Sinun vaikka hajoat, OC/Oliver K11 10/10

[Chibi]

Nimi: Sinun vaikka hajoat
Kirjoittanut: Chibi
Beta: Saappaaton (Osat 1-4)
Ikäraja: K11
Genre: Drama, romance
Varoitukset: Myöhemmissä osissa käsitellään kuolemaa ja keskenmenoa
Vastuuvapaus: Kaikki tunnistettavissa ja tunnistamattomissa olevat Rowlingin hahmot kuuluvat hänelle, enkä saa niillä leikkimisestä, enkä edes OC-hahmojen käyttämisestä mainetta, mammonaa tai muuta korvausta.

A/N: Käytännössä jatkoa ficilleni Naiset ovat kuin kaadot K-11, mutta ei vaadi sen lukemista etukäteen. Sen pohjalta kuitenkin selviäisi, että Oliver ja Lucy ovat seurustelleet viisi vuotta ja olleet kihloissakin jo kaksi ja puoli. Lucy on Fredin ja Georgen lapsuuden ystävä ja syntynyt samana vuonna näiden kanssa, joskin opiskeli loppuvuoden lapsena yhtä luokkaa alempana. Lucyn 4 vuotta nuoremmat sisarukset Orlando ja Anastacia ovat kaksoset ja opiskelevat Tylypahkassa viidettä vuotta. Lucyn isä on Päivän Profeetan urheilutoimittaja ja äiti on ministerin avustaja.
Tämä  noin 10 osan ficlet-jatkis sijoittuu vuoteen 1998. Tylypahkan taistelun tapahtumat liittyvät tähän olennaisesti, kuten tulette huomaamaan. 

Osallistuu Raskauden olematon keveys- haasteeseen. Tämän ficin inspirointina on käytetty muun muassa Happoradion kappaletta Sinun vaikka hajoat. En edes tiedä montako kertaa se on soinut repeatilla kirjoitusprosessin aikana. Enjoy as much as you can.


1.
Oliver kävi lenkillä joka aamu ennen aamiaista. Hän teki poikkeuksia hyvin harvoin, eikä tämäkään päivä aiheuttanut sellaista. Joukkueella olisi aamuharjoitukset ja myöhemmin päivällä lehdistötilaisuus. Pikaisen suihkun jälkeen mies oli keittänyt kahvia ja sitä juodessaan lukenut päivän lehden.

”Lähden töihin. Keitin kahvia”, Oliver sanoi ja kumartui painamaan suukon eilen pitkän iltavuoron tehneelle, syvälle sängyn pohjalle kaivautuneelle kihlatulleen.
 
”Kiitos, nousen ihan kohta”, Lucy vastasi ja avasi rauhallisesti silmänsä. Oliver nyökkäsi hymyillen ja painoi suukon vielä naisen otsalle. Hän katosi jo makuuhuoneesta, mutta ilmaantui pian takaisin ovelle.
 
”John tulee illalla käymään”, mies kertoi oven karmiin nojaten ja Lucy kääntyi vaivalloisen näköisesti kyljelleen.
 
”Ehtiikö hän jäädä syömään?” nainen kysyi pyyhkien hiukset kasvoiltaan, nousten jo puoliksi istuvaan asentoon.

”Todennäköisesti”, Oliver nyökkäsi. Hän vilkaisi kelloaan ja mietti mielessään, että Lucy olisi tällä vauhdilla sängyssä vielä, kun hän palaisi.

”Teen siis ruokaa kolmelle”, nainen ilmoitti hymyillen saaden Oliverinkin hymyilemään.

”Ihan kuin et aina tekisi tarpeeksi ruokaa kokonaisen huispausjoukkueen tarpeisiin”, mies sanoi virnistäen ja kääntyi sitten takaisin aulan puolelle. Hän näki sielunsa silmin, millainen typertyneen turhautunut ilme Lucylla oli, mutta he molemmat tiesivät naiseen tarttuneen Mollylta tapa laittaa valtavasti ruokaa. 

”Älä putoa luudalta!” Lucy huusi vielä miehen perään. Oliver kuului vastaavan jotain, mutta ovi kävi ja hän oli poissa.

Lucy nousi pitkän jahkailun jälkeen. Hän poimi päällensä sängyn viereltä Oliverin vanhan t-paidan, shortsit ja eripariset villasukat. Kahvi pannussa oli edelleen kuumaa, vaikka Oliver oli lähtenyt jo ajat sitten. Tänään, kuten muinakin vapaapäivinään, naisella oli aikeina syödä aamiainen rauhassa, lukea päivän lehti ja neuloa. Lucyn äiti tai mummot eivät juurikaan harrastaneet käsitöitä, mutta Molly oli opettanut hänet neulomaan pari vuotta sitten. Päästyään vauhtiin hän oli neulonut sukkia, lapasia ja jopa villapaitoja.

Orlando ja Anastacia olivat naljailleet alkavansa tehdä Lucyn puikoilta putoavilla sukilla kauppaa, kun eivät enää tienneet minne laittaa ne kaikki.

~*~

Oliverin palatessa Lucy oli keittiössä taikasauva korvansa takana huterasti keikkuen. Uuni oli lämmin ja veitsi leikkasi itsekseen sipulia sivupöydällä.

”Isäsi lähetti terveisiä”, Oliver kietoi kätensä Lucyn ympärille ja painoi leukansa naisen olkapäälle.

”Katie myös, hän oli pahoillaan, ettei voinut jäädä”, Lucy kertoi ja silitti vapaalla kädellä miehen sileää poskea.

”Saitteko asioita eteenpäin?” Oliver kysyi, painoi suukon naisen poskelle ja istui pöydän ääreen seuraamaan tämän toimia.

”Jonkin verran. Hän on paljon töissä, eikä ehkä pääse sovitukseen kanssani”, Lucy mutisi pettyneenä. Katie oli ollut innoissaan kaason tehtävästä, mutta yhtäaikainen opiskelu ja työ veivät valtavasti aikaa.

”Pyydä Charlieta, jos Katie ei pääse. Hän on maisemissa ensi viikolla”, Oliver ehdotti katse kuitenkin kiinnitettynä lehden urheilusivuihin, joita hän oli aamulla ehtinyt vain vilkaista.

”Ihan kuin Charlie tietäisi mitään mekoista”, Lucy nauroi olkansa ylitse ja pyöritteli silmiään.

”Onko sillä väliä, kun tiedän sinun näyttävän hyvältä vaikka pallosäkissä”, Oliver vakuutteli saaden naisen punastumaan ja myöntymään.
Ehkä bestmanina toimiva Charlie saisi hetkeksi hypätä myös kaason kenkiin.



2.

Maaliskuun alun aurinko paistoi taivaalta ja lämmitti jo ikkunaruutujen läpi. Lucy tunsi lämmön kasvoillaan, mutta käänsi valolle selkänsä tarkistaakseen ajan ties kuinka monetta kertaa.

