Ikäraja: S
Esilukijat: Parisade ja Ruskapoika, pusuja sinne!
Genre: surumielistä draamaa rakkaudesta
Paritus: Bill/Fleur/Barty Jr
Vastuuvapaus: En omista kuin sanani.
Summary: Aikanaan hetki lipuu ohi, aikanaan hetket harvenevat.
A/N: Tämä teksti syntyi pääasiassa kolmesta syystä: Vehka pyysi minua kauan sitten kirjoittamaan hänelle joskus jotakin paperinkarheaa, Epik sanoi eräässä keskustelussamme Fleur/Barty Juniorin olevan aika herkullinen paritus, ja siksi myös, että tänään läksyt eivät houkutelleet ollenkaan yhtä paljon kuin kirjoittaminen. Pidän tästä kovasti itse - ja parituksestakin; rarea toki, mutta tätä oli hauska kirjoittaa!
Sitten muutama seikka itse tekstistä, joka kieltämättä on (turhankin) täynnä pieniä yksityiskohtia, joilla on itse asiassa merkityskin ja niitä voisin hieman selventää. Kukkavalinnat ensinnäkin; ruusut ovat tunnetusti rakkauden kukkia, jotka symboloivat intohimoa ja rakkautta (punaisina) - orvokit taas symboloivat kukkaiskielessä uskollisuutta. Lisäksi tuolta voi poimia vaikkapa sellaisen yksityiskohdan kuin hopeiset hanat; ne ovat viittaus Bartyyn. Teksteissäni on useinkin tällaisia pieniä seikkoja, mutta ei siitä sen enempää - sen sijaan lukekaa, nauttikaa ja kommentoikaa toki, arvostan kovasti!
Tekstin kappaleet eivät myöskään ole kronologisessa järjestyksessä.
FF50: 047. Koti, OTS20: Delacourit, Rare10: Fleur Delacour/Barty Kyyry Jr
Ne päivät eivät olleet niin kuin nämä uudet. Harmaat.
Fleur katsoo ulos ikkunasta pieneen puutarhaan eikä sääli hallanraiskaamia kukkasiaan ollenkaan; eiväthän ne sillä mitään tekisi. Eikä kukaan mitään ruskeiksi muuttuneilla ruusuilla ja pakkasensinertämillä orvokeilla tee muutenkaan, aikansa kaikella, niin edelleen.
Ne ovat selityksiä, eivätkä koskaan aivan niin kuin ennen (eivät koskaan aivan tarpeeksi).
Pihatie on soraa. Fleur pitää enemmän asvaltista, siitä kuinka se sentään laittaa vastaan korkokengänkoroille, siitä kuinka se on harmaa ja säälimätön sateellakin. (Siitä kuinka se satuttaa jos sille kaatuu.) Bill ei pidä asvaltista, siksi on soraa. Fleur ei laittanut vastaan, istui hiljaa keittiössä ja katseli kuinka sitä laitettiin. Kylpyhuoneen hanat sentään ovat hopeaa.
Bill sanoo, että Fleur on edelleen kaunis, ensimmäiset rypyt suupielissäänkin, vatsanympärys tuuman suurempanakin.
Fleur ei sano mitään. Hän miettii, miksi (minä en rakasta sinua).
*
Kuolonsyöjät eivät koskaan kiinnostuneet Irvetasta, ja Billistä se on helpottavaa, mukavaa, turvallista. Irvetassa ei ole ikkunoita; jos, niin lasit ovat valkoisen jään peitossa. Kenenkään ei tarvitse nähdä sisälle eikä ulos, siitä Bill pitää ja huokaa katsellessaan heijastustaan lasista.
Joskus hän näkee Fleurin katseessa välähdyksiä. Ne ovat violetteja, taittavat silmät hieman väärän värisiksi, väärän värisiksi Billille. Hän ei osaa tulkita niitä ja hämmentyy: ovatko ne kaipausta kipua toivoa epätoivoa turhautumista eivät niistä mitään?
Aikanaan hetki lipuu ohi, aikanaan hetket harvenevat.
Sota loppuu.
Bill unohtaa kysyä, ei kysy ja unohtaa. Fleur tuoksuu aamuisin enää puhtaalta.
