Ficin nimi: Halvinta mahdollista viskiä
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Korppi (the Raven)
Ikäraja: Maksimissaan k-11
Päähenkilöt: Poe & Fields
Genre: Draama, hurt/comfort
Summary:
”Mikäli se on jäänyt vielä epäselväksi, sinulla on tuore ja kauniisti kukkiva ampumahaava rinnassa.” Poe kuulostaa äänensävynsä ansiosta äidiltä, joka yrittää selittää jotain opettavaista asiaa pikkulapselle.A/N: Toinen oneshot-kohtaus tästä leffasta lyhyen ajan sisällä.
Hurt/comfort vain on niin mainiota ja tämä fandom näine henkilöineen sopi kuvaan liian hyvin. Canonia ajatellen tämä pätkä sijoittuu sille illalle, ennen kuin Poe kirjoittaa
Patriotille viimeisen tekstinsä. En osaa yhtään sanoa, osaanko varsinaisesti shipata tätä kaksikkoa, mutta pieni tulkinnanvaraisuus on vain hauskaa. ^^ Ikärajaa hieman arvoin, mutta laitoin sitten korkeamman vaihtoehdon.
***
Hänet havahduttaa hereille tajuttomuuden syleilystä kevyt tömähdys, joka kuuluu jostain ihan läheltä ja jonka hän saattaa sitäkin paremmin tuntea kolottavassa kehossaan. Fields repii uupumuksen verhoja mielestään muistaakseen jälleen olinpaikkansa ja todellisuuden, jossa kaikki tapahtuu. Se osoittautuu helpommin sanotuksi kuin tehdyksi, mutta tahdonvoimallaan tulosta syntyy muutaman yrityksen jälkeen. Hän kohottautuu nähdäkseen, kuka pitää raivostuttavan rouskuttavaa ääntä ja ennen kaikkea tekee sitä hänen sääriään peittävällä huovalla loikoillen.
Äkillinen liikahtaminen osoittautuu karvaaksi virheeksi huoneessa yhä työskentelevän lääkärin moittivasta murahduksesta päätellen. Luodin puraisema haava rinnassakin osoittaa oman protestinsa: se muistuttaa olemassaolostaan vihlaisemalla niin, että hänen näkökentässään vilisee jälleen tummia laikkuja, jotka vasta hetki sitten olivat onnistuneet vetämään hänet viekkaaseen sumuunsa lääkärin painettua verenvuodon tyrehdyksiin erityisen jämäköin ottein.
Fields iskee päänsä takaisin tyynyyn ja ärähtää sanattoman manauksensa ilmoille. Pesukarhu hänen jaloissaan kohottaa päänsä ja alkaa möyriä tietään lähemmäs hänen kasvojaan nuuskien ilmaa uteliaana kuin olisi haistanut jotain herkullista.
”Painu hiiteen siitä”, hän puristaa ulos inhoten äänensä ponnettomuutta. Lääkäri irtautuu muistiinpanoistaan ollen ilmeisesti aikeissa hätistää elukan kauemmas, mutta vuoteen oikealla puolella joku liikahtaa niin ripeästi, että Fields onnistuu säpsähtämään sitäkin. Hän ei ollut vielä edes tiedostanut kolmannenkin sielun olevan läsnä.
”Takaisin, Carl”, etäisesti tuttu ääni mutisee, kun pesukarhu poimitaan hänen vatsaltaan ja hengittäminen käy aavistuksen helpommaksi.
”Perhana.” Fields kääntää lyijynraskaalta tuntuvaa päätään vieressä istuvan miehen puoleen ja kohtaa Edgar Allan Poen kauriinsilmät tapittamassa takaisin.
”Anteeksipyyntöni”, mies sanoo pesukarhun käpertyessä syliin. ”Se pitää sinusta.”
Fields ei välitä kommentoida takaisin. Haava kivistää tympeästi ja saa hänet urheista yrityksistä huolimatta puremaan hampaita yhteen. Hän olisi niin maan peevelin mielellään ollut missä tahansa muualla kuin siinä, vuoteenomana ja juuri ja juuri täysissä järjissään.
”Vettä?” Poe kysäisee selkeästi kaivaten häneltä jotain muuta kuin vaiteliasta kärsimystä.
”Jotain vahvempaa, jos on”, hän murahtaa takaisin ehtien jo vakaasti olettaa, ettei kainolla toiveella ole sijaa kuluvassa hetkessä, mutta saa yllättyä, kun kuulee korkin irtaantuvan pullonsuusta. Poe tarjoaa pitkän kulauksen meripihkaa hehkuvaa juomaa, jonka hän nielaisee kakaisten kitkerää makua.
”Halpaa viskiä.”
”Halvinta sorttia.” Poe ei ilmeestä päätellen pidä siitä tippaakaan häntä enemmän. Fields ei lue itseään juomisen asiantuntijaksi, mutta hänestä olisi ollut loogista turruttaa aistejaan ja heittää hyvästit selvälle päänupille jollain, mikä olisi sentään maistunut hyvälle. Silloin olisi ainakin voinut sanoa saaneensa penneilleen vastinetta.
”Mitä sinä täällä teet?” Kysymys tulee esiin tylymmin kuin hän on tarkoittanut, mutta Poe ei anna sen vaivata. Järjelläkin tämä tietää, ettei hänellä ole syitä vihoitella. Tilanne olisi varsin toinen, jos lemmikkipesukarhu olisi saanut päähänsä alkaa oikoa koipiaan hänen haavansa päällä ja parhaassa tapauksessa se olisi auennut uudemman kerran.