Kello raksutti seinällä tehden Lucyn olon naksaus naksaukselta epämiellyttävämmäksi. Ahdistus hiipi naisen mieleen ja tee jäähtyi pöydällä. Oliver ei ollut koskaan ollut myöhässä ilmoittamastaan ajasta. Mies oli täsmällisyyden ja järjestelmällisyyden huippu, oli ollut aina. Lucy naputti sormenpäitään pöydän pintaan ja hörppäsi aina välillä haaleasta teestään. Jästialueella asumisessa oli etunsa, mutta mikään ei voinut taata, ettei Oliverille olisi tapahtunut jotain harjoitusten jälkeen tai harjoituksissa.
 
Odotus päättyi, mutta Lucy ei voinut vielä luottaa tilanteeseen, vaikka avain kävi lukossa. Kun vaaleansinisen omakotitalon etuovi aukesi, Lucy laski sinisen mukin käsistään ja nappasi sauvan pöydältä.

”Kuka yritti opettaa minut lentämään lapsena?” Lucy kysyi nousten ylös pöydän äärestä. Oliver veti oven kiinni ja huokaisi.

”Rakas, et saisi kysyä noin helppoja kysymyksiä”, mies vastasi alkaen napittamaan takkiaan auki, mutta Lucy kohotti sauvansa.

”Oliver ei ole koskaan myöhässä”, nainen sanoi vihainen ilme kasvoillaan.

”Charlie. Anna anteeksi, olkoon tämä poikkeus, joka vahvistaa säännön”, Oliver vastasi ja kaivoi laukustaan viinipullon, jonka etiketti oli koristeltu pienin kukin.

”Meillä on pitkästä aikaa yhdessä vapaailta ja radiosta selostetaan illalla Impoon Ampiaisten ja Kadleyn Kanuunoiden peli, joten hain lempiviiniäsi. Se oli ensimmäisestä kaupasta loppunut”, mies selitti saaden Lucyn lopulta laskemaan sauvansa. Vaikka Charlie olisikin ollut helppo arvata, Oliverin lisäksi vain harvat tiesivät hänen lempiviininsä. Lisäksi kukaan ei tuntenut liigapelitaulukkoa yhtä hyvin kuin tämä, tai ollut pelien radioselostuksista yhtä kiinnostunut.

”Ihana ajatus, mutta en taida voida juoda sitä”, Lucy sanoi hymyillen hermostuneesti.

”Miten niin?” Oliver kysyi hämmentyneenä.

”Tein aamulla testin… Ja se oli positiivinen”, Lucy sanoi. Hän puri huultaan ja odotti kysyvänä Oliverin reaktiota.

”Oletko sinä raskaana?” Oliver kysyi kulmiaan kurtistaen, selkeästi jäsennellen ajatuksiaan Lucyn mielestä liiankin rauhallisena.

”Olen, testin mukaan kuudennella tai seitsemännellä viikolla. Tiedän, ettei tämä ollut suunnitelmissa, mutta meillä on molemmilla vakituinen työ ja menemme pian naim-” Lucy selitti hermostuneena samalla pyöritellen kihlasormustaan. Oliver kuitenkin keskeytti lauseen painamalla huulet hänen huulilleen ja kietoi kädet naisen ympärille. Lucy tunsi Oliverin vievän heidät parin askelen verran keittiön pöytää kohden ja kuuli viinipullon kolahtavan pöytälevylle.
Oliver vetäytyi suudelmasta ja katsoi Lucya katse täynnä rakkautta. Lucy ei uskaltanut rikkoa hetkeä, mutta oli huojentunut miehen reaktiosta.

”En ole ollut näin onnellinen sen jälkeen, kun suostuit kosintaani”, Oliver kertoi hymyillen leveästi ja vei kätensä silittämään tulevan vaimonsa niskaa. Lucy naurahti vain hieman epäuskoisesti.

”Etkö edes silloin, kun voititte liigamestaruuden tai kun sinut valittiin maajoukkueeseen nuorimpana pitäjänä koskaan?” nainen kysyi hymyillen koko olemuksellaan ja nosti käden silittämään Oliverin poskea. Lucy pystyi tuntemaan ja näkemään pienen pienestä sängestä, ettei mies ollut ajanut partaansa ennen aamun harjoituksia.

Olkiaan kohauttaessa Oliver suuteli Lucyn kämmentä ja huomasi taas, kuinka hyvin toinen hänet tunsikaan.

”No ehkä silloin”, mies myöntyi virnistäen painautuessaan uuteen suudelmaan.

[Chibi]

3.
Oliverin ollessa poissa kotoa, kuten aamuharjoituksissa tai pitkillä pelireissuilla, oli Lucylla tapana hiipiä yövuoron jälkeen nukkumaan kaksosten asunnolle Welhowitsien yläkertaan.

”Kalkaros on paennut!”

Lucy oli herännyt kaksosten huutoon killan viestin saavuttua. Hän oli nukkunut vain pari tuntia yövuoron jälkeen. Vaikka unet olivat jääneet lyhyeksi, hän ei ollut väsynyt. Adrenaliini oli hyökännyt valtavalla voimalla, kun hän oli tajunnut, ettei mikään olisi tämän päivän jälkeen, kuten ennen.

Fred ja George olivat jo lähettäneet harjoittelijansa kotiin ja lätkäisseet ”Suljettu”- lapun ovelle, kun Lucy oli pukeutunut ja kerännyt tavaransa. Kaksoset kertasivat lyhyttä saamaansa viestiä Tylypahkasta, kun Lucy liittyi seuraan. Fred ei edes kysynyt, vaan työnsi täyden kahvikupin naisen käteen.
 
”Lähetin Oliverille viestin, tapaamme kotona puolen tunnin sisällä”, Lucy sanoi harkiten hetken kahvin juontia, alkaen kuitenkin hörppimään kuumaa nestettä. Vaikka jotkin jästilehdet eivät suositelleet raskaana oleville kahvin juontia, hän ei pystyisi järkevään toimintaan ilman.

”Me tulemme mukaan. Hormiverkon pitäisi Kahlesalvan mukaan pysyä auki vielä kaksitoista tuntia”, George sanoi juodessaan kahvikuppinsa tyhjäksi.

Lähiöpubin surkki pitäjä oli ollut ihmeissään, kun kolme nuorta oli ilmestynyt hänen takastaan, mutta jättänyt asian sikseen tunnistaessaan Lucyn naapurikseen. He eivät olleet ehtineet alkaa selittämään tilannetta, eikä Ressuksi kutsuttu mies ollut halunnut tietääkään, vaikka selvästi aavisti.

Lucy purki suojaustaiat talon ympäriltä, työnsi avaimen lukkoon ja oven auki. Kaksoset astuivat sisään, eivätkä ehtineet edes työntää ovea kiinni, kun nainen oli jo keittiössä tonkimassa kaappeja.

”Luulin, että aiotte lentää!” George vastusti Lucyn ilmiintymisehdotusta kovanäänisesti, mutta nainen kuittasi tämän pään pudistuksella.

”Ethän sinä voi ilmiintyä”, Fred huomautti, sillä he kaikki tiesivät Lucyn todella vahvasta ilmiintymispahoinvoinnista.

