Nimi: Ei löytynyt onnee onnelasta
Kirjoittaja: Puoliverinen prinsessa
Ikäraja: K11
Genre: drama
Päähahmot: ofc
Varoitukset: alkoholia, itsemurha
Vastuuvapautus:Omistan itse kaiken mielikuvitukseni tuotteen enkä saa tästä rahaa. Biisin lyriikat kuuluvat Sannille.
A/N: Osallistuu
Lyrics Wheel 14-haasteeseen.
- Ei löytynyt onnee onnelasta-
Ihmiset kävelevät kiireissään ohi, he eivät huomaa minua. Kaiken keskellä minä pyörin uudestaan ja uudestaan ympäri ilman tavoitetta. En tiedä paljon kello on, eikä minua kiinnostakaan. En muista kuka olen, en tiedä miksi olen tässä tai olenko edes elossa. Ihmiset kiertävät minut, eivätkä kiinnitä huomiota. Minua ei kiinnosta. Kuulen ympäriltäni puheensorinaa, joku puhuu tulevista häistä, joku puhuu vauvan hoidosta, joku puutarhatöistä. Puhe menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Sehän on vain puhetta. Puhe rikkoi elämäni.
***
Muistan kesän -96, sen viimeisen oikeasti onnellisen kesän. Leikin veljeni kanssa taloyhtiön pihalla ja hyppäsin keinusta suoraan polvilleni. Se sattui. Äiti tuli pelastamaan tilanteen ja otti minut syliinsä rutistaen tiukasti.
"Anna mä puhallan", hän kuiskasi ja puhalsi polveni naarmuun laittaen siihen laastarin. Kipu meni ohi, oliko kipua edes silloin olemassa? Ja niin,
kuka enää puhaltaa, kun äitikin on poissa?
Rakkaus ei koskaan ollut minua varten. Etsin rakkautta itselleni matkaillessani, löysin sen, rikoin sen. Olin epätoivoinen, epätoivoisen rakastunut. Halusin olla hänen lähellään, mutten liian lähellä. En tiennyt miten elää hänen kanssaan. Ei hänkään tiennyt.
Minun piti saada olla se kaunis prinsessa, joka halusin lapsena olla. Hänen piti olla se astronautti, se josta minä haaveilin. Sen päivän piti olla elämämme onnellisin päivä. Ei sitä onnen päivää koskaan tullut.
Sinä kyseisenä aamuna löysin keittiön pöydältä lapun, jossa hän kertoi lähteneensä toisen matkaan. Kertoi, etteivät yhteiset unelmat vain olleet häntä varten. Valkoinen mekkoni oli odottamassa vaatekaapissamme, en halunnut enää nähdä sitä.
Aikaa kului, lopulta revin sen mekon. Kaunis, valkoinen mekkoni oli riekaleina. En enää välittänyt.
Elämä meni vain ohitseni. En oppinut enää tuntemaan rakkautta. Olin vain kuori.
Vanhenen päivä päivältä, kuten muutkin. Näytän erilaiselta kuin ennen, silmäpussit ja rypyt muuttavat kasvojani hetki hetkeltä.
En syö enää juuri mitään, ruoka on liian ruokaista. Haluan olla laiha, vaikka laihuus on yliarvostettua. En enää osaa kontrolloida syömistäni. Ehkä on parempi lopettaa tämä kaikki.
Vedän päälleni riekalaisen mekkoni, se roikkuu päälläni. Otan yhden pullon Koskenkorvaa mukaani, sen pitäisi riittää heikolle keholleni. Astelen hiljaa rannalle, rannalle jossa saan olla yksin. Istun vedenrajaan, hörpin pullosta välillä suuria ryyppyjä, välillä pienempiä. Humalatila laskeutuu ylleni, ruumiini rentoutuu. Alkoholin määrä alkaa olla jo liian suuri minulle, painaudun maahan makaamaan. Viimeinen muistoni elämästäni on auringonlasku taivaanrannan taa, Totean mielessäni:
"Ei löytynyt onnee onnelasta"
Suljen silmäni, taivas pimenee,äänet vaimenee, jään makaamaan siihen aaltoen roiskiessa vettä rantaan. Ehkä minut löydetään, ehkä ei. Kuka tietää?
