Nimi: Ei heijastuksia
Kirjoittaja: Isfet, eli minä
Ikäraja: K11
Genre: Drama, angst, H/C
Hahmot/Paritus: Sirius/Remus
Yhteenveto: Remus rypistää kulmiaan ja kietoo kätensä varoen Siriuksen ympärille, hän tuntee varmasti rinnassa avuttomana räpistelevän sydämen.
Vastuunvapautus: Ei ole minun, en saa rahaa
A/N: Mietin kuuluuko tämä tänne vai Pimeyden voimiin, mutta laitoin tänne. Osallistuu Fobiaa pukkaa -haasteeseen, katoptrofobialla, eli peilien pelkohan tässä on kyseessä, vaikka livahtikin osittain spektrofobian (oma peilikuva) puolelle. Molempi parempi, vai kuinka? Takauman ansiosta tungen tämän myös Aina eka kerta -haasteeseen, ensimmäinen yhteinen asunto. Enjoy.
*
”Sirius?”
Mies kuulee varovaisen kuiskauksen, ovi narisee avautuessaan. Järjetön kauhu syöttää adrenaliinia suoniin, peitto takertuu raajoihin ja on vaikea pyristellä edes sängyn laidalle. On hämärää, mutta pian Sirius kykenee hahmottamaan tulijan oven suussa.
”Hemmetti, Kuutamo.”
”Onko kaikki hyvin, Sirius?”, Remus kysyy kummalla äänellä. Siinä on huolta, häivä sääliä ja pelkoa, sekä jotain mitä on vaikea määrittää.
Sirius ei pidä siitä äänestä.
Hän naurahtaa kuivasti vastaukseksi, Remus istuu sängyn laidalle. Hän katsoo Siriuksen paljasta ylävartaloa, myttääntyneiden lakanoiden jättämiä punaisia jälkiä olkavarressa. Kuluneita farkkuja, takkuisia hiuksia, sinipunaisia juovia silmien alla. Siriuksen on pakko sanoa jotain, hän ei kestä Remusta siinä, ei tämän katsetta joka tuntee hänet liian hyvin. Mies on varmasti nähnyt sirpaleet käytävässä, Siriuksen on taas vaikea hengittää. Raajat vapisevat ja kurkkua kuivaa, sydän jyskyttää, huutaa työntämään ajatuksen pois.
Remus rypistää kulmiaan ja kietoo kätensä varoen Siriuksen ympärille, hän tuntee varmasti rinnassa avuttomana räpistelevän sydämen. Ilma on liian sakeaa hengittää, liikaa pölyä, hikeä ja muistoja joista ei voi päästää enää irti. Remus silittää mustia hiuksia, mutisee hiljaa jotain lohduttavaksi tarkoitettua, ehkä ei hätää, hys, hys tai hengitä Sirius, hengitä syvään. Oikeasti hänen pitäisi sanoa helvetti Sirius, mitä Merlinin nimeen minä teen sinun kanssasi, mutta ei hän sano. Ei hänen Kuutamonsa koskaan.
”Tämä talo tekee minut hulluksi, Remus. Hulluksi, en kestä tätä, hulluksi niin kuin kaikki Mustat. Se on minulla perimässä, se on tässä talossa, näissä huoneissa, ilmassa!”
Ääni on pelkkää katkeilevaa kähinää, Remus silittää vapisevaa selkää ja hymisee, yrittää ehkä sanoa jotain, mikä tarttuu kurkkuun kuin tervan makuinen jokamaunrae. Koska oikeasti sitä ei voi kiistää, kenenkään mieli ei selviä vaurioitumatta yli kymmenestä vuodesta Azkabanissa, saati kuukausista siinä talossa. Eikä varsinkaan niistä yhdessä.
”Mikä on?” Remus kuiskaa, on huolissaan ja Sirius tahtoisi heittää miehen ulos ikkunasta, tai vetää lähelleen ja vaientaa säälin suudelmilla, näykkimällä rintaa ja painaen kynnet lapaluihin. Hän ei tahdo enää valehdella parempaa huomista mitä ei tule. Ainoastaan lievittää nykyisyyttä, tai ehkä unohtaa sen.
