Nimi: Jäljelle jäänyt keväthäivä
Kirjoittaja: Secu
Fandom: Hobitti (elokuvaversio)
Paritus(?): Bard/Thranduil, mainittu Bilbo ja Legolas
Genre: fantasia, angst, hurt/comfort
Ikäraja: S
Vastuuvapaus: Peter Jackson, J. R. R. Tolkien
A/N: Idea syntyi Thranduilin ilmeestä, kun Legolas lähti. Ensimmäinen kokeiluni hurt/comfort-genressä ficeissä ja tällä parituksella. Ystävänpäivälahja ihanalle Ayudaralle ^^
Turhaan olivat hiipuneet elämät, olisi haltiakuningas kenties virkkonut aiemmin. Teltan sisätilojen syysruskaa muistuttavaa valaistusta olisi pitänyt kutsuvana ja lämpimänä, jos eivät varjot olisi hiipineet nurkista ja reunoilta haltian olemuksen ympärille, kylmyyttä hohkaavana viittana kietoutunut keholle. Ihmisenäkin Bard pystyi havaitsemaan tavallisesti hillityssä katseessa hennon tunteensärön, joka paljasti terässinen takaa esiin raapiutuvan hopeasurun häivän. Ohuen lumensäikeen, jota oli hankala nähdä, ellei se ollut värittänyt omaa katsetta kuuraisella hehkullaan.
”Talvi lienee pidempi”, totesi haltiakuninkaan matala ääni, josta puuttui sanojen virtauksellinen sulavuus, tilalla oli ripaus karheutta. Sisimmän kipunoiva värähtely kuulsi puheeseen rosoisena epätasaisuutena. Sitä tahditti kankaisiin seiniin rohisten piiskautuva pyry, tuuli tanssitti hiutaleita kovakouraisesti.
Taistelukentältä oli lähtenyt eräs nuori haltia hiipumisen sijaan elämän kumpuileville teille, jättänyt tuttujen metsien tasaisiksi tallautuneet polut, toistuvat pilvenuntuvien hahmot, kosketusten muistamat valtakunnan rakenteet, tylsyneiksi haipuneet sisimmän sykähdykset, joita ei taottu kiihkeän roihun ytimessä teräviksi. Tuolta jostain löytyisi laakso, kukkula, suvantoja, huippuja.
”Ihmisen aika on lyhyt sellaiseen talveen”, vastasi jousimies huomioiden heidän ääntensä ensi kertaa sointuvan, kahisevan vastakkain ruskan lehtinä. Niin, ruska.
”Puun paljastuminen lehtipeitteen alta ei tarkoita loppua”, jatkoi mies. Edessä valtaistuimella aistittava oksasto kiertyi palmikoille, käpertyi sisäkkäin. Silti syvältä onkaloiden syvänteistä kuului rihmainen sydän, pinnassa kolhuja ja juovaisia ohentumia, vuosien kerryttämiä kertomuksia, jotka jousimies mielellään liittäisi omiinsa.
Haltiakuninkaan katse pysyi kiinnepisteessään, ja ihminen seurasi sitä huomaten kengänkärkensä kupeessa lepäävän vihreän lehden, joka ei kasvanut täkäläisissä puissa, mutta muistutti tuskallisesti irtoamisesta, omilleen leijailusta, tuntemattomaan laskeutumisesta. Kenties se oli tipahtanut Bilbon vaatteista Arkkikiven luovuttamisen yhteydessä. Luultavimmin tietämättään hobitti oli antanut heille jotain itseään huomattavasti suurempaa, Arkkikiveä arvokkaampaa: keväthäivän.
Jousimies poimi lehden, piteli sitä etusormen ja peukalon välissä. Haltian silmät seurasivat.
”Syksystä eteenpäin puut valmistautuvat kevääseen, vihertyvä lehti kerrallaan, muovaavat uusia jäljelle jääneestä vihreästä. Yllättävät varomattoman talven", lopetti ihmismies.
Hymy ei noussut haltiakuninkaan huulille, terässinen silmät eivät täplittyneet sydänkuohujen nostattamilla pisaramaisilla hopeahipuilla. Jousimies uskoi tehneensä talvesta leudomman havaitessaan vähäeleisen nyökkäyksen, katseen käväisyn lehdestä kasvoissaan ja haltiakuninkaalle soveltuvan ryhdin palautumisen.
Oksastot suoristuivat haarauma haaraumalta levitäkseen hiljalleen loistoonsa.
