Letitä hiuksemme yhteen | S | Regulus & Sirius | veljesrakkautta angstin vivahtein

[Altais]

Nimi: Letitä hiuksemme yhteen
Kirjoittaja: Altais
Ikäraja: S
Genre: Haikeansuloista veljesfluffya hurt/comfort -piirtein, eikä angstiltakaan kokonaan vältytä, one-shot, unenomainen AU
Hahmot: Regulus & Sirius
Haasteet: Sadonkorjuuetydejä, Lohtutekstihaaste, FF100 (sana 31. auringonnousu)
Vastuuvapaus: En valitettavasti edelleenkään omista Mustan veljeksiä, niin kiva kuin se olisikin. Enkä vieläkään saa tästä rahaa, vaikka sillekin olisi kyllä käyttöä.

Yhteenveto: Kun Regulus herää autosta, hiukset ja vaatteet ovat yhä märät, mutta mihinkään ei enää satu. Hän ei muista omaa nimeään, mutta muistaa kuitenkin tuon toisen.

Kirjoittajalta: Tämä idea syntyi lähes välittömästi, kun sain nämä Sadonkorjuuetydejä -haasteen kuvat ja runon:

Kuvasarja & Runo

Toteutuksessa hieman kesti, mutta kun keksin, että tämä sopisi myös lohtutekstihaasteeseen, tuli kiire, sillä tämä ehtii siihen mukaan aivan viime hetkillä.  Itselleni tämä on lohtuteksti siksi, koska aina ja ikuisesti suren Reguluksen varhaista, lohdutonta loppua sekä ihanien veljesten ajautumista erilleen.




Letitä hiuksemme yhteen


Kun hän herää unestaan, hän tajuaa etäisesti olevansa autossa. On pimeää, hän ei näe eteensä, tai sitten hän ei ole saanut silmiään vielä auki. Mutta hän kuulee kuitenkin, ja ääni riittää rauhoittamaan olon. Tasainen moottorin hyrinä, ja tuttu ääni, joka hyräilee mukana jotain vuosien takaa tuttua melodiaa. Se ainoa ääni, joka koskaan on laulanut hänelle iltaisin. Siihen hän pienenä poikana nukahti, se ääni oli hänelle ainoa turvallinen asia, ainoa koti. Se ääni, ja käsi hänen kädessään.

Hän ei muista omaa nimeään, mutta muistaa silti tuon toisen.

Sirius.

Hän muistaa pieniä palasia sieltä täältä. Ne ovat kaikki, mitä hänellä on jäljellä. Ehkä ne ovat kaikki, mitä hän ikinä tarvitseekaan. Hän muistaa miltä tuntui painautua syliin itkemään, kun oli kaatunut polvensa rikki. Toinen ei kai ollut paljon häntä isompi, mutta kuitenkin tarpeeksi. Hän muistaa, miten tönäisi äidin kukkaruukun alas ikkunalta, muistaa kylmän pelon, joka valahti vatsaan ja sieltä koko kehoon. Ja sitten ne sanat, jotka eivät tulleet hänen omasta suustaan, vaan tuon toisen.

Minä se olin, äiti.

Senkin hän muistaa, miten molemmat joutuivat silti komeron pimeään häpeämään, varmuuden vuoksi vain. Muistaa, miten pimeä pelotti, kunnes toinen otti kädestä, ja sen nauravat silmät valaisivat koko komeron. Miten sai nukahtaa sen viereen, kun pelkäsi nukkua yksin, ja miten se aamuisin oli kadonnut takaisin omaan sänkyynsä ennen kuin äiti heräisi.

Kaikki järjestyy, kunhan me vaan pidetään yhtä.

Veli oli sanonut niin, senkin hän muistaa nyt. Aina, kun kaikki oli mennyt liian vaikeaksi kestää. Eli aika usein. Kaikki järjestyy, kunhan pidetään yhtä. Hänellä oli tapana ajatella, että kestäisi mitä tahansa, kun toinen vain olisi aina siinä. Ja kyllähän tämä olisi. Ei veli jättäisi häntä siihen taloon ottamaan kaikkea vastaan yksin. Ei Sirius koskaan lähtisi.

Kunnes lähti kuitenkin.


*


Kun hän herää unestaan, hiukset ovat yhä märät. Vaatteet liimautuneet kiinni ihoon. Hän liikuttelee varovasti käsiä, sitten jalkoja. Kaikki tuntuu olevan yhä paikoillaan, toimivan, vaikka hän muistaa, miten juuri äsken häntä revittiin kappaleiksi. Kymmeniin eri ilmansuuntiin, sadoin jääkylmin käsin. Hän muistaa niljaisten sormien pitkät, terävät kynnet, kun ne upposivat liian herkkään ihoon. Vesi oli samaan aikaan kylmää ja kuumaa. Kaikki sattui. Hän huusi Siriusta, mutta kukaan ei vastannut. Hän muistaa, miten pää painui pinnan alle. Miten oli ollut vedettävä keuhkot täyteen, vaikka se sattui enemmän kuin mikään koskaan.

