Nimi: Kurpitsajuhlan kuivatut appelsiinit
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Genre: Draama
Päähenkilö: Laulava velhotar Selestina Taigori
Yhteenveto: Puhutaan minun ihanasta, valoisasta elämästäni eli siitä, miten nykyään ei voi kuin olla kotona ja kuluttaa aikaa laittamalla ruokaa ja muistelemalla menneitä.
Vastuuvapautus: Maailma ja hahmot ovat Rowlingin. Tekstissä oleva lainaus on Anton Tšehovin näytelmästä Lokki, jonka on suomentanut Martti Anhava.
Kirjoittajan sana: Joskus vuosia sitten luin Pottermoresta, että laulava velhotar Selestina Taigori nosti myrskyn, kun taikaministeriö päätti rajoittaa taikamaailman halloween-juhlintaa jästien takia. Oon monesti miettinyt, että haluaisin kirjoittaa aiheesta, mutta aina se on jäänyt. Karanteenihaaste kuitenkin tarjosi tarinalle kontekstin, joten tässä tulee koronaa, halloweenia ja kuivattuja appelsiineja.
Tämä ficci osallistuu myös FF100:seen sanalla maku.
KURPITSAJUHLAN KUIVATUT APPELSIINIT
Pane uuni lämpenemään 75 asteeseen. Pese appelsiinit huolellisesti.
Selestina Taigori rakasti taikuutta. Hän ei voisi kuvitella elämäänsä ilman sitä. Oli kuitenkin yksi asia, jonka Selestina halusi aina tehdä ilman taikuutta – ruoanlaitto.
Viipaloi appelsiinit mahdollisimman ohuiksi viipaleiksi. Voit myös puolittaa viipaleet.
Ruoanlaitto oli Selestinan intohimo. Oli toki musiikkikin, mutta eri tavalla. Selestina lauloi työkseen, oli laulanut jo yli neljäkymmentä vuotta (voi Merlin sentään!) eikä työhön voinut milloinkaan suhtautua samalla intohimolla kuin harrastukseen. Ruoanlaitto rauhoitti Selestinan hermoja, laulaminen toi leivän pöytään.
Asettele viipaleet uunin ritilälle, muista leivinpaperi! Voit asetella viipaleet myös pellille, mutta muista silloin käännellä niitä varmistaaksesi tasaisen paistumisen.
Juuri nyt, lokakuussa 2020, Selestinalla oli erityisen paljon aikaa harrastukselleen. Covid-19 oli pakottanut ihmiset pysymään kodeissaan. Alkusyksystä oli kuitenkin näyttänyt siltä, että Selestinan loppuunmyyty halloween-konsertti pystyttäisiin ehkä sittenkin järjestämään, mutta jälleen kerran pahentunut tautitilanne oli pakottanut lopulta perumaan konsertin. Ja ihan kuin siinä ei olisi ollut jo ihan tarpeeksi, Selestinan taustalaulaja oli antanut pari päivää sitten positiivisen koronanäytteen, ja altistuksen takia Selestinakin oli nyt suljettuna kotiinsa.
Jos haluat appelsiineihin kiiltävän pinnan, sirottele niiden päälle tomusokeria.
Tomusokeri sai Selestinan aivastamaan. Tai siis toivottavasti se oli tomusokeri eikä flunssa tai jotain pahempaa.
Selestinan fanit olivat konsertin perumisesta varmaan vielä enemmän harmissaan kuin Selestina itse. Mutta epäilemättä taikaministeriössä oltiin iloisia siitä, ettei näyttävä konsertti keskellä Lontoota toteutunut. Viime halloweenin alla taikaministeriö oli antanut koko Britannian taikaväestöä koskevan määräyksen juhlia kurpitsajuhlaa hillitymmin, jotta taikamaailma ei paljastuisi jästeille. Selestina oli vastustanut ministeriön asetusta julkisuudessa äänekkäästi. Hän tiesi menettäneensä siinä rytäkässä monta kuuntelijaa, mutta ihan sama. Halloween oli Selestinalle ja monelle muulle noidalle ja velholle niin tärkeä juhla, että sen juhlimisen rajoittaminen tuntui lähes pyhäinhäväistykseltä.