Poe luo kulmiensa alta silmäyksen lääkäriin, joka sanattoman pyynnön käsittäessään poistuu huoneesta. Fields haistaa kevyen viskin leyhähdyksen, kun mies kumartuu hänen korvansa juureen. Carlia lukuun ottamatta he ovat huoneessa kahden, mutta viime aikojen tapahtumat ovat tehneet paremmin kuin selväksi sen seikan, että seinilläkin on halutessaan erittäin tarkat korvat.
Poe kuiskaa suunnitelmansa huulet hänen korvanlehteään hipoen ja hyppii miljööstä toiseen niin, ettei hänen väsynyt mielensä aivan kykene käsittämään kaikkea kerralla. Hän saa kuitenkin sellaisen käsityksen, että mies tietäisi mitä odottaa murhaajan suunnalta. Pienetkin vihjeet auttavat oikeaan suuntaan sen groteskin tapauksen ratkaisemisessa, mutta Fields saa Poen vaimeasta selostuksesta sen verran irti, että asiat olisivat kärjistymässä ja viimeinen uhkaus esitetty.
”Hyvä, lähdetään”, hän sanoo ja irvistää pyrkiessään istumaan. Jokainen sängyssä maattu minuutti on silkkaa ajanhukkaa.
”Sinä jäät lepäämään”, Poe pistää väliin ja laskee kätensä hänen hartialleen pitääkseen hänet vuoteessa. ”Et voi liikkua minnekään tuossa kunnossa.”
”Älä ole naurettava!” Fields äyskähtää korviaan uskomatta. Sen lisäksi, että hän oli saanut kuulla samaa saarnaa jo yli oman tarpeen, hän olisi jostain syystä odottanut Poen ymmärtävän tilanteen vakavuuden.
”Mikäli se on jäänyt vielä epäselväksi, sinulla on tuore ja kauniisti kukkiva ampumahaava rinnassa.” Poe kuulostaa äänensävynsä ansiosta äidiltä, joka yrittää selittää jotain opettavaista asiaa pikkulapselle.
”Mikäli
sinulle on jäänyt epäselväksi –” hän sivaltaa hampaidensa välistä yltyvän säryn saadessa hikipisaroita otsalle, ”– se hullu juoksee edelleen tuolla jossain vapaalla jalalla! Oletko järjiltäsi?”
”Mahdollisesti.”
Fields luovuttaa liikkumisyritysten suhteen kivun käydessä liian pistäväksi. ”Piru sinut periköön.”
Poen kurkusta pääsee matala naurahdus, jossa ei piile ilon häivääkään, ja pitävä ote hänen olkapäällään muuttuu astetta lempeämmäksi nyt kun hän on joutunut myöntämään tappionsa. Poen käsi on lämmin.
”Olen pahoillani, että sotkin sinut tähän”, mies toteaa tovin kuluttua napauttaen sormellaan hellästi sideharson uraa. Mitään niin absurdia Fields ei ole kuullut aikoihin.
”Minä tutkin rikoksia työkseni”, hän puuskahtaa. ”Tiedostan kyllä mahdolliset riskit.”
”Sitten kaiketi tiedät, miten suhtautua niihin oikein”, Poe toteaa sävy aavistuksen osoittelevana ja kohottautuu hänen korvaltaan. ”Vaan koska en luota siihen, minun piti keksiä jotain muuta varmistaakseni, että olet turvassa.”
”Mistä oikein puhut?” Fields tuhahtaa samalla kuitenkin tiedostaen puheensa käyvän sammaltavammaksi kuin hän olisi hiljalleen hiipuva hiillos takassa. Sitten hän käsittää.
”Unilääkettä.” Poe kohottaa viskipulloa vähäeleisesti. ”Saat levättyä paremmin.”
”Sinä senkin...” Miehen hahmo alkaa samentua hänen edessään kuin Fields olisi katsonut tätä likaisen lasin läpi. Ikään kuin Poe muka selviäisi omin avuin. ”Se on itsemurha, typerys!”
”Naulan kantaan”, mies mutisee ja noustessaan tuolista laskee pesukarhun sylistään. ”Saanko pyytää yhtä palvelusta?”
”Et saa”, Fields tuhahtaa ärtyneenä siitä, ettei niinkään yksinkertainen asia kuin silmien auki pitäminen enää onnistu.
”Pidä Carlista huolta, jos tilanne sitä vaatii. Arvostaisin sitä kovin”, Poe esittää pyynnön, jonka pohjimmaisen motiivin kätkee kryptisyyteen ikään kuin ei olisi enää tulossa takaisin ja esittäisi viimeisen toiveensa. Se muistuttaa Fieldsiä siitä, ettei pahimpaan varautuminen ole koskaan täysin turhanpäiväistä.
”Ala painua jo”, hän mutisee lupaamatta suoranaisesti mitään, mutta antaen pienissä määrin ymmärtää suostuneensa. Ovi sulkeutuu Poen jäljestä tämän sanomatta enää muuta, ja hän jää huoneeseen itsekseen kujertelevan pesukarhun kanssa.
Hänellä on hassu tunne, joka kertoo, etteivät hänen ja Poen tiet enää kohtaisi. Fields ei kuitenkaan ehdi ajatella pidemmälle levottoman unen pyydystäessä hänet viimein verkkoonsa.