Viimeisen kerran.

Sen ajatuksen hän muistaa. Kaikki on ehkä kuin painajaista, mutta ainakin se on sitä viimeisen kerran.

Silti hän on nyt tässä. Hiukset ja vaatteet ovat märät, mutta silti olo on lämmin. Valkoisen paidan hihat ovat veritahroissa, mutta silti mihinkään ei satu. Ja hän kuulee sen yhä. Moottorin hyrinän, ja sen hiljaisen laulun. Nyt hän katsoo, lopulta hänen on pakko yrittää katsoa.

Hän haluaa nähdä toisen vielä kerran.

Nuku vaan Regulus, toinen sanoo. Vilkaisee häneen, hymyilee. Yhtäkkiä kaikki on taas hyvin.

Regulus.

Se kai hänen nimensä joskus oli. Ehkä se on vieläkin, tavallaan.

Olenko minä elossa, hän kysyy. Olenko minä elossa vai kuollut, Sirius? Ja oletko sinä oikeasti siinä?

Silloin toinen tarttuu häntä kädestä ja puristaa, aivan kuin silloin joskus. Kääntyy katsomaan ja hymyilee, eikä yhtäkkiä enää ole niin pimeää.

Onko sinun hyvä olla, se kysyy. Hän vastaa, että on. Sattuuko johonkin? Hän miettii vastausta pitkään ja tunnustellen. Ei, hän sanoo. Mihinkään ei satu. Veli puristaa hänen kättään lujempaa. Tunnetko tämän, se kysyy, ja hän kyllä tuntee.

Onko sillä siinä tapauksessa väliä, oletko elossa vai kuollut, Sirius kysyy ja nauraa. Silloin hänenkin on pakko nauraa vähäsen. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Jos hän on elossa, hän haluaa elää loput päivänsä Siriuksen kanssa. Ja jos hän on kuollut, Sirius on hänelle henkilökohtainen taivas. Onko hän edes koskaan halunnut muuta kuin olla veljen kanssa kaksin, hän kysyy itseltään, vaikka tietääkin vastauksen.

Nuku vaan, Regulus, toinen sanoo. Herätän, kun ollaan perillä. Mutta vielä on aika pitkä matka.

Oikeastaan häntä nukuttaa. Nukuttaa enemmän kuin vähän. Mutta ei hän halua vielä, ei hän uskalla, ellei -

Nukun, jos lupaat olla siinä vielä, kun herään.

Vastauksen saatuaan hän uskaltaa antaa silmien painua uudelleen kiinni.


*


Herätys, pikkuveli. Perillä ollaan.

Kun hän saa silmänsä auki, ei ole enää pimeää. Ei ole liian valoisaakaan. Hän on vieläkin autossa, mutta moottori ei käy enää. Väsynein silmin hän katsoo ikkunasta. Kaikkialla on vihreää. Puiden ja ruohikon kirkasta vihreää aamuauringossa, ja kauempana havumetsän ja vuorten utuista tummanvihreää niin kauas, kuin jaksaa katsoa. Sinistä taivasta, aurinko, ja vihreän rinteen laella talo. Mökki oikeastaan, pieni ja aika rähjäinen, ei paljon rääkyvää röttelöä kummempi.

Tervetuloa kotiin, Sirius sanoo ja nauraa. Eihän se ole paljon, mutta se saa kelvata.

Hän ajattelee, että Sirius itse on hänelle koti, mutta sitä hän ei sano ääneen.

Jaksatko kävellä, toinen kysyy. Hän jaksaa, kun saa nojata isoveljen olkapäähän. Ja kun veli istuutuu hänen viereensä kuistin kapealle penkille, hän tietää olevansa kotona.

Sirius laittaa sormensa hänen hiuksiinsa, alkaa selvittää takkuja. Hiukset ovat jo kuivuneet, mutta takkuja riittää. Sirius nauraa. Tukkasi on kasvanut paljon, pian se on jo yhtä pitkä kuin minulla, se sanoo.

Isoveljen tarkat sormet nyppivät jotain pois hänen hiustensa seasta. Sinulle on jäänyt hiukan levää tukkaan, se sanoo. Älä huoli, minä hoidan.

Taas veli nauraa. Kumartuu poimimaan jotain villiintyneestä kukkapenkistä. Laittaa sen hänen korvansa taakse ja sanoo, että tämä sopii sinulle paremmin.