”Matkakin on älytön”, George jatkoi seuraten katseellaan naista, joka kävi läpi kaappeja pyörremyrskyn tavoin.

”Minun on pakko tulla mukaan. Orlando ja Anastacia ovat siellä”, Lucy vakuutti lähes heitellen tavaroita tieltään. ”Missä se on?” nainen ihmetteli turhautuneena ja kaikista Vauhkomielen ohjeistuksista huolimatta työnsi taikasauvan takataskuunsa.

Samassa takaovi pamahti auki saaden sekä Lucyn, että kaksoset kääntymään salaman nopeasti kannoillaan ja nostamaan taikasauvansa. Oliver kohotti kätensä ylös.

”Se olen vain minä”, mies vakuutteli ja piti kätensä esillä vielä jatkaessaan; ”Kihlasormukseesi on kaiverrettu kosimispäivämäärän sijaan riimut, jotka merkitsevät huispaussääntöjen kolmannen luvun ensimmäisen pykälän pitäjiä koskevaa määräystä.”

”Se on Oliver”, Lucy vakuutti. Kaksoset laskivat sauvansa samaan aikaan.

”Kapu! Sano Lucylle, ettei hän voi ilmiintyä”, Fred vaati Oliveria, joka käänsikin katseensa kihlattuunsa.

”Minulla on vielä Verson yrittijuomaa, mutten löydä sitä”, Lucy vastusti turhautumisen alkaessa muuttua ahdistukseksi. Hän halusi ehdottomasti mukaan Tylypahkaan, mutta tiesi olevansa hyödytön ilmiintymisen jälkeen ilman lientä. Oliver huokaisi ja käveli nopein askelin makuuhuoneeseen vain palatakseen heti pienen vaaleansinisen pullon kanssa. Hän ojensi pullon Lucylle, mutta kaksoset pystyivät aistimaan, ettei kaikki ollut kunnossa.

”Kannattaako sinun kuitenkaan ilmiintyä?” Oliver varmisti laskien kätensä Lucyn hartioille. Lucy puri hammasta ja vei käden vatsalleen toisen roikottaessa pulloa.

”Lucy oletko sinä-” George aloitti kysymyksen ilme kirkastuen. Lucy käänsi katseensa kaksosia kohden ja katsoi näitä ilon ja hämmennyksen sekaisella ilmeellä.

 ”Olen”, nainen vastasi, jolloin kaksoset astuivat lähemmäs ja rutistivat Lucyn halaukseen väliinsä.

”Sitten et ainakaan voi ilmiintyä”, Fred vannotti.

”Ei se ole vielä niin pitkällä”, Lucy vastusti. Pyhän Mungon julkaisujen mukaan raskaus vaikuttaisi ilmiintymiseen vasta viimeisellä kolmanneksella.


4.
Lucy oli luullut muistavansa kielletyn metsän polut ja rotkot hyvin, mutta yllättävistä käännöksistä ja pudottautumisista huolimatta kuuli askelten seuraavan. Hän oli toivonut voivansa karistaa seuraajansa metsässä ja palata kentälle auttamaan muita. Nyt hän heitteli herjoja olkansa ylitse satunnaisesti ja poukkoili oksien ali ja yli. Pimeä metsä tarjosi suojaa, mutta vaikeutti myös liikkumista. Kuu valaisi kapein kaistalein lehtien välistä askelten tömistessä kosteaan maahan. Ilta oli jo pitkällä.

Polun johdattaessa metsästä ulos Lucy keräsi hetken hengitystään ja kääntyi ympäri. Askelia ei enää kuulunut, mutta hän piti sauvansa valmiudessa ja kääntyili katsellen ympärilleen. Sitten rasahdus paljasti kuolonsyöjän pysyneen naisen perässä. Lucy oli vain aavistuksen verran liian hidas ja tajusi paiskautuvansa linnan alimpien kerrosten kiviseinää vasten ja tömähtävänsä selälleen maahan. Ilma pakeni keuhkoista ja sauva lennähti jalan päähän. Lucy pinnisti kaikki voimansa kääntyäkseen kurottamaan sauvaa, mutta ehti vain kyljelleen, kun tunsi voimakkaan potkun alaselässään. Ruskeat hiukset olivat auenneet poninhännältä ja osa oli valunut kasvoille, kun Lucy kaatui takaisin selälleen. Kuolonsyöjä kyykistyi naisen viereen ja nosti maskinsa otsalleen. Lucy joutui hetken miettimään ennen kuin tunnisti miehen.

Elämä ei ollut kohdellut Marcus Flintiä hyvin. Tummista silmistä oli kadonnut kaikki elämänilo ja epäsiisti parta lyhyeksi raakattujen hiusten kanssa kertoi oman hyvinvoinnin laiminlyömisestä.

Mies tarttui Lucyn leuasta ja vastusteluista huolimatta käänteli päätä tahtonsa mukaan kuin tarkastellen aikaansaannostaan. Lucy yritti pyristellä irti ja kurottaa sauvaansa kohti, mutta yhdellä sauvan heilautuksella Marcus oli sitonut hänen kätensä ja jalkansa toimintakyvyttömäksi.

”Nauttisin ehkä enemmän Oliverin kiduttamisesta, mutta etkös sinäkin ole jo melkein Wood?” Marcus kysyi ja ylös noustessaan sylkäisi huolimattomasti Lucyn suuntaan. Mies kohotti sauvansa ja Lucy tunsi viiltävän kivun iskevän lävitseen tämän lausuessa kirouksen.

Lucy itki ja huusi, mutta kaikki äänet tuntuivat hautautuvat muualta kantautuvien taisteluiden äänten alle. Hän yritti riuhtoa itseään irti kivun iskiessä uudestaan ja uudestaan, mutta tiesi, ettei mikään auttanut. Flintin loitsu piti hänet paikoillaan silloinkin, kun mies lopetti hetkeksi ja antoi hänen hengittää vain aloittaakseen uudestaan ja uudestaan. Hetkittäin Lucy mietti, miksei mies jo tappanut häntä ja jatkanut seuraavaan uhriin, mutta Voldemortin tukijoita oli todennäköisesti määrällisesti niin paljon enemmän, että he ehtivät nauttia kiduttamisesta ennen tappamista.

Lucy veti syvään henkeä, jostain leijaili savun haju. Hän oli jo seonnut laskuista, monennenko kerran Flint kirosi hänet. Tällä kertaa tukahduttava tunne liittyi kivun seuraksi. Aiempi toistuvilta veitsen iskuilta tai viilloilta tuntunut kipu täydentyi kurkun ympärille puristuvan tunteen kanssa ja Lucyn näkö alkoi sumentumaan kivun lisäksi hapen puutteesta.

Lucy huohotti raskaasti maatessaan maassa eikä tajunnut heti myös hänen käsiään ja jalkojaan sitoneen loitsun murtuneen. Havahtuessaan siihen hän kääntyi hitaasti ja voimattomasti katsomaan, mikä oli saanut Flintin lopettamaan toimintansa. Hän ei joutunut siristellä kauaa, kun kuva tarkentui.

