Nimi: Joulusta ei tietoakaan
Kirjoittaja: Tulejo
Ikäraja: K11
Hahmot: Tuukka ja Jasper
Genre: Angst, pienoinen h/c
Varoitukset: Itsetuhoisuus mainintana
Haasteet: Teelusikan tunneskaalaan tunteella helpottuneisuus, Angst10 (inspiraatiosanana avoin)
A/N: Räntsille hyvää joulua hieman myöhässä (tosin tapanissa mennään vielä)! Pyysit Tuukan ja Jasperin ystävyydestä jotain, tuli hieman synkempää kamaa. Ehkä, kun hieman avaan itellenikin sitä, mitä Tuukalle tapahtuu kaiken jälkeen, saisin kirjotettua KMVO:n ja sitä seuraavan jatko-osan joskus valmiiksi :---D No niin, sillä lailla, hyvää joulua jäljessä myös muille kanssakirjoittajille ja -lukijoille, vaikka tämä ei ihan joulufiilikseen menekään <3 (Ja kyllä, hahmot ovat tuttuja jo muutamasta aiemmasta jutusta, jotka löydätte
listauksesta (Lauloit mulle lauluja rakkaudesta -sarja). Niin ja spoilaa tosiaan Kaikki meitä varten on -jatkista seuraavan jatko-osan loppupuolen ja samalla kaiken mahdollisen, jos vain osaa yhdistää asioita.)
Joulusta ei tietoakaanIllat ja yöt olivat pahimpia. Tuukkaa sisältäpäin kalvava yksinäisyys sai hänet itkemään suolaisia kyyneleitä, kun pienen yksiön varjot pitenivät ja lopulta katosivat kokonaan.Helsinki tuntui vähemmän kodilta kuin ikinä aikaisemmin. Tuukka ei tuntenut kuuluvansa sinne, hän halusi todelliseen kotiinsa, vanhempiensa luokse. Hän ei kuitenkaan vain voinut lähteä, hänellä oli koulu, hänellä oli ystävät Helsingissä, vaikka mies piti lähinnä yhteyttä enää Jasperiin.
Tuukka haukkui itseään, sanoi yhä uudelleen ja uudelleen tyhmäksi. Sitähän hän oli ollut, nuoruuden hölmöyksiä. Hän oli ollut sinisilmäinen idiootti, uskonut paljon asioita, jotka eivät lopulta olleet pitäneet paikkansa. Kun punatukkainen mies tarttui puhelimeensa ja antoi sille käskyn soittaa Jasperille, hänen kurkkuunsa tuntui juuttuneen pala. Mitä hän sanoisi? Ei ollut enää sanoja, Jasper tiesi kyllä. Hän oli ainoa ihminen maailmassa, joka luki Tuukkaa kuin avointa kirjaa.
”Jasper, tuu tänne, oo niin kiltti”, Tuukka aneli heti linjan avauduttua. Hän tiesi kuulostavansas kamalalta. Hän oli väsynyt, itkuinen, ahdistunut. Puhelimen kaijuttimesta kuului hyväksyvä vastaus ja käsky malttaa odottaa hetken.
Odotellessaan Tuukki suki hieman likaisia hiuksiaan ja kiskoi pipon päähän. Hän yritti selvittää oliko hänellä enää puhtaita vaatteita ja pitkän etsinnän tuloksena hän löysi collage-haalarin, jonka veti päälleen. Kädet täristen mies käveli parvekkeelle ja sytytti tupakan. Hän naputti samaan aikaan kännykkänsä takakantta, ikään kuin olisi odottanut viestiä. Kukaan ei enää Jasperia lukuunottamatta laittanut hänelle viestiä. Isä tai äiti saattoivat joskus soittaa, Sofia laittaa viestiä. Nekin harventuivat kovaa vauhtia, koska Tuukka ei halunnut puhua puhelimessa. Hänellä oli usein kännykkä äänettömällä, ettei hänen tarvitsisi tuijottaa ajoittain näytöllä vilkkuvaa epämieluisaa nimeä. Tuukan sydäntä sattui ja hän olisi halunnut diagnoosin sydänsuruista. Hänellä oli murtunut sydän, ja ihmisiä oli kuollut siihen monia.