Hän nojautuu kiinni veljen kylkeen, painaa väsyneen päänsä tämän päätä vasten. Laittaa sormet olkapäälle valahtaneisiin mustiin hiuksiin. Ei tiedä, ovatko ne hänen omiaan vai toisen. Ehkä molempien. Sirius nauraa ja ottaa hiukset hänen käsistään, alkaa taas selvittää niitä hellin ottein. Se ei satu yhtään, on pelkästään mukavaa. Olo on pehmeä ja lämmin.

Letitä meidän hiukset yhteen, hän sanoo. Ja Sirius letittää. Ei kysele mitään. Ei kysele, miksi.

Kyllä Sirius silti tietää. Hän letittää yhteen kahdet mustat hiukset, punoo takaisin yhteen saman langan toisistaan erkaantuneet säikeet. Vahingossa tai jostain elämän oikusta erilleen toisistaan purkautuneet, viimein uudelleen yhdessä.

[Satine]

Olipa ihana löytää tällainen lohtutarina täältä! Mustan veljekset ja niiden rispautuneet välit on kyllä itsellekin heikko kohta. ♥ Tässä on aivan valtavan hieno, seesteinen tunnelma, eikä tämä onneksi omaan makuun ollut ainakaan mitenkään liian angstinen vaan sillä tavalla sopivasti tummansävyinen. (Melkein kirjoitin mustansävyinen, hah.)

Hän muistaa, miten tönäisi äidin kukkaruukun alas ikkunalta, muistaa kylmän pelon, joka valahti vatsaan ja sieltä koko kehoon. Ja sitten ne sanat, jotka eivät tulleet hänen omasta suustaan, vaan tuon toisen.

Minä se olin, äiti.

Senkin hän muistaa, miten molemmat joutuivat silti komeron pimeään häpeämään, varmuuden vuoksi vain. 

(...)

Ei Sirius koskaan lähtisi.

Kunnes lähti kuitenkin.

Uhhuh, kylläpä nuo Mustan vanhemmat olivatkin ankaria ja kamalia lapsilleen. Silti tuo Siriuksen suojeleva isoveljen toiminta on niin mieltä lämmittävää, vaikkei se sitten auttanutkaan hirveästi, kun kumpaakin rangaistiin kuitenkin. Veljekset saivat silti toisistaan turvaa, ja olikin sitten niin kylmäävää, kun Sirius joutui kuitenkin lähtemään. Tästä kotoa lähdöstä nyt voikin ammentaa loputtomasti tarinanpartta, enkä koskaan kyllästy jauhamaan tai lukemaan aiheesta lisää, joten tässä tarinassa tämä istuukin hienosti tähän tällä tavalla korostamaan Reguluksen ahdinkoa.

Onko sillä siinä tapauksessa väliä, oletko elossa vai kuollut, Sirius kysyy ja nauraa. Silloin hänenkin on pakko nauraa vähäsen. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Jos hän on elossa, hän haluaa elää loput päivänsä Siriuksen kanssa. Ja jos hän on kuollut, Sirius on hänelle henkilökohtainen taivas. Onko hän edes koskaan halunnut muuta kuin olla veljen kanssa kaksin, hän kysyy itseltään, vaikka tietääkin vastauksen.

En voinut olla miettimättä itsekin, onko tämä AU, jossa Sirius pelastaa veljensä vai onko tuo sittenkin Reguluksen kuolemanjälkeinen taivas. Tai sitten tämä vain on ajasta ja paikasta erillään. No, oli miten oli, niin sydäntä lämmittää tuo Reguluksen tunnelmointi veljeään kohtaan. ♥

Tuo lopun takkujen selvittely on todella suloista, ja sitten vielä se kukka korvan taakse kruunaa kaiken.

Kyllä Sirius silti tietää. Hän letittää yhteen kahdet mustat hiukset, punoo takaisin yhteen saman langan toisistaan erkaantuneet säikeet. Vahingossa tai jostain elämän oikusta erilleen toisistaan purkautuneet, viimein uudelleen yhdessä.

Kuvailussa on kaunista symboliikkaa, ja kylläpä vaan onkin lohduttavaa, että sitä voi ficcien kautta korjata näitä veljesten tulehtuneita välejä. Kiitos tästä hienosta tarinasta!

[Pahatar]

Tämä oli kyllä jälleen kerran niin kaunis, etten oikein osaa kertoakaan. Angstinen kyllä, mutta aivan mielettömän ihana.

Itselleni tämä on lohtuteksti siksi, koska aina ja ikuisesti suren Reguluksen varhaista, lohdutonta loppua sekä ihanien veljesten ajautumista erilleen.

Tämä on niin totta. Välillä tuntuu siltä, että ilman fanfiktiota ei haluaisi edes ajatella Harry Pottereita, mutta onneksi on ficit.