Mutta silti, kun meripihkasilmät tavoittavat Siriuksen omat ja hengitys taukoaa, hän henkäisee yhden ainoan sanan:
”Peilit.”
Se on aivan järjetöntä ja todistaa hänen tulleen jo osittain hulluksi, mutta hän on alkanut pelätä peilejä. Hän ei kestä niiden langettamia kuvajaisia, ne yrittävät vangita hänet ja viedä kuvan mukanaan. Sirius ei kestä nähdä omaa vankeuden riuduttamaa ruumistaan, ei kiiltoa silmissään. Ei sitä, että näyttää liian Mustalta, kalvavan sekopäisyyden puskemista pintaan. Hän leikkii jossain syvällä sisimmässään kaiken olleen unta, hän on yhä seitsemäntoista, korkeintaan yhdeksäntoista ja elämä on elämisen arvoista. Hän on hajottanut kaikki kammottavat heijastavat pinnat paikoista, missä hänen on pakko olla, omasta ja äitivainaansa huoneesta, jossa Hiinokka oleilee, käytävältä ja yhdestä vessasta. Keittiössä tai olohuoneessa niitä ei ole, hänen ja Jamesin kaksisuuntaiset peilit ovat lukollisen laatikon pohjalla kankaaseen käärittyinä.
Ajatuskin saa sykkeen jälleen kohoamaan, tekisi mieli kirkua ja kaivautua peiton alle, mistä ne eivät saa häntä. Se saa hänet tuntemaan itsensä heikoksi, säälittäväksi. Hän vihaa sitä, syyttää hulluuttaan joka syöpyy hitaasti ihon läpi ja kiemurtelee kuristavana hänen kaulallaan, kuiskailee korvaan äidin äänellä, sekä näykkii reikiä rintaan.
Remus on siinä, yrittää pyyhkiä sen pois, vaikka molemmat tietävät ettei se onnistu. Se helpottaa hetken, silloin kun Remus levittää sanoillaan ja kosketuksillaan viilentävää salvaa hänen iholleen. Mutta kun hän on taas poissa myrkky palaa, kiehuttaa ihon vereslihalle ja kuluttaa tietään syvemmälle.
Remus huokaisee ja suutelee ohimoa, yrittää jutustella kepeästi.
”Muistatko, kun muutimme Viistokujalle?”
”Ensimmäiseen ja viimeiseen asuntoomme? Totta hitossa.”
*
Se oli Tylypahkan viimeinen kevät. Sirius oli jossain välissä tajunnut, ettei voisi punkata loppuelämäänsä Pottereilla, vaikka James vanhempineen vakuutti ettei muutolla ollut kiire. Hän halusi löytää oman asunnon. Joku muu (kuten Remus) olisi ympyröinyt sanomalehdistä ilmoituksia, vertaillut hintoja ja käynyt tutustumassa erilaisiin kohteisiin, mutta ei Sirius. Eräänä päivänä hän vain ilmoitti löytäneensä yhden. Jo sinä päivänä Sirius, Remus ja Peter livahtivat Tylyahoon ja kaikkoontuivat kulman takana Viistokujalle. James oli luvannut viettää päivän Lilyn kanssa eikä päässyt lähtemään, mutta Remus lupasi kertoa hänelle kaiken suklaalevyä vastaan.
Sirius oli sanonut että Remus ja hän voisivat jakaa asunnon, pienemmät vuokrat kummallekin ja niin edelleen. Peter ei aikonut asettua Lontooseen, vaikka ei oikeastaan tiennyt minne, ja Jamesilla oli Lily. Se oli siis ainoastaan loogista ja järkevää, eikä kenenkään ollut tarpeen tietää, ettei Remus nukkuisi eri vuoteessa.
Yksiö oli pieni ja sijaitsi Viistokujan reuna-alueella, toisessa kerroksessa. Talon ulkoseinä oli kevyesti nuhruinen, rappaus oli rapissut paikoitellen seiniltä. Rappukäytävä oli tunkkainen ja portaat vinot, itse asunto oli kuitenkin kohtuullisessa kunnossa. Kapea eteinen naulakoineen ja yksi tuoli, olohuone keittiönurkkauksella. Keittiöstä pääsee makuuhuoneeseen, käytävältä kylpyhuoneeseen.
