. Hänestä ei näet puhuttu juuri koskaan.
Minun ensimmäinen muistikuvani Salaisuuspojasta oli hänen hiustyylinsä. Se olikin yksi suurimmistä syistä, miksi häntä kartettiin; vitivalkoiset hiukset olivat hyvin harvinainen näky meidän vanhassa Naapurimaassamme. Muistan, kuinka ehkä suunnilleen seitsemänvuotiaana keksin kerran kysyä äidiltäni, voisinko mennä leikkimään Salaisuuspojan kanssa. Äitini katsoi minua totaalisen kauhistuneena, ja ensimmäistä kertaa näin hänen täydellisen tyyneytensä rakoilevan. ”Lumi, älä enää ikinä, ikinä edes mieti tuollaista. Ymmärrätkö?” hän tokaisi. Vastasin ymmärtäväni. Mutta siitä minun mietintäni vasta alkoi.
Kummallisinta koko jutussa oli kyllä ehdottomasti Salaisuuspojan ikä. Tai siis pikemminkin se, ettei sitä tuntunut olevan ollenkaan. Sitä minä mietin usein; Salaisuuspoika näytti nuorisoikäiseltä, ehkä suunnilleen 15-16-vuotiaalta. Mutta ensimmäisissä muistikuvissani, joissa olen kymmenen vuotta nuorempi kuin nyt, hän on myös sen ikäinen. Kylänvanhin kertoo, että hän näytti täysin samalta myös silloin viisikymmentä vuotta sitten. Miksi Salaisuuspoika ei vanhentunut ollenkaan? Taas yksi kiehtova piirre lisää.
Juttu on nyt niin, että minun ensimmäiset muistoni koko maailmasta ovat nelivuotiaasta iästäni. Siitä ajasta muistan, kuinka leikin käpylehmillä läheisellä niityllä, keräsin kukkia äitienpäivänä ja avasin innoissani lahjoja jouluaattona. Siitä ajasta muistan, kuinka näin Salaisuuspojan ensimmäistä kertaa. Ja siitä hetkestä lähtien poika oli kiehtonut minua. Salaisuuspoika oli nimensä mukaan salaperäinen: kukaan ei tiennyt hänen nimeään, hän ei vanhentunut ollenkaan, ja hänellä oli oudon väriset hiukset. Hän ei myöskään puhunut koskaan mitään. Ei itselleen eikä muille, hän ei papattanut kadonneista kissoista niin kuin Majatalon vanha rouva, eikä hän kysellyt uusimpia uutisia krouvissa niin kuin Kalastaja Eemeli. Itse asiassa kukaan kylän asukkaista ei ollut koskaan kuullut hänen lausuvan sanaakaan. Hän vain käveli ympäriinsä kylällä ja katseli viekkaasti hymyillen ympärilleen. Nämä olivat ne suurimmat syyt, miksi Salaisuuspoikaa pelättiin.
Se ei ollut sellaista pelkoa. Se ei ollut sellaista suoraa pelkoa, että kun hän käveli sisälle taloon, kaikki ihmiset juoksivat kirkuen ulos. Eikä se ollut sellaista näkymätöntä pelkoa, että kaikki olivat hänelle kilttejä ja tylsän ylikohteliaita. Ei, se oli juuri sellaista pelkoa, joka kummastutti minua kaikkein eniten: kaikki karttoivat häntä. Kun hän käveli kadulla, ihmiset säpsähtivät, supattivat nopeasti toisilleen ja vaihtoivat vaivihkaa toiselle puolelle tietä. Kun hän käveli sisälle kauppaan, ihmiset tekivät samoin. Ja kun hän ei ollut lähettyvillä, ihmiset puhkesivat puhumaan ja juoruamaan, mutteivat koskaan hänestä.
Minä en koskaan pelännyt häntä. Ja sitä minä pelkäsin kaikkein eniten.
-
Helmikuu lähestyi lujaa kuin pillastunut hevonen. Minun pelkoni kasvoi päivä päivältä. Sillä kun oli tulossa tuo kyseinen kuukausi, oli tulossa myös Uhrijuhla.