Tässä alussa nuo Reguluksen lapsuudenmuistot olivat niin sydäntäsärkeviä. Ajattelin tätä lukiessani, että mitenköhän rikkinäinen hänestä olisi tullut ilman Siriusta? Tuntuu, että Sirius joutui olemaan ikäistään isompi juuri Reguluksen takia, koska tajusi jo varhain, että pikkuveljeä on pakko suojella ja lohduttaa ja ottaa syyt niskoilleen aina kuin mahdollista. Se on hirveän surullista, mutta toisaalta tästä välittyi niin vahva veljesrakkaus ja yhteenkuuluvuus, että sitä ei voinut kuin ihailla ja rakastaa. Vaikka se sitten loppuikin äkisti Siriuksen lähtöön, ja taas ajattelin, että Siriuksen olisi pitänyt yrittää jaksaa vähän kauemmin, ja lähteä Reguluksen kanssa yhdessä. Tai tulla hakemaan Regulus pois heti kuin mahdollista.

Tämä oli niin kauniisti sanottu, ja samaan aikaan tuntui kamalan pahalta:

Kaikki järjestyy, kunhan me vaan pidetään yhtä.

Veli oli sanonut niin, senkin hän muistaa nyt. Aina, kun kaikki oli mennyt liian vaikeaksi kestää. Eli aika usein. Kaikki järjestyy, kunhan pidetään yhtä. Hänellä oli tapana ajatella, että kestäisi mitä tahansa, kun toinen vain olisi aina siinä. Ja kyllähän tämä olisi. Ei veli jättäisi häntä siihen taloon ottamaan kaikkea vastaan yksin. Ei Sirius koskaan lähtisi.

Tämän tarinan nykyhetki oli kirjoitettu sillä tavoin, etten oikein osannut varmuudella sanoa, mikä oli totta ja mikä ei. Ajattelin tämän kuitenkin niin, että molemmat olivat kuolleet, ja Regulukselle matka tuonpuoleiseen oli pidempi automatka, vähän samalla tavalla kuin Harrylle se olisi ollut junamatka King's Crossilta. Ajattelin, että se oli parasta, mitä Regulus saattoi kuvitella. saada olla yhdessä Siriuksen kanssa, ja turvassa. Silti liikutti tuo, miten Reguluksen piti saada varmuus siitä, ettei tämä kaikki ja ennen kaikkea Sirius häviä pois.

Rakastin tätä kohtaa, ja näitä Reguluksen ajatuksia:

Onko sillä siinä tapauksessa väliä, oletko elossa vai kuollut, Sirius kysyy ja nauraa. Silloin hänenkin on pakko nauraa vähäsen. Oikeastaan sillä ei ole väliä. Jos hän on elossa, hän haluaa elää loput päivänsä Siriuksen kanssa. Ja jos hän on kuollut, Sirius on hänelle henkilökohtainen taivas. Onko hän edes koskaan halunnut muuta kuin olla veljen kanssa kaksin, hän kysyy itseltään, vaikka tietääkin vastauksen.

Sitten kun päästiin tuonne määränpäähän niin tuntui lukiessa, että nyt on kaikki kohdallaan, lopultakin. Kaiken mielipahan jälkeen on vain Sirius ja Regulus, yhdessä, ja se riittää, eikä mitään puutu. Ei enää harmeja tai huolia, eikä kukaan tai mikään ole ahdistamassa. Tässä ihan lopussa oli hyvin lohdullista lukea, että kaikki  oli niin hyvin, ja lopultakin molemmat olivat päässeet kotiin. Hiusten leittäminen ja sen vertauskuvallisuus olivat jotain niin hienoa:

Hän nojautuu kiinni veljen kylkeen, painaa väsyneen päänsä tämän päätä vasten. Laittaa sormet olkapäälle valahtaneisiin mustiin hiuksiin. Ei tiedä, ovatko ne hänen omiaan vai toisen. Ehkä molempien. Sirius nauraa ja ottaa hiukset hänen käsistään, alkaa taas selvittää niitä hellin ottein. Se ei satu yhtään, on pelkästään mukavaa. Olo on pehmeä ja lämmin.

Letitä meidän hiukset yhteen, hän sanoo. Ja Sirius letittää. Ei kysele mitään. Ei kysele, miksi.

Kyllä Sirius silti tietää. Hän letittää yhteen kahdet mustat hiukset, punoo takaisin yhteen saman langan toisistaan erkaantuneet säikeet. Vahingossa tai jostain elämän oikusta erilleen toisistaan purkautuneet, viimein uudelleen yhdessä.