”Katie”, nainen huokaisi huojentuneena ja tarttui käteen, jota nuorempi brunetti tarjosi.

”Pärjäätkö?” Katie kysyi Lucylta vetäessä tämän ylös ja itseensä nojaamaan. Nainen oli lyönyt leukansa ja iskenyt hampaat huulesta läpi. Veri valui turvonneesta huulesta leualle ja siitä tumman harmaan paidan rinnuksille, mutta Lucy ei välittänyt siitä. Katien avustuksella hän ojentautui poimimaan taikasauvansa, johon ei aivan ollut ylettänyt aiemmin.

”Onko Oliver jossain?” Katie varmisti tiukentaessaan otetta ystävänsä ympäriltä. Lucy nyökkäsi vastatessaan.

”Toivottavasti hengissä.”

[Chibi]

5.
Sodan jäljet näkyivät kaikkialla. Halkeilleet tiilet putoilivat seiniltä varoittamatta, eikä pöly ollut vielä laskeutunut. Suureen saliin kerättiin kaatuneita ja haavoittuneita. Lucy ja Katie huohottivat salin ovella ja katsoivat hävitystä. Tupapisteitä osoittavat tiimalasit olivat hajonneet ja eriväriset jalokivet putoilivat lattialle sekoittuen punaisen, sinisen ja keltaisen mereksi. Vain luihuisten tiimalasi oli pysynyt ehjänä.

”Anastacia!” Lucy huudahti huomatessaan siskonsa, jonka tummat hiukset olivat puoliksi auenneella letillä. Anastacia kääntyi napakasti ja Lucy saattoi erottaa kauhun tämän kasvoilta.

”Missä Orlando on?” Lucy kysyi kietoessaan kätensä siskonsa ympärille. Katie taputti Lucya olalle ja jätti tämän siskonsa kanssa lähtien itse peremmälle salissa.

”En tiedä”, Anastacia sopersi tutkien katseellaan Lucyn vammoja. Vanhempi siskoista oli luottavaisin mielin veljensä suhteen. Luihuiset eivät olleet ottaneet taistoon osaa erityisen vahvasti ja Orlandokin saattoi olla väin jäänyt tyrmiin ja päättänyt olla herättämättä huomiota.

”Missä Oliver on?” Anastacia kysyi, kun tajusi, ettei mies ollut Lucyn seurassa. Nainen pudisti päätään. Hän ei ollut halunnut ajatella, mitä Oliverille olisi voinut tapahtua sen jälkeen, kun heidän tiensä olivat eronneet huispauskentällä.

”En tiedä”, Lucy vastasi huolestuneella äänellä ja Anastacia tiukensi otettaan tämän ympäriltä.

”Mennään etsimään Weasleyt”, Lucy sanoi syvään henkeä vetäen ja kokeili, pystyikö jo seistä kokonaan omilla jaloillaan. Anastacia nyökkäsi, eikä päästänyt irti Lucyn kädestä, kun he jatkoivat matkaansa salin perälle, mistä punatukkaista seuruetta ei ollut erityisen vaikea erottaa.

He olivat kaikki kerääntyneet ympyrään jonkun ympärille. Ensin näky sai Lucyn vatsassa muljahtamaan, mutta kaikki veri pakeni kasvoilta, kun hän tajusi toisen kaksosista istuvan lattialla kasvot käsiinsä haudattuna.

Anastacia ei ehtinyt tajuta mitä tapahtui, kun Lucy oli jo punapäisen seurueen luona. Ja vain hetkeä myöhemmin oli nainen romahtanut lattialle ja kietonut kätensä Georgen ympärille. George tarttui lähes repien hänen hihaansa ja kietoi toisen kätensä kaulan ympärille. He halasivat toisiaan kauan, eikä kumpikaan voinut ymmärtää tilanteen kauheutta.
 
Vaikka Fred näytti vain nukkuvan, he molemmat tiesivät, ettei tämä hymyilisi heille enää koskaan. Hän ei enää palaisi kaupalle Georgen kanssa, eikä enää koskaan keppostelisi, ei heittäisi huonoa vitsiä tai kiusoittelisi Lucya Oliverista.

Aika kului, eikä Lucy tiennyt kauanko he olivat Georgen kanssa istuneet kylmällä kivilattialla tuntiessaan kosketuksen olallaan, mutta kietoi käsiään tiukemmin miehen ympärille. Ginny oli kyykistynyt heidän viereensä kyyneliä silmissään. Lucy kohotti katseensa ja näki Oliverin seisovan punapäisen naisen takana.

”Sinun pitäisi olla Oliverin ja Anastacian kanssa”, Ginny vakuutteli Lucya, joka vilkaisi Frediä, Georgea ja tämän nyökätessä päästi hitaasti irti.

Ginny halasi tiukasti Lucya ja melkein ojensi tämän käden Oliverille, joka tarttui siihen lempeästi. Ginny veti Georgen ylös lattialta ja kietoi kätensä tiukasti tämän ympärille.

Oliver veti Lucyn syleilyynsä ja esti tätä katsomasta enää Frediä, vaikka tiesi, ettei kuva paareilla makaavasta nuoresta miehestä lähtisi tämän mielestä koskaan. Jonain päivänä se muuttuisi häilyväksi, ja tulisi sellaisia päiviä, kun Lucy ei muistelisi, mutta sellaista päivää ei tulisi, kun Lucy ei muistaisi.



6.
Lucy koki hetkellisen turvallisuuden tunteen päivän ja illan kaikessa turvattomuudessa Oliverin tutussa syleilyssä.

”Pelkäsin, että jotain on tapahtunut, kun en löytänyt sinua. Oletko kunnossa?” Oliver kysyi silittäen Lucyn hiuksia. Juoksuttaessaan sormia hiusten läpi, hän huomioi niissä olevan ruohoa, multaa ja pölyä, sekä kuivunutta verta. Lucyn haljennut huuli ei enää vuotanut, mutta se oli turvonnut ja niin näytti tekevän silmäkulmakin.

”Anteeksi, että katosin. Minä olen kunnossa. Me olemme molemmat”, Lucy sopersi ja puristi tiukasti kihlattunsa paidan selkämystä kädet tiukasti tämän ympärillä. Hän ei ollut tajunnut, että Oliver olisi hänestä yhtä huolissaan, kuin hän Oliverista. Mies suuteli Lucyn otsaa ja kuiskasi huojentuneita sanoja.

Lucy tajusi vasta nyt Oliverin haisevan savulta, villapaidassa olevan hiiltymiä ja joistain kohdista osan aluspaidastakin palaneen puhki.

”Mitä tapahtui?” Lucy kysyi astuen irti Oliverista ja katsoi tätä nyt tarkemmin. Vaatteet olivat palaneet monesta kohtaa ja mies olikin saanut palovammoja käsivarsiinsa ja kaulaansa.

”He polttivat huispauskentän”, Oliver huokaisi ja vilkaisi sitten paareille vähän matkan päähän Fredistä.

