Nimi: Noidan polku
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
Genre: Historiallinen fantasia
A/N: Tämä yrittää sijoittua jonnekin rautakauden tienoille ja nykyisen Suomen alueelle. Sisältää siis myös mytologisia teemoja.
Noidan tie
Kuivat oksat ja terävät kivet pistelevät Aiton jalkoja, mutta Sysi ei tunnu niitä edes huomaavan. Metsä muuttuu koko ajan vanhemmaksi, sankemmaksi ja tummemmaksi, eikä Aito halua enää edes arvailla, kuinka kauan kotimatka tulee kestämään. Parhaimmillaankin he ovat takaisin kylässä vasta yön tultua, eikä Sysi osoita merkkiäkään kääntymisestä tai edes pysähtymisestä.
”Tiedätkö sinä oikeastaan edes, mihin me olemme matkalla?” Aito huokaisee lopulta, kun ensimmäiset sadepisarat ropisevat maahan heidän ympärillään.
”totta kai tiedän”, Sysi vastaa vaivautumatta edes katsomaan taakseen.
Aito joutuu muistuttamaan itseään, ettei Sysi häntä mukaan pyytänyt. Itse hän oli päättänyt lähteä, vaikka Sysi oli varoittanut suuntaavansa kauas.
”Rauto”, Aito aloittaa epäröiden, mutta Sysi huitaisee puheenaiheen pois kuin kärpäsen.
”En ajattele häntä nyt.”
Vastaus on yksinkertaisuudessaan niin lopullinen, ettei Aito osaa enää jatkaa. Hän haluaisi sanoa paljonkin siitä, kuinka Sysin isä ei tule ottamaan venähtänyttä poissaoloa hyvin, mutta toisaalta sen kaiken Sysi jo tietää. Siitä kielivät torjuva äänensävy ja jännittynyt asento.
Aito on aina ollut selvillä Rauton äkkipikaisuudesta ja silmänräpäyksessä syttyvästä raivosta. Sysikin on saanut tuntea isänsä raivon. Aito on nähnyt liian usein paranevia ruhjeita, joita arkiset tilan askareet tai eränkäynti eivät riitä selittämään. Koskaan hän ei kuitenkaan ole kysynyt, eikä Sysi milloinkaan ole kertonut.
Aurinko laskee yhä alemmas ja alemmas. Keskikesällä pimeää ei tulekaan, mutta hämärä laskeutuu, ja yhä he kulkevat eteenpäin. Aito kiittää onneaan, ettei hänen äitinsä ole huolestuvaa sorttia. Eiväthän he enää lapsia ole, ei hän eikä Sysikään. Siitä huolimatta joku toinen olisi saattanut häkeltyä venähtäneestä poissaolosta. Usva, hänen äitinsä, ei yleensä hermoile liikoja. Hän itsehän Aiton on tänne lähettänytkin. Äiti on kehottanut pitämään silmällä Sysiä, eikä vähiten Rauton vuoksi.
Valitettavasti Aiton mieleen nousee myös toinen syy, jonka vuoksi Sysin yksinäiset retket korpeen eivät ole aivan turvallisimmasta päästä. Vaikka Rauto tuskin lähtisikään poikaansa vainoamaan tiettömään erämaahan, niitäkin on, jotka voisivat sen tehdä. Sysi ei ole todellinen noita, ei ainakaan vielä. Jotkut eivät halua hänestä sellaista tulevankaan, eikä Yrkäs, vanha ja katkera tietäjä ole lempeä vihastuessaan. Mikä ongelmallisinta, Sysi ei tunnu välittävän lainkaan. Oikeastaan Aito ei ole edes varma, kuinka paljon hänen veljensä tietää häntä uhkaavista vaaroista.
Hänen veljensä. Ajatus on omituinen. Aito hätkähtää sitä itsekin ja syyttää mietteitään jälleen äidin kanssa käydyistä keskusteluista. Hän ei yleensä ajattele Sysiä veljenään – ei ainakaan ole ajatellut ennen. Ehkä se johtuu siitä, ettei hän halua pitää Rautoa isänään. Rauto on kuitenkin hänen isänsä ainakin tietyssä mielessä. Toisaalta oliko sellainen henkilö isä, joka ei koskaan ollut ollut millään tapaa osa hänen elämäänsä? Rauto oli tuskin edes tiennyt Aiton tulevasta syntymästä jättäessään Usvan ja siirtyessään Sysin äidin luo. Aito kylläkin vain kiittää kaikkia mahdollisia voimia siitä, ettei Rauto ole jäänyt heidän elämäänsä varjostamaan. Hän ei isää ole erityisemmin kaivannut milloinkaan, eikä Rautoa isäkseen kukaan haluaisikaan.