Ymmärrän hyvin, miksi tämä oli sinulle lohtuteksti, ja sitä tämä oli minullekin. Ääh, ei saisi itkettää ihmisiä tällä lailla. Mutta kyllä tämä oli todella kaunis ja ihana, kiitos kun kirjoitit tämän.

[valokki]

Voi miten kaunis, koskettava ja haikea tarina! Regulus ja Sirius houkuttelivat tämän lukemaan, koska itsellenikin on tässä viime kuukausien aikana jotenkin päässyt syntymään heikko kohta näiden kahden suhteen, mutten vielä lukemaan ryhtyessä oikein edes aluksi tajunnut, millaista tarinaa tässä oikein aloinkaan lukemaan.

Ensimmäisenä pitää mainita, että pidin todella paljon tällaisesta unenomaisesta kirjoitustyylistä, jossa oli käytetty hyväksi paljon kaunista ja voimakasta symboliikkaa. Siitä tuli itsellekin sellainen tunne kuin olisin tätä lukiessa lipunut jossain häilyvässä ja unenomaisessa maailmassa, jossa seurata tarinan tapahtumia. Lisäksi pidin kovasti tästä Reguluksen näkökulmasta! Jostain syystä tuntuu, että veljesten suhdetta tarkastellessa pääsee syvemmälle juurikin Reguluksen näkökulman kautta.

Minä se olin, äiti.

Tässä sai tietää hienosti pieniä pisaroita Reguluksen ja Siriuksen lapsuudesta, ja pidin kovasti siitä, kuinka Sirius näyttäytyi tässä jo lapsesta asti pikkuveljeään kaikin tavoin suojelevana ja tukevana isoveljenä. Reguluksesta taas huomasi, kuinka hän jo ihan pienestä pitäen rakasti ja ihaili isoveljeään suunnattomasti, minkä vuoksi onkin erityisen raastavaa lukea, että nämä kaksi ajautuivat erilleen. Erityisesti canonin puolella, kun olen fikkien pohjalta alkanut rakentaa päähäni paljon syvällisempää ja persoonallisempaa hahmoa Reguluksesta ja veljesten välisestä suhteesta, mutta canonin puolella veljekset eivät enää palaa yhteen. Kuten sinä ja muutkin kommentoijat olette tässä jo sanoneet, onneksi tosiaan on olemassa fanfictionia, jolla asian voi korjata.

Sinulle on jäänyt hiukan levää tukkaan, se sanoo. Älä huoli, minä hoidan.

Tässä kohtaa konkretisoitui jotenkin selkeästi, että nyt kaksikko on ilmeisesti jossain kuolemanjälkeisessä elämässä. En oikein osannut tulkita, onko tässä kyseessä vain Reguluksen henkilökohtainen taivas, joka luo hänelle sinne illuusion Siriuksesta vai onko myös Sirius tosiaan kuolemansa jälkeen siellä. Osittain päädyin päätelmissäni tähän jälkimmäiseen teoriaan, ja tuntuikin siltä, että Regulus oli ollut kuolemansa jälkeen jonkinlaisessa horrosmaisessa tilassa odottamassa, että Siriuskin kuolee ja tulee hakemaan hänet mukaansa Voldemortin luolan järvestä. Oli miten oli, tämä kohta oli hyvin koskettava ja meni kyllä itselläni vahvasti ihon alle.

Hän letittää yhteen kahdet mustat hiukset, punoo takaisin yhteen saman langan toisistaan erkaantuneet säikeet.

Tämä kohta taisi olla oma lempparini koko tarinasta. Tarinassa päästään menemään kokonainen ympyrä, kun veljekset ovat alkuun erottamattomat, sen jälkeen kohtalo erottaa heidät, mutta kuoleman jälkeen he voivat taas olla yhdessä. Tästä tarinasta tuli tunnelmaltaan ja vähän juoneltaankin itselleni myös hieman Veljeni Leijonamielimäiset fiilikset, ja myös Reguluksen ja Siriuksen suhde muistutti mielestäni paljon Joonatanin ja Korpun suhdetta.

Kiitos todella paljon tästä tarinasta, tämä oli kaikin puolin todella kaunis, haikea ja lohdullinen, ja tämä jää varmasti pidemmäksikin aikaa mieleen!

[Altais]

Kiitos yhteisesti aivan ihanista kommenteistanne Satine, Pahatar ja valokki! 