Meidän kylässämme on uhrattu aina. Siis oikeasti aina. Se on vuosisatojen takainen perinne, joka juontaa juurensa minun esi-esi-esi-isiini ja -äiteihini, toisen maailmansodan, renessanssin, kivikauden ja kirjoittamattoman historian takaiseen aikaan, siihen aikaan, kun meidän kylämme syntyi ja saatiin tietää, että Uhrijuhla on pidettävä. Ja kun se on noin kauan perinteenä ollut, ei sitä poiskaan ihan niin vain jätettäisi. Me uhrasimme joka Helmikuu täydenkuun yönä, kello 12 kylän lähellä sijaitsevan uhripuun luona. Homma ei tosin mennyt ihan niin kuin niissä kaikissa kirjoissa, mitä olin lukenut, ei niin kuin leffoissa mitä olin katsonut, eikä ihan niinkään kuin tarinoissa joita sinä olet meidän kylästä ehkä kuullut. Jos olet kuullut. Joka tapauksessa homma meni tarkalleen ottaen niin, että joka vuosi Uhrijuhlaa edeltävänä viikkona valittiin kylästä yksi edellisenä vuonna 13 täyttänyt nuori, joka sitten Uhrijuhlan yönä retuutettiin uhripuun luokse ja jätettiin sinne odottamaan. Tyyppiä ei vartioitu mitenkään näköetäisyydeltä, mutta noin sadan metrin päässä oli koko alueen ympäri menevä tiukka vartiorinki, joka teki pakenemisen mahdottomaksi. Sitten aamulla mentiin katsomaan, oliko nuori vielä paikalla venttaamassa, ja kas kummaa, huomattiin, että henkilö oli kadonnut. Ai mikä hänet sitten vei? Se, jolle me uhrasimme. Ai kelle me uhrasimme?
Me uhrasimme kuolemalle.
Perusteet sille, miten uhri valittiin, olivat vähäiset. Yleensä kyläläiset valitsivat jonkun, joka oli heidän mielestään jotenkin paha. Tai vaihtoehtoisesti outo. Jollakin lailla vääränlainen. Hyvinä esimerkkeinä viime vuonna uhrattu myllärin tytär Cilla -raukka varasti kyläkaupasta omenoita- ja edellisvuonna kohtalon kokenut Mikael -poikaparka erehtyi kokeilemaan, miltä tuntui samanlaisen pussaaminen-.
Kaiken tämän jälkeen on varmasti helppo tajuta, että minä olin ”pienoisessa” pulassa.
Kukaan ei koskaan sanonut sitä ääneen. Heidän ei tarvinnut. He tiesivät kyllä, että minä tiedostin sen varsin hyvin itsekin. Minä näin sen, näin sen heidän katseistaan, siitä kuinka he karttoivat minua koulun käytävillä ja supattelivat selkäni takana, puhuivat minulle vain kun oli pakko. Vanhempani olivat samalla linjalla: he olivat minulle niin rakastavia ja hyviä kuin mahdollista, mutta joka kerta kun katsoin ulos ikkunasta tai en muuten mukamas huoannut, he tuijottivat toisiaan murheen murtamina. Vaan minkäs minä sille mahdoin, että en pelännyt Salaisuuspoikaa? Olisiko minun kuulunut pelätä? Minä en yleisesti ottaenkaan pelännyt oikeastaan mitään, joten miksi vaivaista nuorisopoikaa, joka ei kaiken kukkuraksi edes tehnyt kellekään mitään. Ja nyt, nyt kun olin 13-vuotias harmiton Lumi-tyttönen joka kävi rehdisti koulua, järjesti kouluhommista pelkkiä kymppejä, hoiti pikkusisaruksia kun pyydettiin, kävi kaupassa joka lauantai, ja jonka ainut outous oli, ettei hän pelännyt mitään; nyt minut meinattiin uhrata.
He eivät kertoneet sitä minulle. Kellekään uhrattavalle ei koskaan kerrottu, ettei hän kerkeisi paeta. Mutta minä tiesin kyllä. Tiesin, koska kylässä ei tänä vuonna ollut ketään muutakaan pahaa tai outoa ihmistä, ja sitä paitsi minun uhraamistani oli odotettu siitä lähtien kun olin kuusivuotiaana keksinyt kysyä isältäni, mikä Salaisuuspojassa muka oli niin vääränlaista. Minut uhrattaisiin. Ja minun tuossa muutama kappale aiemmin mainitsemani pelko johtui kaikesta muusta kuin uhrattavuuden pelosta.