Sysi kääntyy jyrkästi vasemmalle, ja Aiton ajatukset harhailevat takaisin lähes tuntemattomaan veljeen. On naurettavaa, että kaikista kyläläisistä Sysi tuntuu olevan hänelle vierain, kaikkein etäisin ja oudoin. Sysi on kuitenkin terävä omalla hiljaisella ja salaperäisellä tavallaan. Todennäköisesti hän on siis perillä myös vanhan tietäjän vihanpidosta. Hän ei vain välitä, tai jos välittää, merkkiäkään siitä ei näy ulospäin.
”Kierrämmekö me vastapäivään?” Aito kysyy ja pitää huolen poissa äänestään niin hyvin kuin pystyy.
Äidin mielestä se on taikauskoa, mutta Yrkäs on joskus todennut, että vastapäivään kiertäminen on varmin tapa saada itsensä metsänpeittoon. Aito ei yleensä säiky metsässä kulkemista, mutta nyt he ovat kaukana Kurukiven kylästä, metsä on vanhaa ja synkkää eikä yö ole kaukana. Näin lähellä vuoden pisintä päivää kaikenlaiset väkeä uhkuvat haltiat ja muut metsää asuttavat olennot ovat luultavasti liikkeellä.
”Kyllä”, Sysi vastaa. ”Sinun ei kannata huolehtia siitä. Tiedän, mitä teen.”
Aiton tekee mieli huomauttaa, ettei Sysi ole voinut saada oppia keneltäkään, että tämä tekee vain, mitä on kuullut tehtävän tai mitä hänen omat vaistonsa kertovat. Aiton vaisto käskee kuitenkin yhä kuuluvammin kääntyä ympäri ja palata takaisin. HÄn ei sano mitään tuntemuksistaan huolimatta. Sysi ei lähtisi takaisin, vaikka hän itse niin tekisikin. Yksin harhailu houkuttelee vielä vähemmän kuin eteenpäin jatkaminen.
”Oletko käynyt täällä ennen?” hän tiedustelee vastaan väittämisen sijaan.
”Kerran. Löysin viime vuonna kekrin aikaan sen paikan, johon olen nyt matkalla.”
Aito nielaisee ja yrittää karistaa kylmät väreet selkäpiistään. Hän ei halua kuvitellakaan, kuinka aavemaista on ollut kulkea metsässä lehdettömien puiden ja kuolleiden henkien keskellä. Matka on niin pitkä, että Sysin on täytynyt taittaa siitä osa pimeässä. Aito ei käsitä, kuinka hänen veljensä ei ole jo aikaa sitten eksynyt ja jäänyt palaamatta kummallisilta retkiltään.
Mihin olen nyt matkalla, Aito tajuaa Sysin sanoneen. Aitosta tuntuu koko ajan vahvemmin, ettei häntä kaivata tänne, että Sysi suorittaisi omituiset toimituksensa ja rituaalinomaiset matkansa mieluiten yksin. Ei silti, hänetkin on jo aikaa sitten vallannut tunne, ettei hänen olisi ikinä pitänyt lähteä rämpimään Sysin perään. Mitä hyötyä hänestä muka on? Tällä menolla he vain katoavat kumpikin metsän poluttomille taipaleille, eikä kukaan kylässä saa milloinkaan tietää, mitä heille on tapahtunut. Aito huomaa pohtivansa, olisiko parempi kohdata mahdollisesti vaarallinen ja Sysin henkeä havitteleva tietäjä vai kadota metsänpeittoon. Yrkäs saattaisi päästää päiviltä nopeasti, kun taas metsänpeitossa saattoi kuulema joutua kulkemaan vuosikausia.
Kiukkuisesti Aito pudistaa päätään. Ei kannata ajatella tällaista, sillä näillä mietteillä hän vain manaa epäonnea heidän niskaansa. Mihin kaikki hänen arkinen tyyneytensä on kadonnut? Ei hän yleensä suo puolta ajatusta enempää taruille ja metsän haltioille. Hän pitää vain huolen, ettei käyttäydy epäkunnioittavasti niitä kohtaan, ja kaikki on ollut hyvin. Ehkä on tämän paikan syytä, etteivät kertomukset toisenlaisesta, näkymättömästä maailmasta enää tunnukaan aivan niin etäisiltä kuin yleensä.
On todennäköisesti jo keskiyö, kun Sysi pysähtyy ja käännähtää ympäri niin nopeasti, että Aito on vähällä törmätä häneen.
”Ole hiljaa.”
”Enhän minä ole mitään sanonutkaan”, Aito puolustautuu.