Paista appelsiineja uunissa viisi tuntia. Jätä uuninluukku raolleen, jotta kosteus pääsee haihtumaan.
Selestina pani lusikan uuninluukun väliin ja istahti sitten keittiönpöydän ääreen. Hän loitsi tiskit peseytymään ja huokaisi. Miten kurjaa oli viettää kurpitsajuhlaa yksin neljän seinän sisällä! Hänen kuuteenkymmeneen vuoteensa oli mahtunut monenlaisia kurpitsajuhlia, mutta ei yhtäkään tällaista.
Appelsiinien tuoksu alkoi tulvia keittiöön ja sai Selestinan ajatukset leijailemaan kauas tästä kurjasta koronasyksystä.
Ensimmäinen tunti – halloween 1958
Selestinan vanhemmat olivat tutustuneet toisiinsa halloweenina. Velhoisä oli tuntenut olonsa yksinäiseksi kurpitsajuhlan iltana, joten hän oli lähtenyt hetken mielijohteesta katsomaan näytelmää läheiseen teatteriin. Teatteriin, jossa Selestinan jästi-äiti näytteli. Näytelmä oli Anton Tšehovin Lokki, ja Selestinan äiti näytteli naispääosaa, nuorta ja eksynyttä Ninaa.
Siinä, missä Lokki on ikoninen näytelmä, myös Selestinan vanhempien, Marcin ja Myrcellan, tapaaminen on ikoninen. Selestina oli kuullut siitä monta kertaa ja muisti tarinan ulkoa:
Juuri ennen Lokin väliaikaa olevan kohtauksen (jossa pääpari suutelee ensimmäisen kerran) aikana oli tapahtunut jotain outoa. Esirippu oli liikehtinyt oudosti, se oli hivuttautunut koko ajan lähemmäs. Marcin mielestä näytelmä oli tylsä (mutta tätä hän ei ollut koskaan paljastanut Myrcellalle), joten hän oli ruvennut seuraamaan esirippua. Marc ei käynyt usein teatterissa, joten hän ei tiennyt, oliko esiripun kummallinen liike kohti Myrcellaa kenties tehoste. Mutta sitten esirippu oli hyökännyt Myrcellan päälle, ja Marc oli siinä hetkessä tajunnut, mikä se oli. Kalmolaskos.
Kalmolaskos, puolen tuuman paksuinen, mustaa viittaa muistuttava, harvinainen taikaeläin oli kaatanut kiljuvan Myrcellan alleen yrittäen tukehduttaa tämän. Myrcellan vastanäyttelijä oli jähmettynyt kauhusta, ja joku yleisössä oli nauranut, hän oli varmaan luullut hyökkäystä odottamattomaksi käänteeksi näytelmässä. Marc oli sen enempiä miettimättä noussut pystyyn, vetänyt taikasauvansa esiin ja loitsinut suojeliuksen.
Taikaministeriöllä oli ollut melkoinen työ unhoituttaa kaikki teatterissa olleet, mutta Marc ei saanut rangaistusta, koska oli pelastanut Myrcellan hengen.
Kukaan ministeriöstä ei osannut sanoa, mistä kalmolaskos oli jästiteatteriin tullut. Yleensä se viihtyi ainoastaan trooppisessa ilmastossa. Parhain (mutta ei missään määrin uskottava) selitys oli, että vanhassa teatterissa oli niin huono ilmanvaihto, että kalmolaskos oli pystynyt selviytymään näyttelijöiden hikisissä pukuhuoneissa. Niin tai näin, Selestinan isä oli ollut vakaasti sitä mieltä, että kyseessä oli ollut kurpitsajuhlan ihme.
Toinen tunti – halloween 1971
Hymy valaisi Selestinan kasvot, kun hän muisteli ensimmäistä halloweeniaan Tylypahkassa. Voi niitä kurpitsalyhtyjä, notkuvaa ruokapöytää ja iloista puheensorinaa suuressa salissa!
