Kirjoittaja: cassi
Ikäraja: K11
Paritus: Harry/Draco
Tyylilaji: drama, angst, romace & lievä h/c
Vastuunvapautus: Rowlingin miehiä, nyyh.
K/K: minä oon ihan drarria nyt koko nainen u_u Tämä oli ensin mini-jatkis, mutta ideani karkasivat ja muotoilinkin sen tälläiseksi. Hmm. Tämä ei ole yhtään jouluinen, mutta tahdon silti toivottaa tämän myötä hyvää onnetonta drarri-joulua minun mussukalle, Vilnalle (tästä ei nyt ihan kuitenkaan tullut sellainen kuin suunniteltiin) ♥ Pöhkö tartuttanut minuun drarri-kärpäsen. Oh well.
Tulipa muuten laitettua ensimmäiset sulkeetkin nimeen! Haha, olen itsepäisesti vältellyt sitä. Kommentit = <3
Vierelle (verille)
Sodasta on noin puolitoista vuotta aikaa sinä keskiviikkona, ja Lontoossa sataa vettä lumen sijaan.
Harry on palannut töistä uupuneena ja seisoo kaksionsa ulko-oven edessä kotiavain kädessään. Murronestotaiat ovat rauenneet, mutta Harryn mieli on levollinen. Vesi tippuu hiuksista niskaan, kun hän viimein astuu sisälle. Asunto on hämärä, hiljainen, mutta tuliviski tuoksuu eteiseen asti, ja Harry tietää löytävänsä Dracon keittiönpöydän ääreltä jo ennen kuin näkee hänet.
Draco istuu käsivarret ristissä pöydän päällä ja hänen katseensa lepää puolilleen juodussa viskilasissa. Vaaleat hiukset roikkuvat Dracon kasvojen edessä, eikä Harry näe miehen ilmettä. Vaikka tuskin se mitään muuttaisi. Harrya ärsyttää silti. Hän valuttaa vettä hanasta ja asettaa vesilasin tuliviskipullon viereen. Hän istuu toiselle puolen pöytää ja sanoo: ”Luulin sinun ymmärtäneen, kun sanoin, ettet saisi enää tulla tänne.”
Harryn teräksinen muistutus jää roikkumaan heidän välilleen. Draco hymähtää hiljaa ja liikauttaa oikeaa olkapäätään. Hän juo viskilasin kerralla tyhjäksi.
”Minne muualle minä muka menisin?” hän kysyy tukehtuneella äänellä eikä vieläkään katso Harrya päin. ”Sinä telkesit kaikki ystäväni Azkabaniin.”
Se on huoleton heitto, mutta Harryn sisintä kirvelee. Hän meinaa sanoa: Työtänihän minä vain teen, mutta hän on sanonut sen jo liian monta kertaa. Eikä Draco ikinä kuuntele. Ei varsinkaan silloin, kun hän on se, joka saa syyllistää. Harryn puolustukset kolisevat aina tyhjyyteen.
”Ystäväsi?” hän tuhahtaa sen sijaan. Hän siirtää katseensa Dracosta ikkunaan. Sade valuu runsaana sitä vasten tehden näkemisen hankalaksi. ”Eivät he olleet ystäviäsi”, Harry sanoo hiljaa.
”Eivät ainakaan enää”, Draco sanoo heti. Harry huomaa Dracon nostaneen päänsä (vihdoinkin). Miehen silmät ovat lasittuneet, ja Harry hakee Dracon katseen itselleen. Dracon ilme on tyyni.
”Eivät ikinä”, Harry vakuuttaa. Draco pyöräyttää silmiään vähän hankalasti.
”Pyhä Potter”, hän syyttää, ”mitä antaisinkaan, että maailmani olisi yhtä mustavalkoinen kuin sinun.”
Älä viitsi. Teit oikein. Autoit meitä. Ei se ollut väärin. Kiitos. Harry huokaisee.