*
Simpukkamökissä vallitsee usein hiljaisuus. Sellainen kova ja teräväkulmainen, joka pakottaa vilkuilemaan ympärilleen ja pitämään jalassa seitsemän sentin piikkikorkoja, kävelemään ympäri taloa silloin kuin odottaa.
Fleur odottaa. Hän ei tiedä missä Bill on (tietää milloin Bill palaa).
Hiljaisuus. Ääni.
Barty katselee Fleuria pää kallellaan ja saa tämän hymyilemään. Silmät ovat tummat ja kuin tiikerin, kirkkaat ja terävät ja aina liian vähän yllättyneet, jotta Barty voisi jättää palaamatta. Hän ei pidä tästä talosta.
Talo on juuri sellainen, jollaista Fleurilta sopii odottaa. Prameileva, kaunis, hyvä kodikas viaton. Pitsiset alusvaatteet ovat valkoiset ja loistavat valoa. Fleur on vaalea. Valo on violetti.
*
”Kuka on B?”
Fleur nostaa katseensa omenapiirakkataikinasta. Billin kädessä on piirros, koukeroinen ja vaikeaselkoinen ja harmaasävyinen, alakulmassa lukee vain B eikä Bill epäile mitään, hymyilee vain, kuin kysyäkseen: onko tämä ystävältäsi, haluatko tämän kehyksiin makuuhuoneen seinälle?
En vitussa, ajattelee Fleur. Tiedätkö, hän ei ole sellainen ystävä. ”Ah, yksi ystävä vain. Béatrice”, sanoo Fleur.
Tiikeri piirroksessa tuijottaa Fleuria vastapäiseltä seinältä kun he käyvät nukkumaan.
*
Barty ei kysele mitään, ei koskaan. Istuessaan keittiönpöydän ääressä toinen jalka tuolilla (vaikka Fleur katsoo pahasti askareidensa lomasta) hän on hiljaa tai hyräilee. Bartyn hyräilemiä lauluja ei löydy Billin vinyylilevykokoelmasta, mutta Fleur tuntee ne kyllä.
Barty tietää. Tekee olettamuksia. Fleur ei korjaa, joskus toinen on oikeassakin.
”Sinä et ole mikään hyvä ihminen”, tämä sanoo kun häntä kieltää nostamasta jalkojaan pöydälle (taas). ”Sinä voit olla nätti pikkuvaimo ja pyöräyttää hänelle tämän paskan jälkeen pari kakaraa vaikka itse Voitonpäivänä, mutta kyllä sinä sen itsekin tiedät: se on vain illuusiota kaikki.”
Ei siihen voi sanoa mitään.
Rakas, sellaisen viestin Barty piilottaa seuraavaan kiehkuraiseen piirrokseensa, jonka jättää Fleurin alusvaatelaatikkoon (siihen pienempään, jossa hän säilyttää niitä tummia ja pitsisiä).
*
Victoire syntyy voitonpäivänä. Fleur itkee. Bill luulee että ilosta, vaikka näkee violetit reunukset vaimonsa silmissä.
He päättävät nimen yhdessä, ainakaan Fleur ei laita vastaan. Istuu vain sängynreunalla ja on hiljaa, katselee lasta Billin sylissä. Toinen nimi on sentään Béatrice.
Tytöllä on tummat hiukset, sitten kuin hän kasvaa. Syvänpunaiset, ei sellaiset kuin kummallakaan heistä. Fleur sanoo, se johtuu varmaan veelangeeneistä. Bill ei kysy, ajattelee että joskus sitten, ei koskaan. Pitää lähteä töihin.
Aamuisin Fleur vilkuttaa ovelta, tyttökin sitten kuin on vanhempi ja osaa jo seisoa ja nauraa. Bill suukottaa molempia poskelle, Fleurin poskilla ei tunnu enää puuterikerrosta eikä tuoksussa ole muuta kuin arkiaamua.
Bill sanoo Fleurin olevan kaunis vieläkin, vaikka he vanhenevat. Aina, hän sanoo. Minä rakastan sinua.
Nämä päivät eivät ole niin kuin ne, Fleur vastaa. Halla viipyy orvokeissa pidempään.