Nimi: Muistoissa tuoksut kahvilta
Ikäraja: sallittu
Tämä on tehty
sadonkorjuuetydeihin ja inspiraationa oli
tämä kuvasarja. Lisäksi lähes kaikki nimet ovat muiden ehdotuksia, mutta en enää muista keiden, anteeksi!
Teemana tässä on vanhuus. Kokeilin tätä kirjoittaessa ihan uudenlaisia juttuja, joten sekavuus on ihan tarkoitettua, tosin en osaa yhtään sanoa, tuliko tästä jo liiankin sekava. Kaikenlaista palautetta tai kommenttia kuulisin siis erittäin mielelläni! Ja en ole ihan varma, mutta taitaa olla ensimmäistä ikinä kirjoittamaani femmeä, jee
Ja jes, onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan jotain lyhyttä!
Muistoissa tuoksut kahvilta
Kahvipannun pohjalla tasaisenruskea kalvo, se ei lähde pesussa. Venla pesee silti ja laittaa hymyillen uudet kahvit tulemaan. Tuoksu lämmittää asunnon, aivan kuin Sanni seisoisi vieressä ja
kirjoitatko minulle tänään oman runon?
”Äiti, sinä tarvitset uuden kahvipannun”, Mira sanoo ja lupaa käydä Stockmannin kautta ennen seuraavaa vierailua.
”Äiti, miksi sinä edes keität kahvia, kun et halua juoda sitä?” Meri kysyy ja tiskaa tuhahdellen kymmenet mukit.
Tuotko sieltä kaupungilta orvokkeja? Äiti, orvokkeja saa vasta keväällä.
Mutta Sanni koristeli niillä ruokapöydän. Otti kuvia blogiin uudesta posliiniastiastosta. Joi kupeista kerran ja antoi naapurille.
Kirjoita minut novelliisi, jooko? Minä kirjoitan.
”Me mentiin Jessen kanssa kihloihin.”
Tässä on sormus, katso. Siinä on kivikin. Minä muutan pois. Mennään ehkä Afrikkaan. Mutta voit aina kirjoittaa, kirjeitä.
”Älä muuta pois.”
”Mutta äiti, enhän minä asu täällä”, Mira sanoo. ”Minä asun Jessen kanssa, kyllä sinä sen muistat.”
”Minä lupaan kirjoittaa.”
”Kyllä, sinä kirjoitat tosi paljon. Se on tosi hyvä juttu. Mutta kuka on Sanni?”
Kirjoja syntymäpäivälahjaksi. Oikea lahja on kynttilöitä kirjoituspöydällä, hieronta vuoteella, musiikkia tietokoneen taustalla.
Oma pieni kirjailijani. Ja kahvitahroja muistikirjalla.
Ostan sinulle uuden.Nyt kaikki ne kirjat ovat täynnä vieraita sanoja. Kuka ne kirjoitti? Missä päin Afrikkaa Sanni on? Kioskin myyjä ei tiedä, montako postimerkkiä tarvitaan.
Venla nukkuu sohvalla. Siinä on Sanni vieressä. Niin on ihan liian ahdasta, Venlan pitää ottaa Sanni kainaloon. Silittää vähän kylkeä. Sanni hymisee, antaa ihan oikean suudelman.
”Minä ostin lisää kukkia”, Sanni sanoo.
”Eivät ne mahdu enää mihinkään”, Venla sanoo.
”Mutta sinähän itse pyysit tuomaan orvokkeja”, Mira sanoo, huokaa. Miksi Mira huokaa?
”Keittäisitkö kahvia?”
”Sinulla on pannu täynnä kahvia, äiti.”
Venla nyökkää. Sanni pitää kahvista. Sannille pitää aina olla tuoretta kahvia. Aluksi Venla vihasi hajua. Se tarttui kaikkeen, täytti koko asunnon aamukuudelta, kutitti Venlan väkisin hereille. Mutta sitten hän löysi Sannin niistä viidestä kahvikupista ikkunalaudalta verhon takaa, yhdestä sohvan alta ja lopulta sylistään, vuoteestaan.
”Minä ja Jesse mennään naimisiin. Meri on morsiusneitona.”
Venla pudistaa päätään. Ei, ei, naimisiin on yhtä kuin pysyvää, se ei ole enää Afrikka jonne hän kirjoittaa. Kyllä sinä tulet vielä takaisin minun luokseni. Tuomas saattoi ostaa sinulle lentolippuja, mutta peittikö hän silmäsi aina kun telkkarissa näytettiin verta, kirjoittiko hän sinut tarinaansa?
”Äiti, sinä sytytät kohta tulipalon, kun unohdat kahvinkeittimen päälle. Sinun pitäisi ostaa sellainen, joka sammuu itsekseen – minä voin hakea si– ”
Venla rääkäisee kauhusta, syöksyy nappaamaan keittimen. Polttaa, polttaa. Onko se Afrikan tumma kuumuus, joka valuu pitkin kylkeä? Siitä hän silitti, eikö Sanni siis palaa? Mutta hän säilöi avaimen lipastonlaatikkoon, vanhan läppärin alle, kyllä Sanni sen sieltä löytää.