Nimi: Tähtien takana
Kirjottaja: Bluji Ronen
Ikäraja: S
Genre: ystävyysfluff
Hahmot: Ginny Weasley & Luna Lovekiva
Vastuuvapaus: Hahmot ja maailma ovat Rowlingin, eivät minun. En saa penniäkään, vaan mielihyvää ja kirjoituskokemusta niillä leikkimisestä.
Varoitukset: N/A
Haasteet: Oneshot10 (821 sanaa), Potter-pokeri hahmolla Luna Lovekiva
A/N: Kuuntelin tässä pari viikkoa sitten Vilma Alinan kappaletta Ufoja ja sain päähäni kuvan kohtauksesta, jossa Ginny ja Luna pohtivat tähtientakaisen elämän olemassaoloa. Luna oli jotenkin niin selkeä hahmo tarinan idean suhteen, ja Ginny tuli mukaan selkeänä jatkeena. Mietin pariakin eri miljöötä niin ajan kuin paikan suhteen, mutta sodanjälkeinen Kotikolo osui mielestäni kohdilleen. Nauttikaahan yhtä paljon kuin minä nautin tämän kirjoittamisesta!***
Joskus sodan jälkeen, kun pääosa pauhuista oli jo ehtinyt hiljentyä ja elämä oli palautunut jonkinlaisille raiteille - tosin eihän koskaan entiselleen - Ginny pyöriskeli sängyssään Kotikolossa ajatellen menneitä aikoja. Kolmen hektisen vuoden ajan hän oli taistellut henkensä edestä kuolonsyöjiä vastaan ystäviensä ohella ja oli selvinnyt, kun moni muu ei ollut. Jotkut yöt olivat pimeämpiä kuin muut, kun muistot vihreistä hehkuista tai valtoimenaan tanssivasta tulesta pitivät tytön hereillä. Unta ei vain saanut.
Tämä yö oli toisaalta sellainen, toisaalta ei. Ginnyn uni oli matalaa ja läpinäkyvää, sellaista, että siihen upotetut esineet vääristyisivät hieman mutta erottuisivat kirkkaasti. Yhtäkkiä pintaan syntyi pieniä aaltoja, kun pieni kivi osui tytön huoneen ikkunaan. Hän säpsähti, pyörähti sängyssään, mutta ei noussut. Hetken päästä toinen kivi osui ikkunaan ja Ginny päätyi istuma-asentoon. Kolmaskin kivi ehti rikkoi hiljaisuuden ennen kuin hän syöksähti ikkunalle katsomaan kivien heittelijää.
Kotikolon pihalla seisoi Luna. Ulkona oli pimeää, mutta tähtien ja täysikuun loisteessa tyttö erottui lyhdyn lailla, kirkkaana ja lämpimänä. Ginny näki Lunan kasvoilla tälle tyypillisen uneliaan mutta onnellisen hymyn ja virnisti itsekin, vaikka Lunan yhtäkkinen ilmestyminen olikin melkoinen yllätys.
“Moi, Ginny. Katselin tähtiä kotona ja aloin kaivata ystävää… Tuletko seuraksi tarkkailemaan taivaita?” Lunan ääni tuntui kaikuvan kukkuloilta asti Ginnyn ikkunaan. Luna hämmentyi hetkeksi, kun Ginny katosi näkyvistä, mutta hetken päästä tämä tuli juosten ulos Kotikolosta Lunan luo. Tilanne oli Ginnyn päässä niin absurdin ihana, että hän päätti tarttua Lunan päähänpistokseen. Hän halasi Lunaa, jonka vaalea hiuspehko tuoksui kirpeän makealta.
“Mihin mennään?” Ginny kysäisi tytöltä, joka kallisti hetken päätään, pyörähti sitten ympäri katse taivaissa ja hymähti.
“Luulisin, että puutarhavajan katolta on hyvät näkymät. Onneksi siellä on tikkaat…” Lunan ajatus katosi arvatenkin päänsisäiseksi mietinnäksi - tai ehkäpä se hiljeni rikkokirien vaikutuksesta - kun hän käveli paikalta Kotikolon pihan halki. Ginny seurasi ystäväänsä vajalle ja kiipesi tämän perässä sen katolle.
Näkymä vajan katolta, kuten Luna oli arvellut, oli uskomaton. Kirkkaana loistavat tähdet kaartuivat pilvettömän taivaan mukana eräänlaiseksi kuvuksi, joka peitti Kotikolon ja sen ympäristön vaatimattomaan syleilyynsä. Tähtitieteen tunneilta tutut tähtikuviot ja planeetat veivät Ginnyn muistoissa takaisin Tylypahkaan rauhan aikoihin, professori Sinistran kanssa tornin huipulle tarkkailemaan taivaankappaleiden loputtomia liikkeitä.