”Creevey taisteli kentällä yhden kaapparin kanssa. Kaappari paloi raunioihin”, Oliver selitti vakavana ja Lucy tajusi ruumiin, jota tämä katsoi kuuluvan Colin Creeveylle. Ruumiissa oli samankaltaisia, mutta pahempia palovammoja, kuin Oliverilla.

”Minun pitää puhua vielä Charlien kanssa, ennen kuin aselepo päättyy”, Oliver ravisti päätään, kuin olisi yrittänyt karistaa pahat ajatukset pois, mutta Lucy tiesi, ettei se onnistuisi. Illan kauhukuvien unohtaminen ei onnistuisi heiltä kummaltakaan pitkään aikaan.

Oliverin asteltua Charlien luokse Anastacia astui Lucyn vierelle.

”Alicia Spinnet kertoi, että Oliver oli yrittänyt pelastaa Colinin katsomon rakenteista. Hän ei onnistunut, mutta kantoi ruumiin tänne kentältä”, Anastacia sanoi siskolleen. Lucyn vatsassa muljahti uudelleen, kun hän mietti Oliveria kantamassa Colinin ruumista kentältä linnaan. Syyllisyys kentältä katoamisesta ja huolen aiheuttamisesta hiipi mieleen vahvempana kuin aiemmin.

”Mitä sinä tarkoitit, kun sanoit Oliverille, että te olette kunnossa?” Anastacia ihmetteli kulmat kurtussa te- sanaa painottaen, vaikka hänellä oli epäilyksensä. Lucy henkäisi syvään, pyyhkäisi silmäkulmiaan ja kääntyi sitten vain hieman hymyillen siskoonsa päin.

”Sinusta tulee täti.”

Anastacia katsoi siskoaan hetken, kuin puulla päähän lyötynä ja veti tämän sitten tiukkaan halaukseen samalla tilittäen, kuinka vaarallista Lucyn oli olla täällä.

”Miten Oliver ei estänyt sinua tulemasta tänne?” nuorempi ihmetteli, mutta tiesi kyllä siskonsa kovapäisyyden. Jos hän oli jo päättänyt lähteä, ei Oliver olisi onnistunut häntä siinä estämään. 

”Ana!” Lucy ja Anastacia havahtuivat huudahdukseen. Orlando seisoi Suuren salin ovilla mukanaan pieni joukko luihuisia. Muutama salissa olija veti sauvansa esiin nopeasti, mutta luihuiset nostivat kätensä rauhan merkiksi.

”Me tulimme auttamaan”, Orlando sanoi kädet näkyvillä ja käveli siskonsa luokse.

”Me olemme olleet aina yhdessä ja niin olemme nytkin”, poika vakuutti ja laski kätensä siskonsa olkapäälle. Anastacia nyökkäsi ja kääntyi sitten muiden oppilaiden, opettajien ja feeniksin killan jäsenten puoleen.

”Emmekö me tarvitse kaiken avun, joka liikenee?” tyttö kysyi levittäen kätensä osoittaakseen, montako heitä oli. Vaikka heitä olisi ollut kaksinkertainen tai kolminkertainenkin määrä, he jäisivät fyysisesti toiseksi. Kuului hyväksyviä sanoja ja lopulta McGarmiwa astui luihuisjoukon eteen.

”Me olemme kaikki ennen kaikkea Tylypahkalaisia. Ja jos joku haluaa puolustaa tätä linnaa ja taistella kanssamme, on tervetullut mukaan.”

[Chibi]

7.

Taisteluiden päätyttyä ja tilanteen rauhoituttua ihmiset kerääntyivät McGarmiwan paikoilleen taikomien tupapöytien ääreen, mutta eivät tuvittain. Kaikki istuivat siellä täällä. Toiset surivat, toiset kävivät asioita läpi omassa päässään ja muiden kanssa, osa vain yritti kerätä itsensä tilanteen jäljiltä. Kaikki tiesivät, ettei mikään enää ollut kuin ennen.

Anastacia ja Orlando etsivät luokkatovereitaan ja yrittivät saada selvyyttä kaikkien kaatuneiden tilanteesta, Lucy ja Oliver suunnistivat Puuskupuhin pöydän päätyyn, missä miehen entinen huispausjoukkue istui vahvistettuna joillain heidän vanhoilla luokkatovereillaan. McGarmiva istui salin päädyn korokkeella samassa kohdassa, jossa rehtori yleensä istui pidoissa. Nainen näytti väsyneemmältä kuin milloinkaan, eikä Oliver muistanut koskaan aiemmin nähneensä tämän hiuksia auki.

Oliver yllättyi, kun kesken kävelyn Lucy pysähtyi ja tarrasi hänen hihaansa.

”Onko kaikki hyvin?” mies kysyi, kun nainen tuijotti hänen ohitseen raskaasti hengittäen ja välillä nieleskellen.

”Vatsaan sattuu”, Lucy vastasi toinen käsi vatsallaan, toinen edelleen puristaen Oliverin hihaa. Säteilevä kipu alavatsalla ja selässä oli alkanut jo hetki sitten, mutta nyt se pakotti pysähtymään.

Oliver ei ehtinyt reagoimaan, kun Lucy veti jo terävästi henkeä ja taittui kaksin kerroin. Raastava kipu pakotti hänet polvilleen murtuneiden tiilien päälle.

Fyysinen tuska ei ollut mitään verrattuna yhtä aikaa valkenevaan henkiseen kärsimykseen, pelkoon ja ahdistukseen. Vain yksi asia oli enää menetettävissä. Nainen piteli vatsaansa ja rukoili, että taistelu ei ollut vaatinut myös heidän syntymättömän lapsensa henkeä.

”Lucy”, Oliver henkäisi ja kyykistyi naisen viereen. Oliver tunsi, kuinka Lucy tarttui hänen paitansa rinnuksiin ja puristi, kuin hukkuva. Kuului puhetta ja ripeitä askelia, kun kaksoset ja Katie riensivät apuun. Myös muita alkoi kerääntyä heidän ympärilleen, mutta Katien tiukka katse ohjeisti pysymään kauempana.

”Mikä hätänä?” Anastacia ja Orlando kysyivät yhteen ääneen, mutta Oliver pudisteli päätään epätoivoisena samalla yrittäen rauhoitella rintaansa vasten painunutta naista.

”Etsikää Pomfrey”, mies sanoi kaksosille, jotka nyökkäsivät ja lähes syöksyivät salin ovista käytäville. Katie kyykistyi Lucyn ja Oliverin viereen.

Lucyn silmät olivat täynnä epätoivoa ja paljasta kauhua, kun ne kohtasivat Oliverin omat. Kyynelet valuivat pitkin naisen poskia ja alahuuli värisi terävien henkäysten välissä.

”Minun olisi pitänyt jäädä kotiin”, Lucy kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti.

”Pomfreyn on voitava tehdä jotain”, Oliver yritti rauhoitella sekä itseään, että Lucya Katien nyökkäillessä vieressä. Lucy veti syvään henkeä ja yritti nousta siinä onnistumatta. Oliver esteli ja nosti naisen varovaisesti syliinsä. Hän halusi uskoa, että Pomfrey pystyisi tekemään vielä jotain.