”Vielä pienempi kuin oletin…”, Sirius mutisi, mutta ei tuominnut.
”Vuodesohva”, Remus sanoi osoittaen oranssia hirvitystä keskellä olohuonetta – tai pikemminkin olonurkkausta.
Peter katseli kiirettä ympärilleen keittiössä ja asettui kadulle antavan ikkunan ääreen. Hetken katselun jälkeen virne levisi hänen kasvoilleen, ja hän viittasi Siriuksen lähemmäs.
”Ainakin näkymän perusteella sijainti on sittenkin hyvä”, hän sanoi nyökäten lähistöllä olevaan pubiin päin.
Siriuskin virnisti ja Remus huokaisi; se asunto oli valittu.
Vuokra oli kohtuullinen, eihän Viistokujalla koskaan ollut halpaa. Sopimus laadittiin Siriuksen nimiin, ja muutto tapahtui jo heti kesän alussa. Sirius leijutti kolme laatikkoa sisään, kaivoi ensimmäisestä kahvipannun, otti kupin kahvia ja istui avonaiselle ikkunalaudalle. Remus sai tuoda loput sekä matka-arkkunsa, purkaa tavarat, leijuttaa kirjansa hyllyyn ja levittää maton eteiseen.
Sijoitettuaan oman omaisuutensa (ja vähän Siriuksenkin) hän keitti teetä, istui keittiön pöydän ääreen ja avasi Päivän Profeetan. Sirius virnisti, nousi ikkunalaudalta ja suuteli Remusta, molempien juomat jäähtyivät ja pöydän pintaan jäi renkaita.
*
”Sinä istuit aina sillä ikkunalaudalla”, Remus naurahtaa ja Siriuskin vähän, on taas helpompi olla.
”Sinä valitit siitä aina…”
”Enpäs! Vaan siitä että jätit sen auki. Joka kerta”, Remus murahtaa ja Sirius haukahtaa, ilo tuikahtaa silmiin.
”Kakara…”
Remus murahtaa ja painaa huulet Siriuksen omille, puree kevyesti livauttaakseen kielensä sisälle suuhun. Sirius tarttuu Remuksen luiseviin hartioihin ja vetää tämän lähemmäs, kiipeää syliin ja painautuu vasten toisen kehoa. Remuksella on jälleen villapaita ja suorat housut, hiukset ovat ylikasvaneet, sileät.
Hänen katseensa osuu vuoteen vieressä lojuviin sirpaleisiin ja koko keho jännittyy, saaden hänet kavahtamaan kauemmas. Niistä heijastuu pala kattoa, Siriusta oksettaa ja kauhistuttaa. Heijastuksia. Remus kurtistaa kulmiaan, katouttaa ääneti palaset ja hieraisee Siriuksen hartioita.
”Mennään juomaan teetä.”
Remuksen taika pyyhkii myös käytävän tyhjäksi ja Sirius tuntee itsensä nolostuneeksi, häpeälliseksi. Remus hymyilee huterasti, ei se haittaa. Tarttuu häntä ranteesta, tuntee luut vasten kämmentään ja taluttaa Siriuksen alakertaan. Keittiön pöydällä on kuppi puolillaan jäähtynyttä kahvia. Sitä on läikkynyt myös pöydälle, eikä mies ole jaksanut siivota. Oljosta ei ole paljon apua tuollaisissa asioissa.
Remus kuumentaa veden ja annostelee vanhoja teenlehtiä joukkoon, kaataa hautuneen juoman kahteen kuppiin jotka ovat liian hienoa posliinia. Sirius juo kuuliaisesti, polttaa kielensä ja melkein hymyilee. Remus puree huultaan, yrittää keksiä jotain toista asiaa mikä veisi ajatukset muualle. Lopulta hän on vain hiljaa, Sirius on kiitollinen siitäkin.
Remus jää yöksi, kömpii Siriuksen viereen ja pitää pahan poissa hetken pidempään. Remus on aito, Remus on tässä. Suudelmissa on kiihkoa, halua ja rakkautta, pala menetettyä nuoruutta. Eikä Sirius hetkeen muista, missä on.