Selestinan ystävä Marlene McKinnon oli syönyt itsensä niin ähkyyn, että oli mennyt nukkumaan jo ennen yhdeksää. Selestinaa ei ollut vielä väsyttänyt, joten hän oli päättänyt mennä lukemaan Rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Siellä seitsemäsluokkalaiset olivat kuitenkin pitäneet niin kovaa meteliä, ettei yksitoistavuotiaasta Selestinasta ollut tuntunut mukavalta jäädä sinne.
Niinpä hän oli lähtenyt seikkailemaan Tylypahkan käytäville. Hän oli muutaman kerran seikkaillut niillä pimeään aikaan yhdessä Marlenen kanssa, mutta ei koskaan yksin. Vatsanpohjassa oli väreillyt mukavasti.
Mutta yksinään seikkailu oli osoittautunut tylsäksi. Vaikka oli kurpitsajuhlan ilta, oli Tylypahkan käytävillä autiota. Luultavasti monelle oli käynyt samalla tavalla kuin Marlenelle, he olivat syöneet itsensä kurpitsapiiraista tainnoksiin.
Eksyttyään muuttuvissa portaissa Selestina huomasi tulleensa pöllötorniin. Hän oli ollut siellä kerran aikaisemmin, lähettäessään äidilleen syntymäpäiväkirjeen. Pöllötornista aukesi näkymä Tylyahoon, ja Selestina innostui miettiessään, mahtaisiko velhokylä olla koristeltu halloween-valoin.
Ähkäisten Selestina vetäisi raskaan tammioven auki ja yllättyi huomatessaan, ettei ollut pöllötornin ainoa yöllinen vieras.
”Moi! Tulitko sinäkin ihailemaan Tylyahoa?” Lily Evans, Selestinan luokkakaveri, kysyi iloisesti. Lauma orsillaan istuvia pöllöjä säesti hänen kysymystään.
”Tule tänne, täältä näkee parhaiten”, Severus Kalkaros, Lilyn paras ystävä sanoi. Selestina ei ollut vaihtanut hänen kanssaan muutamaa sanaa enempää, mutta yksitoistavuotiaan varmuudella hän meni Lilyn ja Severuksen viereen ison, lasittoman ikkunan syvennykseen.
Severus oli ollut oikeassa. Tylyaho oli avautunut heidän edessään täydessä loistossaan. Talojen ikkunoissa välkehti kurpitsalyhtyjä ja jostain kuului epävireistä laulua. Ihmiset mutkittelevilla kujilla riensivät juhlimaan, joko toistensa luo tai sitten Kolmeen luudanvarteen. Selestinasta tuntui että hän olisi katsonut idyllistä, elossa olevaa maalausta.
”Katsokaa, mitä nappasin suuresta salista”, Severus sanoi yllättäen ja veti kaapunsa taskusta pätkän oranssia, lumottua serpentiiniä. Se jäi pyörteilemään Selestinan, Lilyn ja Severuksen päiden päälle ja muuttui aina välillä pieneksi, irvistäväksi kurpitsaksi.
”Ihan kiva, mutta katsokaapa näitä”, Lily sanoi ja veti taskustaan rypistyneen lautasliinan. Sen sisältä paljastui kuivattuja appelsiineja. Severus hihkaisi ja nappasi heti yhden.
”Minulla ei ole mitään”, Selestina sanoi ottaessaan hänkin suklaalla kuorrutetun appelsiininviipaleen.
”Ensi kerralla sitten”, Lily sanoi ja hymyili.
Ja niin Lily Evansista ja Selestinasta tuli ystäviä.
