Ikäraja: sallittu
Genre: angstinen itsetutkiskelu
Fandom: Olipa kerran
Paritus: Rumbelle hyvin sivuosassa
Varoitukset: Spoilaa sarjan Suomessa ilmestymättömiä osasia.
A/N: Osallistuu haasteeseen 12+ virkettä, eikä siksi mene kakkatopaani. Tää jotenkin syntyi. Sijoittuu neloskauden ekan puoliskon finaalin jälkeen. Emt, musta Rumplen sisäinen tappelu Teh Dark Onen kanssa on tosi kiehtova juttu, niin että siksi.
*
Matkamuisto Manhattanilta
Minun nimeni... nimeni on Rumpelstiltskin – ei pimeä olento, ei hirviö, vaan Rumpelstiltskin kuten on kirjoitettu tikariin jonka sana on timantinkova ja ikuinen, niin kuin minunkin pitäisi olla sillä olen itse pimeys, tai niin ne sanovat mutta tuokin on vain titteli, pimeys, pimeä olento, ei se ole nimi eikä se kerro kuka olen – se kertoo silti mikä minun pitäisi olla enkä ole se, sillä olen ainoastaan yksinäinen jalkapuoli vanhus enkä maailman voimakkain eläväinen –Kädet pyyhkivät kasvoilta makeaa ja suolaista vettä. New Yorkissa sataa kaatamalla ja herra Gold nojaa katoksettoman talon seinää vasten, itkee turhautuneisuuttaan ulos ja pelkää talven tuloa, tosin aivan turhaan, sen hän tietää itsekin, sillä talveen mennessä hän on palannut takaisin Storybrookeen. Viimeiset taskunpohjalle unohtuneet pennosensa hän käytti kirjeeseen, jonka hän lähetti Ursula-nimiselle naiselle – Bellelle hän ei viitsinyt lähettää mitään, sillä eiväthän postimiehet Storybrookea löydä, eikä Belle lukisi sitä kirjettä vaan heittäisi sen suorilta käsin roskakoriin.
Herra Gold yrittää olla luottavainen: Ursula, Pahatar ja Cruella tarjosivat hänelle kumppanuutta ja vaikka hän kerran sen hylkäsikin, he kyllä suostuvat tekemään yhteistyötä kunhan kuulevat herra Goldin suunnitelman, ja sitten – sitten hän palaisi takaisin kotiin, selvittäisi asiat Bellen kanssa ja voittaisi neidon sydämen takaisin vaikka väkisin – mutta uskoa tulevaan ei tunnu riittävän, kun sateelta suojaa pelkkä jonkun pois heittämä naistenlehti eikä kyyneliltä suojaa mikään. Suunnitelmaa ei tosi asiassa ole olemassa, ja vaikka herra Gold tietää – uskoo – keksivänsä jotakin, ei hän voi estää sieluaan värjäytymästä siniseksi. Herra Gold ikävöi Belleä, omaa Belleään, ja omia taikavoimiaan, jotka molemmat hän menetti totuuden tullessa ilmi.
Ja se totuus kuuluu: herra Gold ei ole mies vaan hirviö, pimeä olento, juuri se jota hän samaan aikaan pelkää ja haluaa enemmän kuin mitään, mutta ei se hänen vikansa ole, eihän, maailma on maalannut miehen päälle pedon julmalla siveltimellä jossa on kovemmat harjakset kuin siinä hammasharjassa joka herra Goldilta jäi kotiin – onkohan Belle heittänyt sen jo menemään, niin kuin hän heitti herra Goldin...
Lumotussa metsässä Rumpelstiltskin tunnettiin keikarina, joka koreili vaatteilla, ilmeillä ja eleillä. Mutta krokotiilinnahka ja korkea intonaatio peittivät alleen hailakanvaalean miehen, joka pelkäsi kaikkea ja kaikkia. Jos Rumpelstiltskinin tapasi, häntä saattoi kuvailla vähintäänkin narsistiseksi, niin paljon hän näytti itseään ihailevan, tapa jolla hän helli joka osaa itsestään puhetavasta pikkuvarpaiden kynsiin oli yliampuva – vaan kukaan ei tiennyt että velhon linnan jokainen peili oli peitetty, sillä tuo kimakasti hihittelevä, kultaisena hohtava olento ei ollut Rumpelstiltskin itse – ja siksi hän tuota olentoa niin kovasti rakastikin.
