Nimi: Prinsessa Diana kuolee
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Henkilöt: Astoria ja Draco
Vastuuvapautus: Hahmot ja maailma ovat Rowlingin.
Yhteenveto: Prinsessa Diana menehtyi auto-onnettomuudessa 31.8.1997.
Kirjoittajan sana: Olipas outoa kirjoittaa Potter-ficci, jossa sivutaan oikeaa historiallista tapahtumaa, jonka vielä itsekin aika hyvin muistan. Keräsin pienenä prinsessa Dianan kuvia ja järkytys oli suuri, kun sitten eräänä aamuna katsellessani tv:tä alkoi ruudussa pyöriä nauhana teksti, joka kertoi Dianan menehtyneen.
Tämä ficci menee kahteen haasteeseen, ensinnäkin alkusanahaasteeseen (eli ficin aloittava lause on minulle arvottu) ja toiseksi pöytälaatikkohaasteeseen. Sieltä saamani haaste on Dumbella Rosebudin käsialaa ja kuuluu näin:
Lukuvuosi 1997-98 (seiskakirjan aika) tai jokin osa siitä Ginnyn, Lunan tai Nevillen näkökulmasta.
Voi olla jonkun muunkin, joka on tuolloin ollut koulussa, tai sitten näkökulma voi vaihdella, jos sellainen sopii kirjoittajalle paremmin.
Jos ficissä kerrotaan kouluun lähdöstä 1. syyskuuta 1997, toivoisin myös, että siinä mainittaisiin, kuinka King's Crossin asemalla näkyi The Sunin sekä muiden iltapäivälehtien lööppejä, jotka kirkuivat prinsessa Dianan kuolemaa. Sehän oli juuri tuona päivänä ykkösuutisena Britanniassa ja koko maailmassa. Kirjassa siitä ei ole mitään mainintaa.
PRINSESSA DIANA KUOLEE
Kova kirkuna riipi tärykalvoja.
Oikeasti kukaan ei kirkunut, paitsi jästilehtien lööpit, mutta Astoriasta tuntui, että ne kirkuivat pahemmin kuin ulvojat, kirkuivat niin, että Astorian korvia repi.
PRINSESSA DIANA ON MENEHTYNYT AUTO-ONNETTOMUUDESSA.
KOKO MAAILMA SUREE: DIANA ON KUOLLUT.
KATSO KUVAT: RAKASTETUN PRINSESSAN VIIMEINEN PÄIVÄ.
King’s Crossin asemalla oli kaikkein pahinta. Ihmiset päivittelivät keskenään, monet itkivät, jollakin oli käsissään kimppu mustia ruusuja. Astoriankin olisi tehnyt mieli viedä kukkia palatsin eteen. Mutta se ei ollut mahdollista, ei, koska äiti ja isä eivät ymmärtäneet, mitä erinomaista jästiprinsessassa oli. Sitä paitsi Tylypahkan juna lähtisi aivan kohta.
”Onhan teillä nyt kaikki varmasti mukana?” äiti sanoi Astorialle ja Daphnelle ja oli kuin ei edes huomaisi oranssinkirkuvia lööppejä.
”On edelleenkin”, Daphne sanoi kyllästyneellä äänellä. Astoria ei jaksanut vastata, hän ajatteli Dianaa. Hän oli ihaillut Dianaa pikkutytöstä lähtien, tarkemmin sanottuna siitä saakka, kun hän oli ollut seitsemänvuotiaana äidin kanssa Lontoossa ja nähnyt Dianan kuvan jästilehden kannessa. Prinsessa oli hänen mielestään maailman kaunein nainen. Vielä viisitoistavuotiaanakin Astoria piti kalleimpana aarteenaan postikorttia, jossa Dianalla oli taivaansininen kotelomekko, valkoiset helmet ja ystävällinen hymy. Astoria oli ostanut kortin salaa eräästä jästikioskista kolme kesää sitten ollessaan Daphnen kanssa ostoksilla. Oli outoa, etteivät ihmiset jästivalokuvissa liikkuneet. Mutta ei se Astoriaa haitannut. Hänestä oli silti ihanaa katsella Dianan ystävällisiä silmiä ja toivoa, että hänkin olisi joskus yhtä tyylikäs. Mutta nyt... nyt Dianaa ei enää ollut. Oli vain hänen ruumiinsa Ranskassa. Kyyneleet pyrkivät Astorian silmiin ja äiti ja isä luulivat, että se johtui junan ensimmäisestä lähtövihellyksestä.
”Älä huoli, Astoria, Tylypahka on entisellään ilman Dumbledoreakin”, isä sanoi ja hymyili sillä tavoin kuin tietäisi jotakin, mitä Astoria ei tiennyt.
XXX
Ensimmäiset tunnit pitkästä junamatkasta sujuivat ihan hyvin. Callisto ja Druzilla, Astorian parhaat ystävät, kertoivat kesäkuulumisiaan ja saivat Astorian välillä jopa hymyilemään. Mutta edes heille Astoria ei voinut kertoa, miten surulliseksi prinsessa Dianan kuolema oli hänet tehnyt.
Kun ilta alkoi pimetä, kävi Astorian olo yhä raskaammaksi. Lopulta hänen oli pakko valehdella tytöille, että hänellä on asiaa Daphnelle. Oikeasti Astoria lukittautui viereisen vaunuosaston vessaan ja alkoi itkeä lohduttomasti. Se tuntui helpottavalta. Aamusta asti, heti Dianan kuolemasta kuultuaan, hänen oli tehnyt mieli itkeä, ja nyt se oli vihdoin mahdollista.
”Hei, onko sinut kangistettu sinne? Minun täytyy päästä kuselle!”
Astoria näki peilistä valahtavansa kalpeaksi. Tuon äänen hän tunnistaisi unissaankin. Draco Malfoy! Kaikista maailman velhoista oven takana oli juuri Draco, joka oli Daphnen kanssa samalla vuosikurssilla ja johon Astoria oli ollut ihastunut jo muutaman vuoden.
”Odota hetki!” Astoria vinkaisi ja valeli kasvonsa jääkylmällä vedellä. Valitettavasti se ei auttanut kirkuvanpunaisiin silmiin. Siitä huolimatta Astorian oli avattava ovi ja kohdattava Dracon katse.
”Astoria!” Draco sanoi yllättyneenä.
”Anteeksi, kun kesti”, Astoria sopersi ja yritti Dracon katsetta vältellen ohittaa pojan, mutta Draco tarttui häntä ranteesta.
”Mikä sinun on?”
”Ei mikään. Tai siis… oli vähän riitaa äidin kanssa ennen lähtöä”, Astoria valehteli. Draco katsoi häntä pitkään.
”Okei… no… ota tämä”, Draco sanoi, päästi irti Astorian ranteesta ja kaivoi kaapunsa taskusta avaamattoman rasian Joka maun rakeita.
”Äh, ei tarvitse”, Astoria sanoi, mutta Draco ei antanut periksi.
”Ota nyt. Äiti antoi tämän minulle enkä edes pidä näistä”, Draco sanoi ja työnsi rasian Astorialle. Sitten hän virnisti ja meni vessaan.
Astoria horjahteli nummien yli kiitävässä junassa omaan vaunuunsa ja hymyili. Hymyili melkein yhtä iloisesti kuin postikortin Diana.