Kolmas tunti – halloween 1981
Vuonna 1981 elämä oli vielä rajoittuneempaa kuin koronan runtelemana vuonna 2020. Voldemortin valta ulottui pitkälle, sellaisiinkin noitiin ja velhoihin, joista sitä ei koskaan olisi uskonut. Kaikkien kanssa oli oltava varuillaan, juuri kehenkään ei voinut luottaa. Se oli kuluttavaa ja synkkää aikaa, mutta myös Selestinan suosion kulta-aikaa. Taikamaailma kaipasi huvitusta pimeyden vastapainoksi, ja Selestinan keveä musiikki tarjosi sitä. Tietystikään isoja konsertteja ei voitu järjestää, mutta Selestina teki pieniä yksityiskeikkoja melkein jokaisena viikonloppuna. Niitä olisi riittänyt syksyn jokaiselle viikonlopulle, mutta aina välillä Selestinan täytyi olla läheistensä hautajaisissa. Niin, ne todella olivat synkkiä aikoja.
Kurpitsajuhlan yönä Selestina oli esiintynyt Huitsuntaussuolla. Keikka oli päättynyt vasta puoli kahdelta ja sen jälkeen Selestina oli jäänyt vielä jakamaan nimikirjoituksia. Pitkästä aikaa hän oli ollut iloinen. Se oli tunne, jota hän ei ollut tuntenut kolmeen kuukauteen, ei sen jälkeen, kun kuolonsyöjät olivat murhanneet hänen ystävänsä Marlenen ja tämän koko perheen. Mutta elämän oli jatkuttava. Ja musiikkinsa kautta Selestina tunsi itsensä tarpeelliseksi. Hän sai tuoda iloa synkkiin aikoihin.
Puoli kolmelta Selestinan ilo oli kuitenkin tiessään. Hänen miesystävänsä Sirius oli luvannut hakea hänet moottoripyörällään vartin yli kahdelta, mutta miestä ei näkynyt. Selestina värjötteli koleassa kurpitsajuhlan yössä ja tunsi raivoa. Hän ei enää koskaan pyytäisi Siriusta hakemaan häntä. Merlin vieköön, Selestina ajatteli, miksi hänen piti pelätä ilmiintymistä niin paljon! Ja vain sen takia, että hän oli sattunut 18-vuotiaana menettämään pikkuvarpaansa ilmiintymisonnettomuudessa. Mitä pikkuvarpaalla edes teki? Jos hän uskaltaisi ilmiintyä, hän olisi jo kotona ja kuumassa suihkussa. Mitä ihmettä Sirius kuvitteli seisottaessaan häntä tällaisena aikana yksin Huitsuntaussuon yössä?
Viittä minuuttia myöhemmin Selestinan raivo oli vaihtunut peloksi. Ei ollut Siriuksen tapaista myöhästyä. Jotakin oli varmasti sattunut. Mutta mitä hän voisi tehdä? Ilmiintyä kotiin? Mutta entä jos he menisivät ristiin?
Varttia vaille kolmelta Selestina oli jo niin suunniltaan pelosta, että päätti lähteä kotiin. Ilmiintyminen ei ollut koskaan tuntunut niin vähän jännittävältä, oikeastaan se tuntui ihan pikkujutulta hänen vatsaansa vääntävän kauhun rinnalla.
Selestina ilmiintyi Godrickin notkoon ja unohti kerrankin tarkistaa sormensa ja varpaansa ilmiintymisen jälkeen. Hän tunsi niin suurta huojennusta nähdessään, että heidän kotinsa päälle ei oltu loitsittu pimeän piirtoa.
Kuitenkin jo kahden soratiellä ottamansa askeleen jälkeen helpotus oli karissut Selestinan mielestä. Potterien pilkkopimeä talo heidän kotinsa takana näytti omituiselta, ikään kuin… ikään kuin… Selestina otti vielä muutaman askeleen. Lopulta hän juoksi.
Potterien avonaisen portin luona hän kompastui jalkoihinsa tai Lilyn veistämään kurpitsalyhtyyn. Selestina kaatui polvilleen ja katsoi raunioita edessään.
Sitten hän huusi.
Neljäs tunti – halloween 1993
Syksyllä 1993 Selestina oli ollut töissä Tylypahkassa muutaman kuukauden. Hän oli johtanut oppilaiden kuoroa Lipetitin sijaisena, koska velhon äänihuulet olivat tulehtuneet pahasti.
