Voikukat | S | mikroteksti

[mursuhilleri]

Nimi: Voikukat
Ikäraja: S
A/N: Tämän tekstin kirjoitin reilusti yli vuosi sitten, tiedostoa olin muokannut viimeksi joskus maaliskuussa 2021. Viime vuonna osallistuin tällä yhteen kirjoituskilpailuun, mutta en menestynyt Nyt ajattelin, että julkaisenpa Finiin koska miksei. En oikein tiedä mikä tässä on pointti ja kirjoittaisin nykyään saman tekstin hyvin eri tavalla, kai siitä huomaa sen oman kehityksen kirjoittajana. Enpä tiedä, kiva jos luet!


Voikukat

Minusta tuntui, että olin kävellyt liian kauas. En nähnyt mitään muuta kuin kirkkaanvihreää ruohikkoa silmänkantamattomiin, ja yhden yksinäisen voikukan. Aurinko paistoi pilvettömällä taivaalla, mutta silti oli kylmä.

Astuin muutaman askelen lähemmäs kukkaa, se kutsui minua luokseen. Laskeuduin polvilleni pehmeään maahan ja ojensin käteni.

Poimin voikukan ihaillakseni sitä lähempää, mutta kukka kuihtui kädelleni. Panin sen taskuuni. Kuolleita kukkia oli niin monta, että olisin voinut tehdä niistä seppeleen.

[Larjus]

Nyt ajattelin, että julkaisenpa Finiin koska miksei.

Oikea asenne! Kiva kun jaoit tämän.

Se on kyllä hauska kun löytää jotain vanhoja kirjoittamiaan tekstejä, joista ei sitten välttämättä muista edes koko ideaa Itselleni käy niin säännöllisesti (tosin ne tekstit on käytännössä aina jääneet kesken, kun motivaatio on loppunut).

Tää pieni teksti vaikuttaa sellaiselta, että tätä voi vertausten kautta tulkita vaikka miten paljon. Missä ruohikko on elämä ja voikukka jokin valonpilkahdus uusi hieno mahdollisuus, joka sitten ei olekaan enää niin hieno kun siihen tarttuu 😅 Tai yrittää vaikeaan/haastavaan tilanteeseen löytää ratkaisua mutta kaikki yritykset epäonnistuvat. Tai mitä vain! Tätä on kyllä hauska ajatella ihan vain konkreettisestikin tapahtuvaksi, vaikka äkisti kuihtuvat kukat vähän karmiikin

Tätä lukiessa alkoi myös tehdä mieli päästä kuljeskelemaan jollekin oikein isolle niitylle. Sopis hyvin näin kesään. Haluaisin tosin että silloin olisi myös lämmintä

[Waulish]

Kiva kun julkaisit tämän tekstin täälläkin! Minusta tämä on lyhyestä mitastaan huolimatta kiehtova ja puhutteleva. Tämä tempaisee heti jotenkin tosi kokonaisvaltaisesti kesäiseen miljööhön, joka sinänsä on kaunis ja houkutteleva silmänkantamattomine vihreine nurmikkoineen ja pilvettömine taivaineen, mutta jossa kuitenkin tuntuu olevan jotain vähän vinossa, pielessä, melkein kuin jonkinlaisessa utopiassa. Se, ettei näy muuta kuin loputtomiin kirkkaanvihreää nurmikkoa, ja se, että auringonpaisteesta huolimatta on kylmä, tuo tilanteeseen jopa aavistuksen aavemaisuutta, ja se muodostaa tosi väkevän ja vetoavan kontrastin kaiken kirkkauden ja päivänpaisteen kanssa.

Yksinäistä voikukkaa kohti kulkeminen luo sellaisen mielikuvan, että tässä tavoitellaan jotain, ehkä jonkinlaista kiintopistettä elämän keskellä, ja sen kuihtuminen kämmenelle vahvistaa sitä mielikuvaa, ettei kaikki ole kohdallaan. Erityisen mielenkiintoista on minusta se, miten aluksi kuvataan yksinäistä voikukkaa, mutta lopussa kuihtuneita kukkia riittäisikin vaikka kokonaiseen seppeleeseen. Tulee sellainen kutina, että sama kaava toistuu, vähän niin kuin painajaisessa jossa aina vain juoksee jotakin pakoon.

Todella mielenkiintoinen ja vaikuttava teksti, kiitos! -Walle

[Kelsier]

Komenttikampanjasta hei!

Kuten Walle sanoi tämä oli hyvin puhutteleva. Jotenkin minusta tuntui, että ei suinkaan tavoiteltu voikukkaa vaan allegorisesti kuolleen läheisen kättä/kosketusta. Kuolleen koskettaminen on mahdotonta, siksi siis kuihtuminen (ja tuskinpa ruumiinkaan koskettaminen mitään herkkua on, vaikka siinä pääseekin fyysiseen kontaktiin). Myös tuo, että voikukka oli yksinäinen ja ainoa sopii menettämisen ja kuoleman teemaan.
Mutta oli tässä myös haikeaa kesäistä tunnelmaa.

Kiitos, kun kirjoitit!

-Kel

[mursuhilleri]

Suuri kiitos kommenteista, Larjus, Waulish ja Kelsier! Hauskaa, että olette tulkinneet tätä eri tavoin ja pohdiskelleet, mitä tämä teksti voisi tarkoittaa. Valitettavasti mulla ei ole antaa teille vastausta tämän tekstin tarkoituksesta, koska sillä ei ole sellaista En ajatellut tälle tekstille minkäänlaista syvempää merkitystä, tavoittelin vain sellaista epätodellista/unenomaista/aavemaista tunnelmaa. Mutta ihana kuulla, että olette pitäneet tästä, ja oli kiva lukea teidän ajatuksia ja tulkintoja, kiitos paljon <3

[Sokerisiipi]

Lyhyeksi tekstiksi tässä on kyllä monta kiehtovaa kerrosta ja elementtiä. Tykkään tällaisesta vaivihkaisesta "jokin on vinossa" -fiiliksestä. Ja virkistävää, että se karmivuus hiipii mukaan keskellä kirkasta päivää ja miljöössä, joka tavallisesti mielletään kauniiksi ja kesäiseksi. Mulle tuli sellainen vaikutelma, ettei tässä liikuta todellisessa maailmassa vaan jossakin toisessa, jonne kertoja on tahtomattaan päätynyt. Ehkä tuo kukkien kuihtuminen on merkki siitä, ettei hän kuulu/sovi tähän maailmaan ja siksi kasvit reagoivat tuolla tavalla hänen kosketukseensa. Tuli vahva tunne eksymisestä ja ulkopuolisuudesta. Kertoja ei tiedä, missä on ja miten päästä kotiin, ja sen lisäksi maailma vielä torjuu hänet. Hyvin yksinäistä ja riipaisevaa. Hienosti tavoitit sen unenomaisen ja aavemaisen tunteen, mihin pyritkin.

Kiitos, ihana pieni mikronen!