”Onko sillä enää väliä?” hän töksäyttää. ”Sinä olet kuitenkin vapaa.”
”Vapaa?” Draco toistaa melkein nauraen. Hänen katseensa tunkeutuu Harryn silmiin. Kylmyys polttaa. ”Onko meistä kukaan ikinä vapaa?”
”Sinä voisit olla, jos lähtisit”, Harry sanoo rehellisesti eikä se ole hienotunteista ollenkaan. Hän yrittää olla ikävöimättä, kun Draco laskee katseensa jälleen viskilasiin.
”Ehkä”, Draco mumisee.
Hiljaisuus kiristyy. Draco sivelee etusormellaan tyhjän lasin reunoja, ja seinäkello naksahtelee yli puolenyön. Harry voisi pyytää Dracoa lähtemään, ja hänen totta vie pitäisikin, mutta pyyntö takertuu hänen kurkkuunsa, ja suru koukistaa sormia Harryn rintalastan alla. Me emme ole enää mitään, me emme ole enää mitään, älä lähde. Harry ponnahtaa tuoliltaan ylös. Pöytä heilahtaa, ja Draco katsoo Harrya kysyvästi. Harry puree alahuuleen, ettei huutaisi.
”Pitäisi mennä nukkumaan. Väsyttää”, hän sanoo. Dracon suupielet nytkähtää.
”Niin pitäisi”, Draco vakuuttaa pää kallellaan. Hänen silmänsä kimmeltävät.
Harry katsoo häntä hetken liian kauan, kunnes lähtee keittiöstä sanaakaan sanomatta. Hän kulkee pimeän asunnon läpi makuuhuoneelleen ja vihaa itseään jokaisella askeleella entistä enemmän. Hän heittää vaatteet päältään makuuhuoneen nurkkaan ja kömpii peiton alle turvaan, piiloon, häpeämään. Sade ropisee ikkunaa vasten kuin lohduton kehtolaulu, ja Harry vetää peiton päänsä yli. Siltikin hän kuulee sen. Menneisyys astelee rauhallisesti huoneeseen, vyönsolki kolahtaa parkettiin ja sänky notkahtaa Harryn selän takana. Draco liukuu peiton alla Harryyn kiinni ja asettaa pään Harryn niskaan. Dracon hengitys kutittaa, ja Harry puristaa tyynyään ettei värähtäisi. Sydän rimpuilee.
”Älä”, Harry vaikeroi. Dracon sormet seikkailevat hänen alaselästä kylkiä pitkin vatsan puolelle.
”Miksi?” Draco kysyy. Harry on kiitollinen, ettei voi nähdä miehen ilmettä. Draco piirtää kuvioita hänen kylkiluidensa väliin. Harryn hengitys tihentyy mielihyvästä.
Koska sinun kanssasi pimeys on arkipäivää.
Koska sinä kulutat minut puhki.
”Koska olen löytänyt… erään”, Harry tunnustaa.
Dracon sormet jähmettyvät raskaina Harryn kylkiluiden välisiin kuoppiin. Hetkeksi.
”Tiedän. Sinä tuoksut aivan häneltä”, Draco toteaa tasaisesti. Hän jatkaa matkaansa Harryn vatsan yli alushousujen vyötärönauhalle.
”Niin”, Harry sanoo.
Hän unohtaa vastalauseensa silloin, kun Dracon sormet pujahtavat alushousujen alle. Draco tarttuu melkein väkivalloin häneen kiinni, ja Harry hengähtää yllätyksestä. Mielihyvä leiskahtaa sokaisevana. Hän kaartaa selkänsä(kin) Dracoa kohti. Antautuu, ja vihaa vihaa vihaa itseään. Liian paljon ja liian kauan.
Draco suutelee viestin Harryn niskaan: En minäkään haluaisi sinua rakastaa.
Ja pitelee kiinni aamuun asti.
(Sodasta on vain puolitoista vuotta aikaa.)