Hengästynyt Anastacia oli löytänyt hoitajan, joka teki ensimmäisen arvion Oliverin käsivarsilla itkevästä Lucysta heti salissa.
 
”Hänet pitää saada sairaalasiipeen”, Pomfrey huokaisi yrittäen estää itseään pudistelemasta päätään.
 
Katie lähti ensimmäisenä hoitajan perään tehden tietä perässään tulevalle parille. Lucy sopersi itkun seasta anteeksipyyntöjä. Oliver yritti rauhoitella tätä parhaansa mukaan. He eivät olleet kumpikaan tajunneet tai halunneet ajatella tilanteen kääntyvän tähän. Vaikka he olivat tiedostaneet sen toistensa menettämisen mahdollisuuden ja pelänneet sitä, kamalimmissakaan kuvissaan he eivät olleet miettineet tätä.

[Chibi]

8.

Lucy ei tunnistanut sairaalasänkyä, josta heräsi. Jotenkin etäisesti se muistutti rivissä seisseitä sänkyjä, joista hän oli jokusen kerran löytänyt itsensä Tylypahkassa.

Sängyn vieressä oli epämukavan näköinen nojatuoli, jolla Oliver tuhisi silmät suljettuina. Parransänki oli päässyt kasvamaan, mutta hiiltynyt villapaita oli vaihtunut tummansiniseen collegepaitaan. Lucy tajusi myös omien vaatteidensa vaihtuneen. Hän kohotti kättään nukkuvan Oliverin suuntaan, mutta kuulikin äänen toiselta puoleltaan.

”Sinä heräsit.”

Lucy kääntyi hitaasti katsomaan, vaikka tunnisti äänen, tietenkin. Hetken hän odotti näkevänsä sängyn vierellä kaksi punapäistä hahmoa, mutta vain Georgen vihreät silmät vastasivat hänen katseeseensa. Lucy veti syvään henkeä ja huuli väpättäen kuiskasi ystävänsä nimen.

”Anastacia ja Orlando ovat Saukkonummella. Hain teille vaihtovaatteita, kun veimme heidät kotiin”, George viittasi Oliverin paitaan ja jatkoi, ”Oliver valvoi järjettömän pitkän ajan, kun odotti heräämistäsi.”

Lucy vilkaisi huonossa asennossa nukkuvaa kihlattuaan ja kääntyi sitten takaisin Georgeen.
 
”Olenko nukkunut kauan?” nainen ihmetteli, kuin muistamatta nukuttamista edeltäneitä tapahtumia.
 
George puri huultaan. Toisaalta hän toivoi, että Oliver olisi kertonut sen mitä hän seuraavaksi sanoisi. Toisaalta hän oli nähnyt Oliverin ilmeen lääkäreiden kanssa keskustelun jälkeen, eikä ollut koskaan nähnyt miestä niin haavoittuvana.

”Kaksi päivää. Kokemasi kidutuskirous ja väkivalta aiheuttivat- ”, George ei halunnut jatkaa lausettaan loppuun, mutta Lucy näytti tajuavan ilmankin. Naisen leuka painui rintaan koko olemuksen huokuessa epätoivoa.

”He joutuivat nukuttamaan sinut toimenpiteiden ajaksi. Oliver nukkuu ensi kertaa taisteluiden jälkeen”, George kertoi. Lucy kohotti katseensa ja tarttui miehen käteen. Lucy ei tiennyt, mitä sanoa, koska tiesi, etteivät mitkään sanat riittäisi. Eivät hänen menetykselleen, eivätkä Georgen.

”Kiitos, että olet siinä. Tiedäthän, että olen aina tukenasi”, nainen varmisti ääni haparoiden, eikä pystynyt enää pidättämään itkuaan. Georgenkin silmät täyttyivät kyynelillä, kun tämä kietoi kätensä ystävänsä ympärille.

”Samoin.”

~*~

Oliver nojasi seinään ja vei kädet kasvoilleen. Mikään aiemmin koettu ahdistus tai epätoivo ei ollut mitään verrattuna tähän. Vaikka Lucy oli nukutettu ja viety toiseen huoneeseen, naisen pohjattoman lohduton itku ei poistunut hänen mielestään.

”Oliver”, mies hätkähti puhuteltuna ja ehti hetken miettiä kumpi Weasleyn kaksosista häntä puhutteli. Sitten hän tajusi, ettei vaihtoehtoja sille enää ollut. George laski kätensä Oliverin olkapäälle ja huomasi miehen itkeneen. George ei tiennyt mitä sanoa, eikä hänen tarvinnutkaan.

”Pomfrey teki kaikkensa, mutta- ”, Oliver aloitti, muttei voinut sanoa sitä ääneen. George nyökkäsi, ennen kuin vanhempi avasi suunsa uudestaan.

”Parantajat yrittävät tehdä tästä Lucylle vähemmän kivuliasta.”

~*~

Lucyn olkapäille ulottuvat hiukset laskeutuivat kehänä vaalealle tyynyliinalle ja nainen näytti rauhalliselta nukkuessaan, vaikkakin vahvan uniloitsun alaisena.

”Teidänkin pitäisi nukkua”, hoitaja oli sanonut Oliverille käydessään, mutta mies ei pystynyt siihen. Hän ei enää kaikelta valvomiseltaan erottanut unen rajamaata, muttei voinut nukkua ennen kuin Lucy heräisi. Oliver toivoi, että kaikki olisi vain pahaa unta ja Lucyn herätessä kaikki olisikin hyvin.

 Ovi kävi. Oliver hämmästyi hieman huomatessaan tulijan Georgeksi. Miehellä oli kädessään kaksi kuppia.

”Teetä”, George ojensi kupin miehelle, jonka silmänaluset olivat tummemmat, kuin nuorempi oli kenelläkään nähnyt. George kohotti kätensä ja pyyhkäisi Lucyn kasvoille valuneen suortuvan korvan taakse.

”Kapu, sinä nukut nyt. Olen tässä, jos hän herää”, punapää vaati ja kuuli hyväksyvän hymähdyksen takaansa. Nojatuoli narahti Oliverin istuessa. Pian George kuuli, kuinka metallinen kuppi putosi matolle entisen huispauskapteenin nukahtaessa.



9.

”Lasken sinulle kylvyn”, Oliver sanoi vedettyään oven kiinni takanaan. Lucy nyökkäsi hymyillen pienesti ja ilottomasti, hän ei pystynyt enempään. Nainen otti kengät jalastaan ja ripusti takkinsa naulaan. Muuten hiljaisessa talossa kuului, kuinka Oliver laski kylpyvettä.

Lucy käveli olohuoneeseen ja valoja sytyttämättä istui sohvalle. Kuului kilinää, kun sukkapuikko putosi lattialle. Lucy tajusi istuvansa kesken jääneen käsityönsä päällä ja muisti sekunnissa, mitä oli neulonut ennen yövuoroaan. Nainen nousi ylös ja nykäisi puikot irti työstä. Puikot putosivat lattialle kilisten. Lucy tarttui lankaan alkaen purkaa tuotosta epätoivoisesti näkökyvyn sumentuessa kyynelistä. Vauvan nuttu purkautui rivi riviltä Lucyn repiessä lankaa kätensä ympärille sotkuiselle kerälle.

