RemuksenheinäIkäraja: S
Genre: Angst, drama
Lukijalle: Olin joskus nolo 18-vuotias, joka osallistui
Sairaushaasteeseen skitsofrenialla. Päähenkilönä on Remus Lupin. Ei tämä taida kovin totuudenmukainen taudinkuva olla. Otin aika paljon vapauksia. Lyriikat lainasin
Kuolleilta Intiaaneilta.
olen ihastunut perhosiin
olen ihastunut kukkasiin
olen ihastunut ihastumatta ihmisiin
niiden oikeanpuoleisiin ihanteisiin
soikea maailma – se on muita varten
se en ole minä minä minä minä minä minä minä minä minä minäEnpä tiedä.
Minusta tuntui, että makuuhuoneen seinät olivat sinisemmät kuin koskaan aiemmin. Jopa niin siniset, että ne olivat lähes mustat. Naurettavaa, että yksi väri voi näyttää samaan aikaan kahdelta kuitenkaan olematta sitä. Huijausta ja pelkkää silmänlumetta. Hyvin turhamaisen valon kepeää leikkiä. Ei pitäisi suhtautua vakaviin asioihin niin huolettomasti. Kenenkään ei pitäisi luulla itsestään liikoja. Ei auringonsäteiden, ei edes minun tapettieni.
Säälittävät seinät. En koskaan oikein pitänyt niistä, mutta tunne oli mitä todennäköisimmin molemminpuolinen. Kyllä. Hetkessä ne sulkevat sinut sisäänsä kuin villin eläimen, joka pitää jostain sairaan mielen keksimästä syystä taltuttaa. Kaatuvat päälle. Melodramaattista. Ajavat hulluuden partaalle ja muuttavat sitten vielä väriäänkin. Tuoksuaan ne eivät muuta ikinä. Niistä huokuu aina se sama liisterin ja lasikuidun haju. Jokin vähän makea ja muovinen.
Kenelläkään ei ole mitään aavistusta siitä, kuinka kituvalta seinien puristukseen jäänyt eläin voi näyttää. Vauhkoontumista seuraa välitön lamaannus. Pelkkä olemassa oleminen tuntuu olevan vaikein asia tässä maailmassa. Se kirvelee ja polttaa keuhkoja, ja kun on juossut itsensä uuvuksiin, hengittäminenkään ei kannata. Vedät vain sisääsi kasapäin typpeä. Ympäristömyrkkyjä, pakokaasua ja pienhiukkasia.
On kovin hassua, ettet voi elää hengittämättä, mutta samalla sinut pumpataan täyteen tappavia aineita. Minusta se on vain hyvin suunniteltu murha.
James sanoi aina, että ilman lääkkeitä on hyvä, mutta James sanoi monia kummallisia asioita. Minähän rakastin omaa lääkehuuruista todellisuuttani, missä muodot ovat mukavan pyöreitä ja ääriviivat niin sumeita, että silmiin sattuu. Maailma oli pelkkää värien sekasotkua. Maalipaletti, jonka joku oli innostunut töhrimään typerän päähänpiston seurauksena. Sellaisia ihmiset ovat. Sekoittanut toisiinsa punaisen ja keltaisen, vihreän ja sinisen. Minun elämäni oli vain oranssin ja turkoosin taistelukenttä. Täysin vääristynyt ja epänormaali.
Mutta kuka voisi tuntea ahdistusta, jos taivas näyttää oranssilta?
Silloin äänillä oli tapana kuulua aina vähän kauempaa kuin koskaan aiemmin. Kuvittele, että joku sanoo sinulle jotain: kuulet sen välittömästi, kunhan väreilevä ilma on ensin saavuttanut herkän tärykalvosi, joka on niin helmeilevän harmaa, ettei kauniimpaa ole ikinä tämän maan kamaralla astellut. Voisit ajatella, ettei
astele nytkään, mutta minä olen eri mieltä. Ihan vain tavan vuoksi. Kaikkeen pitää suhtautua kriittisesti, mutta liiallisuuksiin meneminen on jo naurettavaa.
Sen jälkeen kuvittele syöneesi neurolepteja yli määräysten: korvasikin väsyvät. Oleminen on niin uuvuttavaa. Tärykalvosi eivät jaksa väristä niin voimakkaasti. Hehkut liiallista uneliaisuutta ympärillesi ja aaltoileva ilmakin pysähtyy. Menee useita sekunteja – ehkä minuuttejakin – ennen kuin kukaan saa sinuun minkäänlaisen yhteyden. Ihan vain hennon ja hattaraisen. Sokerihuurua, joka sulaa kielen päälle. Sittenkin vastaat vain väläyttämällä raukean hymyn, kohottamalla kätesi ja tunnustelemalla epäselvää maailmaa. Värit ovat sekoittuneet yhteen niin, ettet osaa sanoa, missä on taivas ja missä maa.
Hassu maailma. Kuulet vain merilokkien räkätystä ja tunnet auringon kasvoillasi. Lämpimänä ja aivan liian kirpeänä. Siitä tiedät, että taivas on suoraan yläpuolellasi. Ja simpukoita korvassa, mikä hilpeä ajatus. Se huvittaa niin paljon, ettet edes huomaa, kun lokit paskovat päällesi.
Mutta minä makaan usein vain sinisen huoneeni lattialla ja kuuntelen kattoa. Se kuulostaa aivan puulta ja tähtien naurulta. Toisinaan tunnen, kuinka polttava räkänoro valuu poskelleni, nenäni on niin liikuttunut, että se ei voi lopettaa itkemistä. Hetken helinän jälkeen nauru muuttaa sävyään, se ei ole enää kikattelevaa, eikä se pulppua iloisesti kuin keväällä jäiden alta paljastuva oja, vaan se haukkuu. Kuivaa naurua, joka jää pyörimään paikoilleen ja toistaa itseään. Se on ärsyttävin ääni, minkä minä tiedän.
Niitä minä tiedän paljon.
Minä kierrän aina käteni ympärilleni, kun tulee yö. Painan sormellani ihoa kylkiluiden välissä ja nautin siitä tunteesta, kun se uppoaa sulavasti, liikkuu pehmeästi luiden päällä. Verestävä liha ja ihokerrokset hankautuvat toisiinsa.
Minä venyn ja repeydyn.
Haluaisin, että valtoimenaan vuotava veri lämmittäisi minua, mutta se on yhtä kylmää kuin sinisenä hohkaavat seinät. Vasta muutama päivä sitten minulle selvisi, että ne ovat jäätä. Eivätkä ne sula ennen kuin tulee kesä. Nauran ja olen iloinen siitä, etten asu Siperiassa.
Siperia opettaa, tosiaan. Siellä on vain sellaista kasvillisuutta, joka on nimetty sen itsensä mukaan. Siperiankuusi. Siperiansembra. Mietin, kuinka kutkuttavaa olisikaan olla niin erityinen, että asioita nimettäisiin minun mukaani. Jos olisin maantieteellinen alue, minussa kasvaisi vain remuksenheinää. Se on harmahtavaa, kulunutta keltaista ja tuoreenakin kuihtuneen näköistä. Se huojuu rajusti tuulessa ja on helposti hävitettävissä.
Nyt ehkä kysyt, miltä lasikuitu tuoksuu. Minä en sitä sinulle kerro. Mene ja tiedä!