Hetken tytöt istuskelivat puutarhavajan katon reunalla ja tarkkailivat hiljaa kaikkialle ylettyvää tummaa kangasta, joka kimalteli täynnä ikiaikaisia jäänteitä. Tyyneyden rikkoi kuitenkin Lunan hiljainen, mietiskelevä ääni.
“Luuletko, että jossain tuolla on elämää?” Kysymyksessä kuulsi läpi kaipuu rauhaan, aikoihin, jolloin kaikki oli ollut paljon yksinkertaisempaa. Ginny kuuli kysymyksen, mutta ei ollut varma siitä, mitä vastaisi ystävälleen. Siksi hän pelasi aikaa, varmisti ymmärtäneensä oikein.
“Tarkoitatko… onko tähtien takana elämää? Jotain samanlaista - tai varmaankin aivan toisenlaista - kuin me?” Ginny epäröi hetken ennen kuin pääsi kysymyksen loppuun. Luna katsoi tätä unisilla silmillään vielä sitäkin hetkeä pidempään ja sitten nyökkäsi hymyillen.
“No, hmm… en oikein tiedä. Toisaalta siinä olisi järkeä - olemmehan mekin täällä, niin miksei jossain muuallakin voisi olla vastaavaa. Eihän se ole mitenkään mahdoton ajatus”, Ginny vastasi ja lisäsi aatteensa päätteeksi raukean haukotuksen.
“Minä uskon, että jossain muualla on elämää. Ja minä uskon myös siihen, että mitä ikinä siellä sitten onkaan, ne ovat rauhanomaisia, onnellisia. Ne eivät ole joutuneet kärsimään… niin kuin me”, Luna jatkoi ajatusleikkiä - ja yllätti Ginnyn lausahduksensa lopulla. Ginny ei ollut oikeastaan aiemmin tajunnut kokonaisuudessaan, mitä kaikkea Luna oli joutunut kärsimään viimeisen taisteluvuoden aikana. Tyttö oli siepattu kuolonsyöjien toimesta, ja nämä olivat arvatenkin kiduttaneet häntä kerta toisensa jälkeen Malfoyn kartanolla. Yhtä lailla Ksenofilius oli joutunut ahtaammalle ja ahtaammalle vuoden edetessä, ja tieto oman isän kärsimyksistä ei ollut varmastikaan helpottanut Lunan oloa vankeudessa.
“Luna, minä olen niin pahoillani. Me kaikki jouduimme tekemään uhrauksia ja kärsimään jumalattomasti niinä vuosina, sinä omasi - aivan loputtoman kokoisen osan, tosin. Mutta… minä olen sitä mieltä, että ehkä se kipu tekee meistä meidät. Sen myötä me ymmärrämme maailmaa omalla tavallamme - olen varma, että äitisi menettäminen teki sinusta avoimen sellaiselle maailmalle, johon meistä kaikilla ei ole yhteyttä - mutta jos emme pysty jatkamaan elämäämme… me antaudumme pahuuden edessä”, Ginny vuodatti ajatuksiaan vieressä istuvalle tytölle, jonka olemus tuntui katoavan vaaleiden hiusten alle piiloon. Kun Ginny mainitsi Lunan äidin, Luna hengähti sekunnin pidempään.
“Sinä taidat olla oikeassa, Ginny. Elämän täytyy jatkua, meidän täytyy muistaa ja oppia…” Lunan ääni oli hiljainen, juuri kuiskausta voimakkaampi. Yleensä melko iloinen tyttö tuntui olevan murtumisen partaalla, hän piteli vuolaita virtoja vaivoin hallinnassaan. Sitten Ginny sai nerokkaan ajatuksen juuri Lunan sanoista.
“Ehkäpä ne eivät muista. Jos äärettömyyksissä on elämää, ne saattavat olla onnellisia ja rauhanomaisia vain, koska ne eivät muista menetyksiään. Ihan samalla tavalla käy meillekin, jos mietit asiaa - joskus kaukana tulevaisuudessa, eivät meidän jälkeemme tulevat muista meidän kipuamme”, Ginny sanoi Lunalle ja otti tämän kainaloonsa. Luna nojasi Ginnyn olkapäätä vasten, ja hetken maailma oli pysähtynyt heidän sekavien tunteidensa rajalle. Luna naurahti lopulta ja niiskaisi heti perään.
“Onneksi sinä olet minun ystäväni, Ginny Weasley. Sinä autat minua muistamaan”, Luna kuiskasi Ginnyn halauksesta. Ginny ei tehnyt elettäkään, mutta Luna aisti toisessa tytössä kysymyksen. Ennen kuin Luna ehti vastata, taivaalla näkyi silmänräpäyksen ajan kirkas tähdenlento.
“Ginny, sinun kanssasi minä muistan hyvän”, Luna täydensi ajatuksensa loppuun ja tunsi Ginnyn otteen tiukentuvan. Hän vastasi halaukseen ja toivoi hiljaa mielessään tähdenlennon kautta, ettei koskaan menettäisi parasta ystäväänsä.