Oliver syöksähti olohuoneeseen ja ymmärsi lyhyen tilannearvion jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut ensin tajunnut metallisesti helisevän äänen lähdettä, mutta ymmärsi sen nähdessään Lucyn istuvan lattialla polvillaan kädessään keskeneräinen vauvan nuttu ja toisessa kädessään siitä purkautuvan langan pää. Oliver kyykistyi naisen viereen ja tarttui tämän käsiin. Hän nosti keskeneräisen käsityön sohvalle ja heitti lähimmän viltin sen päälle. Sitten hän veti vapisevan Lucyn syleilyynsä. Pimeään olohuoneeseen kajasti ulkoa valoa, joka sai hiljaisuuden tuntumaan syvemmältä kuin koskaan.

~*~

Seuraavina aamuina Oliver teki poikkeuksen normaaleihin aamurutiineihinsa. Hän ei muistanut koska olisi viimeksi jättänyt aamulenkin tekemättä, muttei halunnut jättää Lucya yksin kaiken tapahtuneen jälkeen. Aamuvirkkuna hän kuitenkin nousi joka aamu samaan aikaan, kuin olisi tehnyt lenkille lähtiessäänkin. Edes painajaiset tai Lucyn öiset heräilyt eivät saaneet hänen unirytmiään järkkymään.

Aiempina aamuina mies oli kuntopiirin ja suihkun jälkeen keittänyt kahvia ja kuljeskellut kupin kanssa pitkin asuntoa odottaessaan vasta aamuyöstä rauhoittuneen Lucyn heräämistä, mutta nyt aurinko paistoi niin pilvettömältä taivaalta, että hän suuntasi terassille.

”Kahvisi jäähtyy”, kuului jo valmiiksi raollaan olevalta ovelta. Oliver kohotti katseensa modernien huispaustekniikoiden julkaisusta ja huomasi itsekin, ettei edelleen täydestä kupista enää noussut höyryä.
Lucy käveli pöydän ääreen ja, vaikka Oliverin vieressä olisi ollut paikka vapaana, istui miestä vastapäätä selin aurinkoon.
”Meidän pitää perua häät”, nainen huokaisi molemmat kädet kierrettynä kahvikupin ympärille tuijottaen nesteen tummaan syvyyteen. Kyynelet valuivat silmäkulmista poskille ja siitä kaulalle. Oliver nousi, astui Lucyn viereen ja polvistui. Hän laski kätensä naisen polville ja katsoi tätä syvään huokaisten. Lucy ei ollut pariin päivää puhunut juuri mitään, joten siihen nähden tämäkin oli edistystä.

”Siirtää, ei perua”, Oliver vastusti ja näki ensimmäistä kertaa melkein viikkoon pienen hymyn kareen kihlattunsa kasvoilla.
 
”Oletko varma?” Lucy kysyi syyllisyyden painaessa edelleen. Sodasta huolimatta hän tunsi olevansa syyllinen ja vastuussa heidän kokemastaan menetyksestä.
 
”Kaiken yhdessä kokemamme jälkeen, voisinko olla mitään muuta?” Oliver kysyi vakuuttavasti, muttei jäänyt odottamaan vastausta.

”Sinä tarvitset muutakin kuin kahvia, et ole syönyt kunnolla moneen päivään”, Oliver sanoi, mitä he molemmat tiesivät todeksi. Lucy nyökkäsi hyväksyvästi, eikä estellyt, kun Oliver kuljetti sormensa hänen hiustensa läpi.

”Meidän pitäisi puhua”, Lucy sanoi viimeisteltyään Oliverin kasaan keränneen aamiaisen.
 
”Tehdään niin”, mies vastasi ja vei kätensä taas kihlattunsa hiuksiin ja kokeillen niskaankin.

”Sinun pitäisi käydä lenkillä”, Lucy ehdotti. Vaikka mies ei ollut valittanut, nainen tiesi pitkän lenkkitauon häiritsevän hänen rutiineihin tottunutta luonnettaan.

”Tuletko mukaan?”

”Tiedät, etten pysy perässäsi”, nainen sanoi epäilevästi.

”Sinä saat määrätä tahdin”, Oliver ehdotti ja Lucy nyökkäsi. Ehkä heidän molempien olisi hyvä päästä hetkeksi pois neljän seinän sisältä.

[Chibi]

10.

Lämmin ja vähäsateinen kesä alkoi tapailla syksyä. Oliver palasi normaaliin rytmiinsä aamulenkkeineen ja harjoituksineen. Mies osallistui jopa loppukesästä järjestettyihin Huispauksen MM- kisoihin, joiden järjestelyt vaikuttivat kesäkuussa vielä kaatuneen. Vaikka Viistokuja ei ollut vielä täysin elpynyt sodan jäljiltä, Lucy palasi töihin Alicen kahvilaan. Suunnitellut kesähäät he olivat siirtäneet jonnekin tulevaisuuteen.

Oliverin ollessa poissa kotoa Lucy vietti paljon aikaa Georgen kanssa, eikä kummankaan elämä tuntunut aivan niin tyhjältä. Pitkän aikaa Welhowitsien yläkerran isommassa huoneessa oli usein Lucyn tavaroita ja sängyllä oli naisen vaatteita, mutta yöpöydälle jäänyttä kuppia hän ja George eivät olleet pystyneet vieläkään siirtämään. Iltatee kupin pohjalla oli kuivunut jo aikoja sitten, mutta sen peseminen olisi tuntunut liian lopulliselta.

George heräsi henkäisten ja nousi istumaan sängyllä raskaasti hengittäen ja tarttumapintaa hapuillen. Edelleen valvova Lucy sytytti yöpöydän valon.

”Painajaisia”, George kertoi Lucyn kaataessa hänelle vettä. Nainen nyökkäili ymmärtävästi ja istui sängyn reunalle vain parin tuuman päähän siitä, mistä toinen puristi peiton reunaa.

”Minäkin näen niitä”, Lucy kertoi. Välillä hän valvoi niin kauan, kunnes silmät eivät enää vain suostuneet pysymään auki, koska pelkäsi uniaan.

He olivat puhuneet tästä ennenkin ja puhuivat nytkin yön pimeyden saadessa kaiken tuntumaan synkemmältä ja pelottavammalta. Kuinka sodan hetkien kertaamisen sijaan useimmat painajaisista liittyivät tulevaisuuteen sellaisena, mitä sen olisi pitänyt olla. Sellaisena, mitä se ei koskaan tulisi olemaan.

~*~

Welhowitsien taukohuoneen ovelta kuului koputus. Lucy kohotti katseensa, mutta George ponkaisi jo ylös jättäen pöydälle lehden auki urheilutulosten kohdalta. Britannia eteni karsinnoissa viime öisen voiton jäljiltä.