Vastaan ensin yhteisesti, kun olitte kaikki kommentoineet tätä, että tarinan saattoi tulkita monilla eri tavoilla: joko Reguluksen omaksi tai veljesten yhteiseksi kuolemanjälkeiseksi elämäksi, tai sitten Reguluksen eloonjäämistarinaksi, jossa Siriuksen olisikin jotenkin ihmeen kaupalla onnistunut saada selville veljensä suunnitelma, ja pelastaa tämä. Yritin kirjoittaa tätä sillä tavalla, että lukija saa tulkita haluamallaan tavalla, eikä tuota kysymystä ole edes pakko ratkaista, jos ei halua. Itsekään en oikein osannut kirjoittaessa ratkaista, miten halusin ajatella. Kaikki vaihtoehdot ovat oikeastaan hyviä, kunhan vaan veljekset ovat nyt yhdessä, kaikki ristiriidat on unohdettu, eikä mikään enää ole uhkaamassa. 

Satine: Mustan veljekset ovat nimenomaan heikko kohta itsellenikin, enkä pääse asiasta varmaan ikinä yli.  Mitä enemmän niitä miettii, sitä enemmän jää koukkuun. Olen tosi taipuvainen ajattelemaan, että lapsena Sirius olisi ollut tuollainen suojeleva ja huolehtiva isoveli, joka olisi pitänyt itseään herkemmän Reguluksen puolia, kun kukaan muukaan ei sitä tehnyt. Näen niiden kodin muilta osin tosi rakkaudettomana, mutta silloin tuollainen veljesrakkaus olisi kuitenkin voinut kannatella, ja saada jotenkin aikaan sen, että näistä pojista kasvoi kuitenkin rakkauteen kykeneviä tyyppejä, eikä sellaisia kylmäsydämisiä ylimyksiä kuin monista rikkaista puhdasverisistä.  Ja tietysti Regulus olisi tuossa tilanteessa palvonut veljeään, ja mennyt aivan rikki sitten, kun tämä kuitenkin lähti, tulee aina niin paha mieli, kun ajattelee, miten yksinäinen Regulus sen jälkeen varmaan oli.  :'( Ihanaa, jos tämä tarina, ja tuo lopun symboliikka tuntui lohdulliselta, ja ettei synkkyyttäkään ollut liiaksi. 

Pahatar: En varmaan minäkään enää olisi aikoihin innostunut Pottereista, jos ei olisi ficcejä.  Sillä voi paikata niin monia puutteita, ja vielä niin monella eri tavalla kuin ikinä huvittaa. Tällä kertaa teki mieli kirjoittaa jotain surullista mutta kuitenkin lohdullista näille kahdelle, ja toisinaan on sitten taas ääliöhuumorin vuoro, paikkansa kaikella.  Niinpä, en osaa edes sanoa, millainen Reguluksesta olisi tullut, jos olisi aina kasvanut Kalmanhanaukiolla yksin ainoana lapsena, ilman Siriusta. On kuitenkin ihana ajatella, että Siriuksen ansiosta Reguluksella oli sittenkin ainakin jollain tapaa hyvä lapsuus, ja ehkä myös toisin päin. Jos Sirius olisi ollut sellainen, joka saa voimansa siitä, että saa olla se isompi ja rohkeampi, niin ehkäpä sitten silläkin oli tavallaan helpompi lapsuus Reguluksen ansiosta, kun oli joku jota suojella pahalta maailmalta.  Olen kyllä niin samaa mieltä, että tavalla tai toisella veljesten olisi pitänyt pitää yhtä koko ajan, ettei välirikkoa olisi tullut. Mutta toisin kuin canonissa, jossa veljekset tuskin enää puhuivat toisilleen välirikon jälkeen ikinä, tässä he löysivät toisensa uudelleen. Ihan varmasti Regulukselta meni hetki ennen kuin uskoi, että Sirius oikeasti on siinä ja pysyy. 

valokki: Tulin ihan mielettömän onnelliseksi tuosta Veljeni Leijonamieli -vertauksestasi!  En ollut tätä kirjoittaessani tietoisesti tajunnut edes ajatella sitä, mutta nyt kun sanoit, siinä oli tosiaan enemmän kuin vähän yhtymäkohtia, ja ehkei se ole ihan sattumaakaan, koska se on ollut yksi ihan lempisaduistani lapsesta asti.  Kaivoin hyllystä tässä illansuussa tuon kirjan ja luin muutaman ekan luvun sitä, ja kyllä siinä tosiaan on ihan valtavan paljon jotain sellaista, joka sopisi omassa päässäni tosi hyvin Sirius & Regulus -tunnelmointiin.  Mikään kirja ei ole muuten koskaan tainnut itkettää minua yhtä paljon kuin se, mutta hyvällä tavalla. Tuo on muuten ihan totta, että Reguluksen näkökulman kautta ainakin itse koen helpommaksi lähestyä veljesten välejä. Ehkä sen olisi näistä kahdesta ollut kuitenkin vähän helpompi myöntää, että veli merkitsi jotain. Ajattelen jotenkin, että lähtönsä jälkeen Sirius olisi elänyt hirveässä kieltäymyksessä sen suhteen, ja ollut vaan kuin ei välittäisi. Reguluksen hahmo on siitä kiva, kun canonissa annetaan kuitenkin pieniä tiedon murusia siitä, vaikkei paljon, niin aina niistä pystyy omassa päässään jotain persoonallisempaa rakentamaan. 

