Ficin nimi: Kadonneet teepussit
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama, angst
Paritus: Hestia Jones/Miles Bletchley
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Mietin mistä taion kaksi raapaletta ja käytän valoa inspiraatiota. Mietin valo-teemaa Miles/Hestialle ja kun
Sokerisiipi höpisi jotain hukatusta teepussista tämä oikeastaan tuli mieleen (kiitos<3) ja on tällainen kokeilutyyppinen. Tämä on itsenäinen jatko-osa ficilleni
Myrskyvuosi (K15). Osallistun tällä Vuosi raapalehtien V ja FF50: Luihuiset (038.Valo.). Tämä onkin hyvä lopetus viidenkymmenen ficin urakalleni, on ollut ilo kirjoittaa luihuisista.
Kadonneet teepussit
Miles
(150 sanaa)
Muistikatkokset olivat jo heidän arkeaan ja Miles lähes tottunut niiden olemassaoloon. Hestian painajaiset olivat valvottaneet naista ja vieneet keskittymiskyvyn. Teepussit löytyivät käyttämättömien kaappien perukoilta, unohdettujen lehtien alta, joskus tyynynkin. Miles oli seurannut vierestä, miten nainen hapuili ulospääsyä oman mielensä pimeästä vankilasta unohtaen asioita ja välillä myös itsensä. Miles katsoi, kun valo siivilöityi sälekaihtimien raoista hänen tuoreen vaimonsa kasvoille ja loi niille väriä pitkästä aikaa. Hestian katse oli kuitenkin tyhjä ja mies tiesi, että toisen ajatukset harhailivat jossain hänen ulottumattomissaan ja hänen tulisi pysyä hieman kauempana. Miles toivoi, että aurinko pystyisi menemään Hestian ihon alle ja valaisemaan tätä sisältäpäin, eikä tuomaan vain väriä niin ontolle kuorelle.
Suudelma niskaan ei saanut toista edes värähtämään, mutta Miles oli valinnut Hestian. Siitäkin huolimatta, että nainen oli rikki ja menettänyt niin paljon velhosodan aikana. Joskus se vain oli raskasta ja löytäessään pussillisen musteherukkateetä hattuhyllyltä Miles ei voinut olla vuodattamatta kyyneleitä kaipauksesta naiseen, johon oli rakastunut.
Hestia
(150 sanaa)
Hestia näki päivänvalon vain harvoin. Talvi oli kylmä ja pimeä, eikä hän ollut aikoihin herännyt ennen iltapäivää tai muistanut hetkiä, jos olikin ollut valveilla ennen iltaa. Teessä oli jotain rauhoittavaa, joten hän joi sitä sulattaakseen pakkasesta ja paikallaan olemisesta jähmeät jäsenensä. Hän tiesi toisinaan myös piilottavansa teepusseja, jotka Miles löysi, eikä hän osannut sanoa sille syytä.
Suudelma niskassa tuntui kylmältä kuin pakkasen puraisu ja äänet eteisestä olivat tukahdettua surua, jolle hän ei voinut mitään ja niinä hetkinä sormus tuntui raskaalta kantaa. He olivat päättäneet mennä naimisiin sodan jälkeen, selvittyään kaikesta, ja löytää elämäänsä valon sitä kautta. Yhteisen elämän ja onnen, mutta he olivat edelleen samassa tilanteessa kuin ennen hääseremoniaa. Hestia traumatisoitunut sotaveteraani ja Miles nuori, elämältään enemmän odottava mies.
Valon siivilöityminen kasvoille oli kuin pilkkaa, mutta samalla myös lohduttavaa, eikä Hestia saanut kiinni todellisuudesta miettiessään, miten tulevaisuus tulisi etenemään. Hän luotti siihen, että Miles oli hänen valonsa, ja he selviäisivät.