”Huomenta Kapu”, George heitti väsyneesti vielä melkein väsyneemmän näköiselle Oliverille. Vanhempi nyökkäsi tervehdykseksi ja astui sisään. Lucy hymyili kihlatulleen ja nousi halaamaan tätä.

”Pelkäsin, ettet ehdi”, Lucy sanoi Oliverin painaessa suukon hänen otsalleen. George kaatoi entiselle kapteenille kupin kahvia.

”Menettekö asemalle?” George kysyi kahvikuppinsa takaa keittiön allastasoon nojaillen.

”Tuletko mukaan?” Oliver ehdotti pehmeästi. Lucy melkein säikähti miehen ehdotusta, mutta hetken hiljaisen mietinnän jälkeen George nyökkäsi.

George ei ollut käynyt asemalla koskaan ilman Frediä, mutta tämän jälkeen hänellä ei olisi asiaa sinne moneen vuoteen. Ginny valmistuisi keväällä, eikä kukaan ollut vielä varma menisivätkö Billin lapset Tylypahkaan vai Beauxbatonsiin.

Juuri ennen junan lähtöä George halasi Ginnyä pitkään. Ron hyvästeli Hermionen ja vilkutti muille pikaisesti yrittäessään ehtiä töihin, joihin Harry oli pyyhältänyt jo aiemmin.

Anastacia ja Orlando heiluttivat vielä ikkunasta junan nytkähdellessä liikkeelle. Oliver kiersi kätensä viimeiseen asti sisaruksilleen heiluttavan Lucyn ympärille. George astui Lucyn vierelle.

”Kuule, vieläkö Alice’sista saa lounaaksi juustopiirasta ja valkosipulileipää?” George kysyi junan kaartaessa näkymättömiin.

”Ei listalta, mutta eiköhän se ole järjestettävissä”, Lucy vastasi hymyillen ja tarttui Georgen käteen. Punapää hymähti tyytyväisenä ja heilutti vielä äidilleen, ennen kuin kolmikko poistui laiturilta. Vaikka he eivät unohtaisi sodan kauhuja, ja niiden kertaaminen jatkuisi vielä pitkään, elämä jatkuisi. Eivätkä he voisi jäädä siitä paitsi.


~*~


A/N: Tämäkin tuli loppuun. Omat fiilikset hieman jopa haikeat. Kiitos jokaiselle lukijalle! Kommentit ovat edelleen toivottuja ja arvostettuja.

[Fairy tale]

Kommenttikampanjasta heipä hei.

Mieleni teki lukea Oliverista jotain ja tämä tuli sopivasti tarjolle luettavaksi. Olen lukenut vain harvoja fikkejä liittyen Tylypahkan taisteluun, joten tämä oli minulle virkistävää vaihtelua. Ja tässä oli kuitenkin myös sitä Tylypahkan jo lopettaneiden näkökulmaa. Kaikki tässä tarinassa alkoi aivan tavallisesta arkipäivästä tavallisine asioineen. Oliver lähtee lenkille ja Lucy touhuaa keittiöllä.

Pidän kovasti näistä yksityiskohdista, jotka erottavat taikamaailman ei taikovasta.

Oliverin palatessa Lucy oli keittiössä taikasauva korvansa takana huterasti keikkuen. Uuni oli lämmin ja veitsi leikkasi itsekseen sipulia sivupöydällä.

Korvan takana oleva taikasauva muistuttaa heti, että monet asiat sujuvat huomattavasti vaivattomammin, kun on käytössä taikaa jota käyttää.

Lähiöpubin surkki pitäjä oli ollut ihmeissään, kun kolme nuorta oli ilmestynyt hänen takastaan, mutta jättänyt asian sikseen tunnistaessaan Lucyn naapurikseen. He eivät olleet ehtineet alkaa selittämään tilannetta, eikä Ressuksi kutsuttu mies ollut halunnut tietääkään, vaikka selvästi aavisti.

Myös tuosta yksityiskohdasta pidin. Lähiöpubin surkki, joka toki on ajantasalla siitä mitä tapahtuu. Ainakin jossain määrin. Pakkohan jotain epätavallista on tapahtumassa jos hänen takastaan pölähtää ennalta odottamatonta väkeä. 

”Kihlasormukseesi on kaiverrettu kosimispäivämäärän sijaan riimut, jotka merkitsevät huispaussääntöjen kolmannen luvun ensimmäisen pykälän pitäjiä koskevaa määräystä.”

Taas ihana yksityiskohta jonka halusin nostaa esille. Kuulostaa pahojen aikojen sormukselta, jonka kautta voi varmistaa olevansa oikea henkilö.

Kesähäiden suunnittelusta sukelletaan hyvin nopeasti toisenlaisiin tunnelmiin. Yhtäkkiä Weasleyn Welhowitsit lyö luukun ovelle. Tuossa neljännen luvun alussa pieni porukka onkin sitten Tylypahkan mailla  taistelemassa ja joutuneet erilleen. Tuo Lucyn kohtaaminen Marcus Flintin kanssa on vaikuttava. Hänellä taisi olla suuri osuus siihen, miten Lucyn syntymättömälle lapselle kävi. 

Tupapisteitä osoittavat tiimalasit olivat hajonneet ja eriväriset jalokivet putoilivat lattialle sekoittuen punaisen, sinisen ja keltaisen mereksi. Vain luihuisten tiimalasi oli pysynyt ehjänä.

Tämä on yksi pieni kurkistus siihen kuinka kaikki on kaaoksessa ja paikkoja hajotettu koko koululla.
 
Pysähdyttävää oli lukea, että tämä pieni joukko oli ensimmäisenä todistamassa Fredin kuolemaa. Ja tuo äärimmäisen väsynyt McGarmiwa joka on siellä hiukset taistelussa auenneena kaiken keskellä.

Puikot putosivat lattialle kilisten. Lucy tarttui lankaan alkaen purkaa tuotosta epätoivoisesti näkökyvyn sumentuessa kyynelistä. Vauvan nuttu purkautui rivi riviltä Lucyn repiessä lankaa kätensä ympärille sotkuiselle kerälle.

Tämä kohta laittoi huomaamaan että Lucylla kestäisi oma aikansa, että hän saa työstettyä tuon keskenmenon kokonaan tai ainakin sellaiseen vaiheeseen, että asiat alkavat taas tuntua helpommalta. On varmasti turhauttavaa nähdä ympärillään vauvanneuleita.

Kuuntelin tuon kappaleen muuten vasta lukemisen jälkeen. Siinä oli kyllä ehdottomasti tähän sopiva tunnelma. Ja sanoistakin pidin. Fikki vei mennessään vauhdikkuudella. Pidän itse siitä, että fikissä on päähenkilöiden lisäksi näitä sivuhenkilöitä mukana vielämässä sopivasti tarinaa eteenpäin ja värittämässä sitä. Ja tässä tavattiin mukavasti kourallinen muitakin, jotka eivät ole aina niitä samoja. Uudet henkilöt tuovat uutta näkökulmaa. Sodassa oli useita, joilla on aivan oma tarinansa kerrottavana.

Kiitos tästä ja kiva kun kirjoittelet.