Ja niin kauan on tämä näytelmä kestänyt, että herra Gold saattaa Storybrookessakin vaivatta sujahtaa roolihahmonsa nahkoihin, vaikkei tuolla nahkalla ollut enää kimmellystä suojanaan. Toisinaan hän miettii kauppansa takahuoneessa, silloin kun siellä on niin hiljaista että huokaus kuulostaa huudolta, tietääkö hän edes enää mistä Pimeä olento alkaa ja mihin hän itse loppuu. Vai onko hirviön iho ommeltu kiinni hänen omaansa, ovatko ompeleet syttyneet tuleen ja kadonneet – niinkö kauan aikaa on kulunut?
Herra Goldin kuvajainen newyorkilaisessa lätäkössä on kuolonkalpea, kun hän yrittää kerätä tarpeeksi rohkeutta ollakseen se jonka Belle käski häipyä pois ikuisiksi ajoiksi. Tai ehkä hän tarvitsee pelkoa, sillä pelko hänet kauan sitten sulatti yhdeksi pimeiden voimien ytimen kanssa ja puki hänet mustaan nahkaan ja purppuraan. Kuulas tuuli tuntuu sumentavan kaikki ajatukset, mutta sen herra Gold tietää että hän tarvitsee voimaa, oli se sitten rohkeutta tai pelkoa, mitä tahansa jotta hän voisi jälleen olla kaikista kamalin olomuotonsa, päästä kotiin ja muuttua siellä takaisin omaksi itsekseen sillä oletuksella että hänellä vielä on mahdollisuus löytää itsensä. Ennen kuin tulee todella tyyni, täytyy myrskytä kunnolla, ja ehkä... ehkä herra Gold voi rajuilman jälkeen antaa Bellelle matkamuiston Manhattanilta. Ehkä herra Goldin onnistuu korjata asiat, ja ehkä kohtalo jättää hänet vihdoin rauhaan eikä lyö kämmenselällään häntä poskelle aina kun asiat alkavat näyttää edes jokseenkin hyviltä.
Tai ehkä, kuiskaa pieni ääni herra Goldin pään sisällä,
ehkä viimein lakkaat kohtelemasta minua erillisenä itsestäsi, hyväksyt että olemme yhtä ja samaa mieltä ja lopetat tuon naurettavan pyristelemisen ja riuhtomisen. Fantasiasi parantumisesta naurattaa minua, mikset vain anna itsesi olla vapaa?”Mutta Belle vihaisi minua –”, herra Gold huudahtaa tukahtuneesti jollekin, jonka vain hänen silmänsä voivat nähdä, ja yrittää sulkea korvansa Pimeän olennon ilkkuvalta naurulta.
Turha yrittääkään kohdella minua aseena, jonka voit vetää hihastasi silloin kun sitä tarvitset, Pimeä olento ärähtää,
jos tahdot päästä minusta eroon, tiedät mitä sinun tulee tehdä.
”Minä – minä yritin sitä, mutta he eivät antaneet...” herra Gold henkäisee ääni väristen ja yrittää ajatella jotain muuta, mitä tahansa, esinekokoelmaansa josta kukaan Storybrookessa ei pitäisi huolta, mahdollisia kielioppivirheitä joita hän kirjeeseensä jätti, mitä tahansa paitsi tuota inhottavaa ääntä, joka on liian tuttu ja liian lähellä hänen omaansa. Lentosuukkoja, joita Belle hänelle vuosikymmeniä sitten Lumotun metsän linnassa lähetti.
Bellen sydäntä, joka herra Goldin mielessä on kova kuin marmori.