[Kaarne]

Tämä teksti on kummitellut mielessäni siitä lähtien kun luin sen joskus syyskuun alussa, pitkälti lohtutekstihaasteen vuoksi - ja tietenkin upean nimen! (Vaikka hiuksien letittäminen tuntuukin mielikuvana vähän kivuliaalta, koska sitten jos päätä nykäisee vähänkään väärään suuntaan, niin sehän sattuu. Mutta toisaalta juuri siksi se mielikuva läheisyydestä ja yhteydestä onkin niin voimakas, koska kyllähän siinä väistämättä pitää sitten pysyä ihan lähekkäin. Ja toisaalta Regulukseen ja Siriukseen on varmasti alun alkaen sattunut kovasti, kun he ovat joutuneet riuhtaistuksi toisistaan erilleen, osin omaa syytään ja osin ympäristön luomien paineiden vuoksi.)

Musta oli jännää vertailla tätä siihen sun toiseen ficciin, jossa oli myös kuolemanjälkeistä elämää, joskin sillä kertaa Reguluksen ja Kyyryn yhteinen tuonpuoleinen. Hauskaa, että Kyyryn kanssa päädyttiin paratiisirannalle, ja sitten Siriuksen kanssa pieneen mökkiin keskelle luontoa. Ehkä tuo jälkimmäinenkin kertoo tavallaan siitä läheisyydestä ja kodista, ja sitten Barty jr:n kanssa kyse oli enemmän siitä, että päästiin viimeinkin kaus pois synkästä, ahdistavasta maailmasta, jonnekin "perinteisemmän" paratiisikuvaston maailmaan vailla huolia.

Tässä oli paljon sellaisia lempeitä elementtejä, kuten takkujen setviminen, väsymyksestä nuokkuva automatka ja nukkuminen komeron pimeässä yhdessä. Hyvin taustalla näkyvät nuo edellisen ja eletyn elämän varjot kuitenkin, ja ne synkemmät sävyt, mutta niitä vasten nykyhetken lohdullisuus vain korostuu. Ihanaa myös, että veljessuhde on tässä niin hellällä tavalla läsnä!

Kaunis, pieni teksti - kiitos paljon tästä!

[Myötätuuli]

Kommenttikampanjasta ja Ihailijakaartista hei!

Tämä oli kaunis, haikea ja surumielisellä tavalla lohdullinen. Olen lukenut nyt pitkin syksyä tekstejäsi Reguluksesta ja niiden kautta olen uudelleen pohtinut hahmoa ja tämän kohtaloa. Regulus onkin ollut tällainen fanien suosikki, joka itselle jäänyt hieman etäiseksi. Onneksi nyt sinun tekstiesi kautta tilanne on korjaantunut! Sillä koko tämä huikea hahmo, joka mainitaan vain muutaman kerran, on alkanut elää aivan eri tavalla minulle ja uskon sydämestäni, että myös muille juuri sinun kynäsi kautta. Se on hienoa ja vaatii taitoa. Näitä tekstejä onkin niin mukava lukea, sillä kieli on taidokasta, tarpeeksi maalailevaa ja tarpeeksi maan päällä pysyvää. Lukijana on helppo pysyä tarinassa mukana ja on helppo luottaa siihen, mitä on tuleva. Vaikka se olisikin tällainen angstinen ficlet, on siinäkin silti ripaus toivoa.

Tässäkin tarinassa näkyy hienosti se, että miten paljon hahmoistasi välität ja miten hyvin heidät tunnet. Tällainen sisarusrakkaus on mielestäni maailman kauneimpia asioita, joita en voi itse koskaan täysin ymmärtää. Ainoana lapsena näen tällaiset sisarussuhteet hyvin monimutkaisina, mutta äärettömän mielenkiintoisina. Ne osaavat aina yllättää minut, sillä tarkkailen niitä vain ulkopuolelta, ilman omakohtaisia kokemuksia. Sillä miten niihin mahtuukin niin suuri määrä rakkautta, vihaa, katkeruutta, toivoa, kysymättömiä kysymyksiä ja saamatta jääneitä vastauksia. Tässä tekstissä oltiin taas tämän aiheen äärellä ja sitä käsiteltiin upeasti. Minulle avautui taas uusi näkökulma hahmoihin että sisarussuhteisiin.

