Kirjoittaja: Diinuli
Ikäraja: S
Fandom: Marvel
Tyylilaji/Genre: Draama/huumori
Vastuuvapaus: en omista Marvelin maailmaa, hahmoja tai tapahtumia enkä saa tästä rahaa.
A/N: Spoilaa jälleen suurinpiirtein koko Dr Strange -leffan... osallistuu
Kasvata puu -haasteeseen.
177A Bleecker Street. Olin vihdoin saapunut ovelle, joka näytti vain hieman vaatimattomalta suhteessa siihen, kuinka suuria olin kuullut sen sisällä tapahtuvan. No, tämä
oli sentään New York, joten kaikki piti ahtaa tiiviiseen tilaan, jotta kaupunkiin olisi mahtunut kaikki se, mitä sen maine sisällään kantoi. Tätä paikkaa sen sijaan ei luettu osaksi kaupungin mainetta – ainakaan sellaista, mikä olisi ollut yleisessä tiedossa. Itsekin olin vain muutamien toisen tai kolmannen käden todistusten varassa, ja nekin olivat keskimääräistä järkkyneemmässä tilassa annettuja selontekoja. Kaikki kuulemani saattaisi olla vain traumaattisen mielen selviytymismekanismien kehittämiä kyhäelmiä, joita oli sitten eteenpäin totena kerrottu.
Ovi ei ollut lukossa, joten koputettuani astuin sisään. Kohtasin hieman eksentrisesti pukeutuneen miehen, joka rauhallisesti, mutta ei kovin lempeästi, tiedusteli asiaani.
”Onkohan herra Strange tavattavissa?” kysyin.
”
Tohtori Strange”, kuului korjaus portaikon yläpäästä. ’Herra’ oli siis tuo uskonnollisten yhteisöjen korkein ja tiedeyhteisöjen alhaisin arvonimi, jota olin näin karkeasti väärin käyttänyt. Tohtorit olivat aina niin tarkkoja arvonimistään – paitsi tietysti minä, jonka ihanneyhteiskunnassa kaikkia kutsuttaisiin vain etunimillä, lähimpiä lempinimillä. Nyt olin sitten ensi töikseni loukannut häntä. Tämä ei totisesti alkanut hyvin.
”Tohtori”, korjasin nopeasti, ”hauska tavata. Saanen esittäytyä: tohtori Ida Twitch, psykologi.” Yritin välttää painottamasta omaa tohtorintitteliäni, mutta olisi tuntunut hölmöltä jättää sitä poiskaan tässä tilanteessa. Ei tästä pitänyt tulla mitään arvonimikilpailua!
”Meillä ei tainnut olla tapaamista sovittuna”, hän totesi sitten. ”Mutta kerro toki asiasi. Lyhyesti, jos saan pyytää.”
”Sinähän olet kirurgi, eikö totta?”
”Olin.”
”Kunnes jouduit onnettomuuteen, jossa kätesi kävivät kelvottomiksi silloiseen työhösi.”
Tämä ei nyt mennyt ollenkaan niin kuin kuvittelin. Sen sijaan, että olisimme istahtaneet teekupposelle, jonka äärellä olisin vaivihkaisesti kalastellut häneltä nykyisen toimintansa yksityiskohtia, päädyin tenttaamaan häntä niin kuin hän olisi ollut poliisikuulustelussa – tai mikä pahempaa, toimittajan haastateltavana.
”Niin?” hän oli jo selvästi vastakarvainen, ja ilmeisesti valmiina lopettamaan keskustelun koska tahansa. No, tämä juna kulki tällaista raidetta näköjään tänään – en osannut muuta, joten jatkoin johdonmukaisella kuulustelulinjallani:
”Mitä kätensä menettänyt kirurgi tekee tällaisessa – museossa?”
”Mitä se S.H.I.E.L.D:in rivipsykologille kuuluu?” Tietysti hän oli juuri sellainen ärsyttävä tyyppi joka nopeasti ja täsmällisesti lokeroi ihmiset, kunkin omaan pikku lokeroonsa. Mistä hän edes tiesi, että työskentelin S.H.I.E.L.D:in alaisissa projekteissa?
Rivipsykologi oli tosin kiusallisen osuva luonnehdinta asemastani.
”No jos minä olen rivipsykologi, niin mikäs sinä sitten olet? Vain vähän korkeammin koulutettu kuraattori, joka vahtii näitä muinaisesineitä?” Yritin vastata samalla mitalla, mutta vastineeni oli liian kömpelö ja tunnepitoinen. Sitä paitsi tiesin, ettei hän ollut sitä, mitä väitin. S.H.I.E.L.D:in arkistoissa ei mainittu miehestä mitään – juuri tämä oli se seikka, joka sai epäilemään huhupuheita tosiksi. Vähänkin mitättömämmät selitykset olisi kirjattu sivuhuomautuksena tapauskansioihin.
”Mitä tapahtui Hong Kongissa? Joku selvästikin pelasti maailman joltain, mutta kertomukset tapauksesta ovat ristiriitaisia ja sekavia. Koko tapahtumaketjussa on jotain hyvin outoa, jopa yliluonnollisen oloista.”
”No, jos maailma on kerran pelastettu, niin eikös kaikki ole sitten hyvin? Mitä sinä minusta oikein haluat?”
Ja sitten lausuin ne sanat. Jos jotain olin niistä huhuista oppinut, oli se, että tämä on se pyyntö, joka avaa salaisuuksien ovet:
”Opeta minua.”
”Ai”, hän kohotti kulmakarvaansa hieman yllättyneenä, ”olisit heti sanonut”, hän hämmästeli – ja antoi saattaa minut ulos. Rauhallisesti, mutta ei kovin lempeästi.
Tästä tulisi pitkä päivä.