Se oli ollut kummallinen syksy. Kesän lopussa Sirius oli karannut Azkabanista, eikä ajatus vapaana olevasta Siriuksesta jättänyt Selestinaa rauhaan hetkeksikään. Missä Sirius oli nyt? Mitä hän aikoi? Mitä jos hän jäisi kiinni?
Selestina tiesi, että Sirius oli syytön. Hän oli tiennyt sen alusta alkaen, mutta kukaan ei uskonut häntä. Koko syksyn Selestina oli toivonut, että olisi saanut jotenkin yhteyden Siriukseen, mutta se ei varmasti onnistuisi niin pitkään, kun hän olisi töissä Tylypahkassa. Mutta hän ei voinut lopettaa kesken sijaisuutensa, se olisi ollut liian epäilyttävää. Ministeriö olisi varmasti määrännyt aurorit seuraamaan vankikarkurin vaimoa.
Mutta Sirius tuli kuin tulikin Tylypahkaan. Oli kurpitsajuhlan ilta, ja Selestina oli juuri lähdössä suuresta salista omaan huoneeseensa. Hän hyräili kuoronsa ansiokkaasti aiemmin illalla esittämää rupikonnista kertovaa laulua, mutta hiljeni, kun kalmankalpea Remus tuli häntä käytävällä vastaan.
”Sirius on yrittänyt murtautua Rohkelikko-torniin”, Remus sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin. Selestina jähmettyi paikoilleen. Hän tunsi, miten kurpitsapiiras oli pyrkimässä ylös hänen vatsastaan.
”Ei voi olla”, Selestina sanoi ja ajatteli, mitä ankeuttajat tekisivät Siriukselle, jos saisivat hänet kiinni. Ehkä ne olivat jo saaneet.
”Tule, meitä tarvitaan”, Remus sanoi ja kiskaisi Selestinan väkivalloin liikkeelle.
Matka suuresta salista Rohkelikon torniin ei koskaan Selestinan opiskeluaikana ollut tuntunut niin tuhottoman pitkältä. Remus harppoi hänen vierellään suu viivaksi puristuneena. Askel askeleelta Selestina oli yhä varmempi siitä, että kyseessä oli väärinkäsitys, jonkun onnettoman oppilaan keksimä pila. Ei Sirius voinut olla niin tyhmä, että olisi tullut Tylypahkaan.
”Miksi Merlinin nimessä hän halusi hyökätä rohkelikkojen torniin?” Remus murahti hiljaa, kun he saapuivat Lihavan leidin luo vievän portaikon juurelle. Portaat olivat täynnä uteliaita ja pelokkaita oppilaita. He tekivät mukisematta tilaa Remukselle ja Selestinalle, jotka saapuivat viillellyn taulun luo juuri, kun Riesu sanoi Albukselle, Minervalle ja Severukselle mairealla äänellä:
”Häijy luonteeltaan, Sirius Musta siis.”
Selestinasta tuntui kuin hän putoaisi pohjattomaan kuiluun. Silmissä pyöri eivätkä polvet pitäneet. Onneksi Remus piti häntä käsivarresta kiinni niin tiukasti, että hän pysyi pystyssä. Kuin sumussa Selestina seurasi, miten Albus komensi rohkelikot Minervan johdolla suureen saliin. Oppilaat nukkuisivat yön siellä, ja opettajat etsisivät Siriusta. Selestina rukoili, että Sirius oli päässyt pakenemaan.
Kun oppilaat olivat lähteneet, Severus käänsi synkät silmänsä kohti Selestinaa ja Remusta ja sanoi:
”Päästikö jompikumpi teistä hänet sisään?”
”En tietenkään”, Selestina sanoi kimeällä äänellä, joka ei kuulostanut hänen omaltaan. Remus pudisti päätään suu yhä tiukkana viivana. Hän piti edelleen kiinni Selestinan käsivarresta.
”Mietitään myöhemmin, miten hän on päässyt sisään, nyt meidän täytyy keskittyä löytämään hänet”, Albus sanoi ja kääntyi jo lähteäkseen, mutta seisahtui sitten ja käänsi katseensa Selestinaan:
”Minä ehdottaisin, että sinä menet nukkumaan.”