Ennen kaikkea suurin ansio tässä tekstissä oli toivo, jonka se lukijaan jätti. Vaikka arvaili ehkä, mitä on tapahtunut ja miksi veljekset tapasivat uudelleen, sai silti rauhan pohdintojensa keskuudessa. Sillä siellä ovat nyt pojat yhdessä, niin kuin aina halusivat. Sellaisen mielikuvan haluan pitää Reguluksesta ja siitä, mitä hänelle tapahtui.

[Altais]

Kiitos ihanista kommenteista Kaarne ja miisuli!

Kaarne: Vastailen kommenttiisi hiukan viiveellä, koska viime viikot on osoittautuneet yllättävän kiireisiksi joulukalenterificin kanssa. Kiitos ihan valtavasti, että ihailijakaartin kautta olet käynyt lukemassa ja kommentoimassa niin monia tekstejäni, se ilahdutti ihan uskomattoman paljon. Olen lukenut kaikki kommenttisi heti tuoreeltaan, ja vastailenkin niihin kyllä vielä erikseen.  Jännä juttu, mutta muistan vieläkin tosi elävästi tuon sadonkorjuuetydihaasteen kuvasarjan, josta tämä teksti sai alkunsa, ja siinä oli juuri pikkuinen, alkeellinen mökki keskellä ei mitään, mutta valtavan kauniilla paikalla, ja auringonvalo osui siihen juuri tietystä kulmasta. Taisi olla vielä sellainenkin kuva, joka oli otettu autosta käsin, niin kuin katsoja olisi ajanut juuri pihaan. Jostain syystä ajattelin silloin, että Sirius ja Regulus eivät varmaan kaipaisi kodiksi paljon muuta kuin sellaisen paikan, kunhan siellä saisi olla ihan rauhassa, eivätkä muiden ihmisten vaatimukset ja odotukset enää ulottuisi heihin siellä. Kun aikanaan heillä kerran oli ihan päinvastoin, eli rikas perhe, iso koti mutta ei mitään rauhaa kasvaa sellaiseksi kuin on. Se ajatus teki tästä itselleni lohtutekstin, vaikka tämä periaatteessa olikin muuten aika surumielinen.

miisuli: Voi miten ilahduin, kun tajusin että olet löytänyt tänne Ihailijakaartin kautta!  Ja kiva, että tykkäsit tästä tekstistä, se on itsellenikin tärkeä, niin kuin Mustan veljeksistä kertovat tekstit yleensäkin ovat. Vaikka rakastan kirjoittaa heidän veljessuhteestaan, itsellänikään ei ole sisaruksia, ja jaan siksi ihan täysin kokemuksesi siitä, ettei silloin varmaan ihan täysin voi ymmärtää, miten monimutkainen juttu sisaruussuhde on, ja mitä kaikkia tunteita siihen liittyy. Tuo oli ihanasti sanottu, että tekstistä tulee esiin välittämiseni hahmoja kohtaan, koska niin kieltämättä koenkin kirjoittaessani, ja ihan varsinkin näiden hahmojen kohdalla. Mutta kyllä muutenkin, sillä joskus, kun olen alkanut kirjoittaa hahmoa, josta en suuremmin tykkää, hetken päästä voinkin olla aivan ihastunut häneen.  Reguluksen olen itsekin tainnut löytää ficcien lukemisen kautta, koska joskus Pottereita aikanaan lukiessani minulta meni ensin hänen tarinansa melkein kokonaan ohi, kunnes sitten myöhemmin palasin lukemaan uudelleen, miten kaikki oikein menikään. Sydämeni särkyi joskus aikanaan siitä, miten veljekset ajautuivat erilleen ja pitämään vihaa, ja kuolivat selvittämättä ikinä välejään. Siksi sitä pitää nyt ficeissä aina korjailla eri tavoin, ja tällä kertaa se oli näin (hieman tulkinnanvaraisesti) kuolemanjälkeisessä elämässä. Mutta parempi niin kuin ei ollenkaan.

[Kelsier]

Kommenttikampanjasta hei!

Olipas tämä kaunis teksti. Ihanaa, että Sirius on onnistunut pelastamaan Reguluksen tai ehkä Regulus on pelastautunut itse ja Sirius vain löysi hänet ja vei turvaan. Soma yksityiskohta tuo hiusten yhteen letittäminen, ihan sellaista mitä sisarukset tai ystävykset saattaisivat todellisuudessakin tehdä.

Kiitos, kun kirjoitit!

-Kel

[Altais]

Kiitos kivasta kommentista Kelsier! Kiva, jos tykkäsit tästä. Tässä taisi tosiaan jäädä epäselväksi, mitä Regulukselle oikein oli tapahtunut ennen kuin hän oli päätynyt kaksin Siriuksen kanssa tuohon salaiseen paikkaan. Olipa hauska kommenttisi myötä löytää tämä taas itsekin, ja palata hetkeksi sen pariin.