Otsikko: Hukkuva merenneito
Kirjoittaja: Odo
Genre: Draama
Ikäraja: Sallittu
A/N: Otsikosta syntyi tarina, ja tässä se on. Pitkästä aikaa uutta tekstintynkää, jee!
Hukkuva merenneito
Sitä sanotaan, että merenneidot rakastavat merta - elävät vain sitä varten. Taiallaan synnyttävät merivirtoja, saavat korallit kukoistamaan, laulavat kaloille etteivät ne olisi surullisia.
Mutta meressäkin on pimeyttä, ankeita paikkoja, laivojen hylkyjä joihin ei aurinko yllä. Sinne merenneito, joka aikoinaan oli nimetty Veriaksi, asettui asumaan. Veria tarkoitti heidän kielellään iloa, mutta suruunsa kadonnut merenneito luopui nimestään ja häntä alettiin kutsua merennoidaksi. Siksi, ettei kukaan hänen luonaan käynyt koskaan enää iloinnut ja sitä pidettiin pahana taikuutena.
Merennoita oli kerran rakastunut ja kerran menettänyt. Meri oli vienyt hänen ihmisrakkaansa, joka häntä seuraten oli vajonnut meren aaltoihin ja kadonnut iäksi. Silloin hänelle kerrottiin, että ihmiset rakastuivat merenneitoihin niin voimakkaasti, että olivat valmiita kuolemaan. Veria sai tietää silloin, että mies oli rakastanut häntä vain siksi, mikä hän oli. Ei hänen hymyään tai helmeilevää nauruaan.
Uskon menettäminen oli pyyhkinyt ilon hänen kasvoiltaan. Epätoivo syönyt onnellisuuden, eikä hän halunnut olla enää merenneito. Sillä hän oli uskonut, että hän oli ollut tärkeä ja erityinen.
Nyt hän hukkui mereen kantaen merennoidan nimeä ja luokseen tulleille kertoi, että heillä ei ollut merkitystä. Nuoret merenneidot uskoivat sen, koska merennoita puhui kauniisti olemattomuudesta ja siitä, miten he elivät harhakuvitelmissa.
Meri piti hänet otteessaan ja paine alkoi puristaa häntä päivä päivältä enemmän. Kun merenneito ei enää hoida merta, astuu meri häntä vastaan
ja niin merennoita hukkui, kun hän sai ihmisen keuhkot, jotka täyttyivät suolavedestä.