Sinä iltana kun kaikki tapahtui, minä olin aivan normaalisti huoneessani lukemassa kemiankokeeseen. Olin juuri päässyt koealueen puoliväliin, kun kuulin kuinka alakerran ovi potkaistiin auki. Äitini kirkaisi. Vaistonvaraisesti lähdin tietenkin portaisiin, mutta edettyäni kaksi askelta minut pysäytti äitini epätoivoisesti huudettu kielto tulla alakertaan. Muistan jääneeni epävarmana miettimään, totellako vaiko eikö. Kerkesin miettiä noin kaksi sekuntia, kun joku jo tarttui minuun takaapäin. Seuraavassa hetkessä minua raahattiin pitkin hiekkatietä.
Minä en pelännyt. En yksinkertaisesti vain pelännyt. Kuka tahansa muu olisi minun asemassani pelännyt, mutta minä en tehnyt niin. Kuten taisin jo mainitakin, minä en ollut koskaan kokenut oikeaa pelkoa. Itse asiassa olin koko elämässäni pelännyt vain yhden asian suhteen: Pelkäsin pelottomuuttani. Sillä eikö se muka ollut luonnotonta? Eikö se muka ollut luonnotonta, etten koskaan pelännyt mitään? Etten pelännyt ykkösluokalla, kun 1c:n pojat käskivät minut uimalan kylmäaltaaseen? Etten pelännyt kymmenvuotiaana, kun olin yksin kotona ja yllättäen jostakin kuului kaameaa vaikerrusta (ei syytä huoleen, kylässämme ei kummittele. Se oli vesiputki)? Etten pelännyt ihmistä, jota kaikki muut karttoivat? Mutta ei, ainut tunne, jota noissa tilanteissa koskaan koin, oli mielenkiinto. Kaikki muiden mielestä pelottava oli minun mielestäni kiehtovaa. Ja sitä minä tunsin nytkin. Sillä hetkellä, kun ne parikymppiset miehet raahasivat minua pitkin pimeitä kyläteitä, kaksi pitäen tiukasti kiinni hartioista ja kolmas talikolla uhaten, minä en edes yrittänyt vastustella. Sillä minua kiinnosti tietää, kiinnosti kovasti tietää, mitä uhripuun luona tapahtui. Ja niinpä minä vain kävelin, kävelin miesten mukana.
Kun vihdoin saavuimme uhripuun luokse -olimme kävelleet varmaan viisi kilsaa!-, olin edelleen täysin pirteä. Yritin epätoivoisesti tähyillä, näkyikö jossain joku, mutten nähnyt ketään. Muistan, kuinka miehet taluttivat minut jättimäisen puun luokse, ja aivan sen juurella käskivät minun polvistua. Muistan saaneeni ohjeeksi ainoastaan: ”Pidä silmät kiinni” ja ”Odota”. Ja niin minä teinkin. Odotin pitkän aikaa, polvillani puun juurilla, silmät visusti kiinni. Odotin varmasti monta tuntia. Odotin, kunnes jalat kramppasivat.
Mitään ei tapahtunut.
Lopulta tajusin nukahtaneeni. Tajusin sen itse asiassa vasta siinä vaiheessa, kun heräsin. Ja mihin minä heräsin? Jossain käveli joku. Tiesin heti, että kyse ei ollut kenestäkään tavallisesta kyläläisestä, ei ehkä ihmisestä lainkaan. Tuo herra Joku nimittäin käveli todella hiljaa. Saatoin erottaa askeleet tuulesta vain siitä syystä, että ne olivat tasaiset, säännölliset, ja tulivat hitaasti kohti. Tiesin kyllä, mitä tapahtui. Tiesin, näin dramaattisesti sanottuna, ajan koittaneen.
Ja arvatkaapa kaksi kertaa, pystyinkö pitämään uteliaisuuteni kurissa.
Meidän luokan tyttöjen sanoin: Kamoon hei! Se olin minä. Ja kyseessä oli sentään tilanne, jossa olin juuri kokemassa elämäni viimeisiä hetkiä. Miehet olivat sanoneet, että minun pitäisi pitää silmäni kiinni, mutta jos minä nyt kuolisin, niin kenelle muka voisin kertoa mitään? Ei kai se nyt niin paha ollut, jos vähän kurkistaisin? Ja niinpä minä tein viimeisen tekoni ennen kaikkeutta.
Viekas hymy. Vitivalkoiset hiukset.
