Ficin nimi: Tuuli tammen oksistossa
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Hobitti
Ikäraja: S
Paritus: Barduil
Genre: Eeppinen draama (?)
Summary:
Bard oli jalo lehtipuu, jonka juuret nivoutuivat kovimmankin kallion ympärille. Thranduil oli tuuli, vangitsematon voima, halutessaan vailla velvollisuutta kuunnella toisia.A/N: Hiljattain sytyin kyseiselle paritukselle ja tuli sitten kokeiltua siipiä ensi kertaa tämän fandomin kanssa. Lisäksi olin viikonlopun kunniaksi merkillisen runollisella tuulella.
***
Bard kaipasi elämäänsä selkeyttä, vakaata maaperää jalkojensa alle. Hän oli jalo lehtipuu, jonka juuret nivoutuivat kovimmankin kallion ympärille. Hän oli jylhä tammi, joka talven koittaessa pudotti lehtensä ja keväällä antoi uusien syntyä tilalle. Hän ammensi viisautta ympäristöstään, suhtautui siihen nöyrän kunnioittavasti. Hän ei pelännyt muutoksia, joita eteen välttämättäkin koitti. Hänen oksansa ja runkonsa eivät kavahtaneet tulta, eivät jäätä tai ukkosta.
Tammen oksiston turviin rakensivat monet turvapaikkansa. He luottivat vakaaseen puuhunsa,
tarvitsivat häntä, eikä hänen hyväsydäminen luontonsa sallinut hänen kääntää selkäänsä edes ajatuksissa.
Thranduil oli tuuli. Hänenkaltaisensa eivät tarvinneet pitävää kosketusta mihinkään. Hän oli kujeileva kevättuuli, hyinen syysviima, leuto puhallus etelästä mutta pohjoisen kylmin puhuri. Hän puhalsi missä tahtoi, antoi meren aaltoilla ja ruohonkorsien taipua mahdistaan. Hän oli vangitsematon voima, halutessaan vailla velvoitetta kuunnella toisia. Hän oli
vapaa.
Tuuli rakasti tunnetta siitä, että kaikki oli sen hallittavissa. Tuuli ei juuri miettinyt kohtaamisiaan eikä jäänyt ajattelemaan, olisiko jonkin pitänyt mennä toisin.
Ennen pitkää vakaan tyyni tammipuu ja ilkikurinen viima tulivat kohdanneeksi toisensa. Puuta kiehtoi tuulen tarjoama viileys, joka sai oksat keinumaan keveästi kuin lumoutuneessa tanssissa. Pohjimmiltaan pieni puhuri toi eloon jotain erityistä, etäistä varoitusta myrskystä horisontissa. Se kiehtoi häntä kertomalla tarinoita, joita oli vaikea edes kuvitella todeksi. Tuuli oli nähnyt niin paljon ja ajoittain se jakoi viisauttaan hänelle, kahlitsemattomaan viimaan verraten sangen mitättömälle lehtipuulle.
Ajoittain tammesta tuntui kuin heidän keskinäinen eroavaisuutensa olisi ollut vain kuvitelmaa, peilistä heijastuvaa illuusiota. Tuulen mahdollisesti yhtenevästä ajatusmaailmasta hän ei kuitenkaan mennyt takuuseen. Oli parempi pysyä vaiti kuin erehdyksessä rikkoa sitä mitä heillä oli tuomalla julki sellaisia naiiveja näkemyksiä.
Kiivasluonteisen vihurin iskiessä muutama tammipuun lehdistä saattoi irrota, mutta vakaiden juurien ansiosta runko ei liiaksi horjunut eikä ottanut tuulenpuuskien temperamenttia itseensä. Tämän sai huomata myös tuuli itse. Tammi ei ollut hänen valtansa ja oikkujensa alainen, mikä tuntui ajatuksena ensin sietämättömältä, myöhemmin oikeastaan kiinnostavalta. Hänen puuskansa pysähtyivät jylhää runkoa vasten tekemättä tuhoa, hänen hallaa henkivä suuttumuksensa ei juurtanut itseään tammen syvimpään sisimpään. Se oli uutta.
Jalolehtinen puu ymmärsi oman rajallisuutensa, eikä sortunut pitämään itseään tuulen tavoin kaikkivoipana edes leikillään. Tulisi aika, jolloin hänen oksansa ja lehtensä eivät enää tarjoaisi suojaa toisille. Jonain päivänä koittaisi hetki, jona hänen vahva runkonsa joutuisi kumartamaan nuoremmille puille ja nöyrtymään. Tammi ymmärsi ja hyväksyi sen tosiasian katkeroitumatta.
Viima piti itseään lähellä ikiaikaista, eikä suotta. Hän oli puhaltanut tammen vasta kohotessa ravinteikkaasta maaperästä pienenä taimena, ja hän antaisi puhureidensa ruokkia taivaita ja maita kauan sen jälkeenkin, kun rikkaan elämän nähneestä, kerran niin uljaasta puusta jäisi muistuttamaan jälkipolville vain hauras, maatunut kelo.
Niin sen kuului mennä.
Silloin tuulella olisi kuitenkin yksi vähemmän, jolle kertoilla tarinoitaan.
