Kirjoittaja: cassi
Ikäraja: S
Paritus: Ginny/Harry
Tyylilaji: angst, lievä H/C + haikeuspökäle
Vastuunvapautus: Rowling omistaa hahmot. Hupia vain!
K/K: toi nimi : D Ajatellaan että tässä on muistoja jotka on kipeitä eli kolhuja eli muistokolhuja. Haa, no, en normisti tykkää omistella tekstejäni kenellekään, mutta tästä vois mennä siivu Fellylle :3 Hän on toivonu jo pidemmä aikaa tällä parituksella jotain ja heitteli mulle yhden biisinkin inspiraatioks (Emeli Sandé - Mountains). Nooo, tän kanssa meni muutama tovi ja lauluakin tulkitsin sillä tavalla luovasti! Aikamuotokin hyppii, mutta koitin olla järkevä.
Enihau, toivottavasti tämä miellyttää. Kommentit = <3
Muistokolhuja
Nuorella miehellä on valkoinen takki, hieno merkki rintataskun päällä ja pinttynyt hymy. Hän huokailee, köhii, katsoo Ginnya harmissaan ja mitä hän ei sano ääneen on: koitahan nyt kiirehtiä, eukko.
”Niin nuori ja niin malttamaton. Sääli”, Ginny silti sanoo sillä hän on äiti ja vaimo ja ystävä ja hän tietää kyllä tällaiset jutut. Kuulo on yhtä kuin järkytys miehen kasvoilla. Hän ei enää köhi eikä huokaile, työntää vain kädet syvälle housujen taskuihin. Hänen häpeänsä roiskahtaa poskilta niskaan ja niskasta korviin.
Ginny nousee keinutuoliltaan (se narahtaa niin, että hiljaisuuskin lakkaa soimasta), koskee miestä olkapäähän, hymyilee hellästi muttei pahoittelevasti ja osoittaa laukkuja ulko-oven vierellä. ”Tulen pian perässä.” Mies ei sano mitään eikä katso päin vanhempaa naista. Nyökkää vain ja kääntyy ripeästi kannoillaan. Hän on nuori ja mahtipontinen ja kantaa kaikki viisi laukkua yhdellä kertaa. Hän jaksaa selkä vääränä ulos asti.
Ginny naurahtaisi, ellei tietäisi äänensä rikkoutuvan.
Ulkona ei sada mitään eikä paista aurinko, on vain harmaata. Se on syksyn alku, ja Ginny tietää, että ennen kuin on syksyn loppu, hänen kotonaan asuu jo vieraita ihmisiä.
Älä ole murheellinen, Ginny melkein kuulee. Melkein, koska ääni on Harryn eikä Harrya enää ole. Ja ääni on rauhoitteleva niin kuin kaikkina niinä iltoina, kun Ginny makoili sängyn pohjalla kippurassa ja vaikeroiden. Kipu oli ollut hetkittäistä, muttei koskaan katoavaista. Ja kuten arpi muistuttaa haavasta, hänkin muistaa menneen.
*
Sota oli vasta ohitse, ja menetys kirvelsi ja sattui ja itketti. Harry jaksoi piirtää kuvioita hänen selkäänsä, kuiskia kauniita lauseita korvaan ja istuttaa suukkoja.
Eikä sänkykään oikeasti ollut sänky vaan patja, mutta ei se heitä haitannut: Harry suunnitteli kauppareissua huonekaluliikeeseen, ja Ginny oli Weasley ja siis tottunut kyllä vähempäänkin.
Nuoruuden kipukynnys, Molly usein tiesi sanoa. Että: ei se mitään, kunhan teillä on toisenne.
Toisenne. Toista. Yksin.
Ginny oli pelännyt ulkoilmaa ilman Harrya. Sillä tavalla, että se salpaisi hengen. Että se veisi hänet mukanaan niin kuin tuuli vei teekupin yltä höyryn. Mutta Harry palasi hänen luokseen joka kerta. Aina, kun hän niin oli luvannut.
*
Paitsi nyt. Ei näinä vuosina.
Ginny koskettaa pölykerrosta kirjahyllyn päällä. Jalkalista irvistää hänen kenkänsä oikealla puolella, ja Ginny muistaa: Harryn piti korjata tuo jo useampi vuosi sitten.
*
”Katso nyt! Talo alkaa rapistua, eikö olisi aika muuttaa pois? Johonkin pienempään? Mitä me enää näin suurella…” mies oli sanonut ja potkaissut tarmottomasti sitä pirun listaa.
”Rapistua? Niin mekin rapistumme. Rapistutaan kaikki yhdessä!” Ginny oli nauranut ja hänen silmissään oli ollut aurinkoa ja rakkautta ja vanhuutta.
”Lapsetkaan eivät enää vieraile niin usein”, Harry oli mutissut, ja silloin Ginny oli suudellut miehen harmaantunutta hiuspehkoa.
”Onhan meillä toisemme”, hän oli muistuttanut.
Heidän pihatiensä varteen istutetut ruusupensaat eivät jaksaneet kukkia enää sinä keväänä, ja Harrykin nukkui pois silloin toukokuussa.
*
Ulkona virkaintoinen mies painaa kärsimättömänä auton äänitorvea, ja Ginnya harmittaa. Paikka, minne hän on menossa, ei oikeasti ole koti vaan
vanhainkoti.
Missä on
vieraita ihmisiä.
Ja Ginny osaa aavistella, ettei heistä yhdelläkään
ole Harryn hymyä.