”Mutta minä…”
”Albus on oikeassa”, Remus sanoi ja hymyili väsyneesti. Hän näytti siltä, että menisin itsekin paljon mieluummin nukkumaan kuin etsisi vanhaa ystäväänsä, jota luuli kylmäveriseksi murhaajaksi.
”Mutta ankeuttajat…”
”Eivät tee mitään ilman minun käskyäni”, Albus täydensi Selestinan lauseen, ja Severus tuhahti hiljaa.
Remus päästi irti Selestinan käsivarresta, ja vasta silloin Selestina tajusi, miten uupunut oli.
”Hyvä on. Mutta minä haluan, että minut herätetään, jos Sirius löytyy. Severus, onko koukkunenäsi tukossa vai miksi tuhahtelet koko ajan?”
”Minä lupaan herättää sinut”, Remus sanoi. Selestina nyökkäsi, loi vielä tiukan silmäyksen kolmikkoon ja lähti kohti huonettaan.
Hänen huoneensa oli linnan toisella puolella. Matka sinne kesti hyvän tovin, mutta jälkeenpäin hän ei muistanut siitä mitään. Tai muisti hän ajatelleensa Siriusta. Miksi Sirius oli halunnut Rohkelikko-torniin? Ja ennen muuta: missä Sirius oli nyt?
Vielä huoneensa ovella Selestina pysähtyi miettimään, minne Sirius voisi piiloutua. Oliko jokin sellainen paikka, mistä Selestina voisi löytää hänet ennen muita? Huokaisten Selestina avasi oven. Hän oli lähes varma, että Sirius oli lähtenyt. Miehellä olisi tarpeeksi älliä paeta. Ellei sitten Azkabanin ankeuttajat… ei, Selestina ei halunnut miettiä, mitä ne ovat voineet saada Siriuksessa aikaan. Hän oli miettinyt sitä aivan tarpeeksi pitkinä unettomina öinä.
Selestina taikoi kynttilät palamaan, riisui kaapunsa ja rojahti työpöytänsä tuolille. Hän katsoi synkkänä ulos ikkunasta. Hänen huoneestaan avautui näkymä Hagridin mökkiin ja Kiellettyyn metsään, mutta pienessä tihkusateessa ja lokakuun pimeydessä kumpikaan niistä ei erottunut. Ikkunassa näkyi ainoastaan Selestinan oma, uupunut heijastus.
Yllättäen Selestina näki ikkunan heijastuksessa jotakin, mikä sai hänen sydämensä jättämään pari lyöntiä välistä. Hänen sänkynsä edessä oli joku tai pikemminkin jokin. Se oli tumma ja iso ja se katsoi häneen. Selestinan käsi hakeutui taikasauvalle, mutta sauva oli hänen kaapunsa taskussa, ja kaavun hän oli heittänyt sänkynsä päälle.
Olento päästi vaimean haukahduksen ja siinä samassa Selestina tajusi, kuka hänen huoneessaan oli.
”Sirius”, Selestina kuiskasi hiljaa ja nousi kompuroiden seisomaan. Hän katsoi suoraan mustaan koiraan, joka tuijotti häntä liikkumattomana. Tuntui kuluvan ikuisuus.
”Sirius, muutu”, Selestina kuiskasi. Hän tunsi sydämensä takovan rinnassaan niin kovaa, että se teki kipeää. Häntä pelotti. Niin paljon kuin hän Siriuksen syyttömyyteen uskoikin, niin hän ei voinut tietää, miten paljon Azkaban oli Siriusta muuttanut. Ja Selestina oli puolustuskyvytön, hänen sauvansa oli Siriuksen selän takana.
”Sirius, minä pyydän”, Selestina kuiskasi, kun koira ei ollut liikahtanutkaan. Kului vielä pieni ikuisuus, ennen kuin kuului hiljainen poksahdus, ja sängyn edessä seisoi Sirius. Selestina joutui ottamaan tukea työpöydästään. Hän ei ollut enää vuosiin uskaltanut toivoa, että näkisi koskaan Siriusta.