Ovikello kuului vaimeasti parvekkeen oven läpi. Tuukka tumppasi tupakkansa nopeasti ja avasi ulko-oven Jasperille, joka asteli suoraan asuntoon odottamatta pyyntöä tulla peremmälle.
”Kai sä tiedät, että huomenna on jouluaatto?” Jasper aloitti keskustelun yrittäen olla tahdikas. Hän halusi ystävänsä tietävän, että joulu oli pyhitetty muulle, eikä hän voinut pyytää Jasperia tulemaan milloin halusi.
”Ai on vai? En mä enää tiedä edes päiviä. Luulin, että ollaan ehkä lokakuussa”, Tuukka mumisi katse lattiassa. Enää hän ei ollut varma, että olisika halunnut seuraa. Jasper oli joskus ollut Tuukan paras ystävä, mutta heidän suhteensa oli kärsinyt kesän ja syksyn aikana huomattavasti. Tuukalla ei ollut muita, joten hän yritti parhaansa mukaan pitää miehestä kiinni, mutta Jasperilla oli vaikka ja ketä. Hän oli naimisissa, hänellä oli bändi, hänellä oli ystäviä, hän menestyi elämässään. Kun Tuukan opiskelut olivat pysähdyksissä, Jasper oli vienyt omaa elämäänsä eteenpäin. Tuukasta tuntui, että hän oli Jasperille enää vain haamu menneisyydestä, joka muistutti, että he olivat joskus olleet parhaita ystäviä vuosia.
”Mikä sulla on?” Jasper huokaisi lopulta kysymyksen ilmoille. Hän oli ehtinyt tutkia Tuukan kasvot, nähnyt surun ja ahdistuksen, huomannut miehen rajun laihtumisen, jonka ei edes pitänyt olla enää mahdollista. Tuukka oli ollut jo valmiiksi melkein luuta ja nahkaa, nyt hän oli sitä todella.
”Mä... en tiedä. Mä luulen, että mä tarvitsen apua, ihan oikeeta apua. Mä en selviä enää näin, mä en kykene elämään, mua sattuu, mua ahdistaa. Mä – mä haluisin vain kuolla, koska ei ole enää ketään”, Tuukka selitti vaimealla äänellä. Hän pelkäsi Jasperin reaktiota, mutta ei todellakaan odottanut, että mies tulisi ja halaisi häntä.
”Voi kultapieni, mä,
me, ollaan odotettu tätä hetkeä kauan. Sitä, että sä pystyt myöntää itelles tarvitsevas apua. Mut et nyt puhu kuolemisesta. Jooko? Huomenna on aatto ja jouluna kuuluu olla edes siedettävää, vaikka kaikki muu ois paskaa. Mä autan sua hankkimaan apua, mä tappelen sitä vaikka sulle, jollei muuten. Ei kukaan voi jättää sua tohon jamaan”, Jasper lohdutti edelleen tiukast halaten. Hän oli aikeissa jatkaa, mutta Tuukka tiesi jo, että Jasper oli aikeissa kirota erään nimeltä mainitsemattoman miehen, joka todellakin oli tehnyt niin; jättänyt Tuukan siihen kuntoon.
Kun Tuukka pyristeli irti halauksesta, hänellä oli jo hieman helpompi olla. Hänestä tuntui, ettei olisikaan aivan yksin. Kun Jasper pyysi häntä jouluksi heidän luokseen, Tuukka oli jo aikeissa kieltäytyä. Nähtyään vaaleahiuksisen miehen ilmeen, joka kielsi sanomasta ei, hän suostui. Tuukka oli tyytyväinen, että oli kuitenkin kutsunut Jasperin. Ilman häntä ei olisi mitään tietoa joulusta, joka ei näkynyt kuin vain jouluvaloina ikkunoissa. Ilman häntä joulusta olisi tullut tasan yhtä synkkä ja yksinäinen kuin sitä edeltävät puoli vuotta oli ollut. Kun Jasper kutitti Tuukkaa kyljistä, ei mies voinut enää näyttää surullista naamaa. Nauru piristi hieman, rentoutti, auttoi ajattelemaan selkeämmin.