Sirius oli riutunut ja likainen ja näytti siltä, että hän häpesi olomuotoaan. Kesti kauan, ennen kuin hän nosti katseensa lattiasta Selestinan silmiin. Selestina henkäisi. Nuo silmät olivat yhä ne samat, joita hän oli nuorena noitana katsellut lumoutuneena. Ja yllättäen niihin syttyi tuttu kipinä.
”Olen pahoillani, että en tullut hakemaan sinua Huitsuntaussuolta”, Sirius sanoi käheästi. Selestinan suu avautui, hän tuijotti Siriusta yllättyneenä ja puhkesi sitten nauramaan ja itkemään samanaikaisesti. Sirius muisti! Ankeuttajat eivät olleet vieneet hänen muistojaan.
Parilla askeleella Selestina oli Siriuksen edessä kyyneleet yhä valuen. Hetken he katsoivat toisiaan, ja lopulta Sirius veti Selestinan kömpelöön halaukseen. Selestina kietoi kätensä hänen ympärilleen ja päätti, ettei enää koskaan päästäisi irti.
Viides tunti – halloween 2020
Selestina raotti uuninluukkua. Ihana tuoksu levisi keittiöön. Appelsiinit saisivat olla uunissa vielä hetken, jotta niihin tulisi ruskeampi pinta.
Selestina laski uuninkintaan pöydälle, ja hänen katseensa osui keittiön ainoaan tauluun. Se oli vanha, isä oli antanut sen äidille lahjaksi vuosikymmeniä sitten. Siinä luki mustin, koukeroisin kirjaimin se Lokin repliikki, jonka jälkeen kalmolaskos oli hyökännyt äidin kimppuun: ”PUHUTAAN MINUN IHANASTA, VALOISASTA ELÄMÄSTÄNI.” Selestina hymähti. Hän muisti tuon lauseen hyvin lapsuudestaan. Isä oli lainannut sitä usein, kun äiti oli valittanut jostakin toisarvoisasta asiasta.
Selestina nosti teekannun liedelle ja lähti sitten olohuoneeseen. Hänen katseensa kiersi suuressa ja täydessä kirjahyllyssä. Hänellä oli Lokki siellä jossakin, mutta missä? Lopulta Selestina löysi sen Tylypahkan historiikin ja Ihmeotusten ja niiden olinpaikkojen välistä.
Selestina lehteili kellastunutta kirjaa. Hän pysähtyi kohtaukseen ennen väliaikaa:
NINA
Miltä kuuluisuus tuntuu? Miten te aistitte sen, että olette kuuluisa? // Entä kun luette, mitä lehdet teistä kirjoittavat?
TRIGORIN
Kun kehutaan, tuntuu mukavalta, ja kun haukutaan, sitä on pari päivää huonolla tuulella.
NINA
Ihmeellinen maailma! Tietäisittepä vain, kuinka minä kadehdin teitä! // Toiset paarustavat miten kuten läpi ikävän, harmaan, huomaamattoman olemassaolonsa, kaikki toistensa kaltaisina, kaikki onnettomina, kun taas toisten, kuten teidän, joka olette yksi miljoonasta, osalle on osunut mielenkiintoinen elämä, valoisa ja täynnä merkitystä… te olette onnellinen…
TRIGORIN
Minä? Te siinä puhutte kuuluisuudesta, onnesta, jostakin valoisasta, mielenkiintoisesta elämästä, mutta minulle kaikki nuo kauniit sanat, anteeksi vain, ovat kuin marmeladia, jota en koskaan syö.
Selestina irvisti ja pani Lokin takaisin hyllyyn. Nuorena hän oli ajatellut, että antaisi mitä tahansa, jos saisi olla kuuluisa ja palvottu. Ihan mitä tahansa. Ja tässä hän nyt oli. Kuuluisana ja palvottuna. Mutta niin äärettömän yksinäisenä.
Keittiössä teepannu vihelsi.
Appelsiinit ovat valmiita, kun ne ovat rutikuivia.