”Tarkoitin, että kun kuljemme tästä edemmäs, et saa sanoa sanaakaan. Jos et halua tulla mukaan, se on täysin sinun oma valintasi. Tuolla ollaan kuitenkin hiljaa, etenkin tänä yönä”, Sysi selittää viitaten heidän menosuuntaansa.
Aito nyökkää. Hetken hän harkitsee tosissaan jäävänsä paikoilleen. Niin kummallinen ja arvoituksia täynnä kuin Sysi onkin, hän on sentään toinen ihminen. Aito ei halua jäädä yksin tänä väkevänä yönä, kun tuntematon maailma tuntuu olevan läsnä joka uolella.
Sysi jatkaa matkaansa, eikä edes vilkaise, seuraako Aito häntä. Aito huomaa varovansa askeliaankin. Vaistomaisesti hän pyrkii olemaan niin äänetön kuin vain mahdollista. Aiemmin henkinyt kevyt tuulenviri on tyyntynyt olemattomiin. Mikään ei tunnu liikkuvan. Linnutkin ovat vaienneet. Keskikesän villiä elämänvoimaa huokuva metsä tuntuu tuoksuvan voimakkaammin kuin vielä hetki sitten. Luultavasti se on silkkaa kuvittelua, mutta Aitosta tuntuu kuin hänen edellään kulkeva Sysikin pitäisi tavallista vähemmän ääntä liikkuessaan.
Levottomat ajatukset kimpoilevat yhä nopeammin Aiton mielessä. Entä jos Sysi on metsänhaltia itsekin? Voiko olla mahdollista, että jokin vanhan metsän hengistä on ottanut Sysin muodon, ja hän on erehtynyt seuraamaan sitä todellisen veljensä sijasta? Aito hengittää syvään ja yrittää ajatella rauhassa. Hän ei ole ollut hetkeäkään yksin heidän Kurukivestä lähdettyään. Eikä Sysi edes tunnu käyttäytyvän mitenkään poikkeuksellisesti ainakaan omalla mittapuullaan. Jotakin erityistä hetkessä on. Jonkin verran häntä kuitenkin rauhoittaa ajatus siitä, ettei häntä luultavasti johdattele arvaamaton henkiolento.
Metsä päättyy aivan varoittamatta. He yksinkertaisesti astuvat ulos ikivanhojen runkojen ja aluskasvillisuuden seasta. Heidän edessään avautuu pieni järvi, jonka vastarannalla kallioseinämä nousee jyrkkänä suoraan vedestä. Kallion laella metsä jatkuu kuten heidän sivuillaankin. Pieni järvi on joka puolelta tummien puiden ympäröimä. Puurajan ja veden väliin jää kuitenkin muutaman askelen levyinen kaistale, jota peittää vain apiloiden kirjoma ruohikko. Paikka on ihmeellinen. Aito ei ole varma, olisiko se niin huomiota herättävä jonakin muuna ajankohtana, mutta nyt väreet kiirivät hänen selkäpiissään. Enää hän ei haluaisikaan lähteä pois, vaikka tilaisuus siihen tarjoutuisikin.
Aito on pysähtynyt huomaamattaan, ja vasta nyt hän huomaa Sysin jatkaneen kulkuaan. Sysi kääntyy katsomaan taakseen ja viittaa ääneti Aitoa seuraamaan. Aito kiirehtii veljensä perässä pitkin puutonta kaistaletta, joka seuraa vesirajaa. Järvi näytti pienemmältä ensisilmäyksellä keskellä sankkaa metsää, mutta heidän kävellessään sitä ympäri kohti vastarannan kallioseinämää järven koko tuntuu kasvavan jatkuvasti. Lopulta he kuitenkin ovat niin lähellä, että näkymä jyrkkään kalliomuodostelmaan on selkeä.
Aito jähmettyy. Hän ei aluksi edes huomaa, että Sysikin on pysähtynyt. Hän vain tietää, että heidän määränpäänsä on tässä. Mitään vastaavaa hän ei ole nähnyt milloinbkaan aikaisemmin.
Sarvipäiset eläimet juoksevat kalliossa. Niiden vauhti ja voima on ilmeinen. Toiset näyttävät seisovan paikoillaan. Hirvien alapuolella erottuu rinnakkain kolme ihmishahmoa, joista keskimmäinen on kohottanut kädet korkealle päänsä yläpuolelle. Yhdellä on kädessään jousi. Vaikka ääriviivat ovat sumeita ja kuvat epätarkkoja, ne tuntuvat silti elävän. Yksityiskohdattomat hahmot heräävät ja muuttuvan todellisiksi, kun Aito katsoo niitä. Nänestä tuntuu, kuin jostakin kantautuisi metsälle lähtevien jousimiesten huutoja…
Aito tuntee tönäisyn kyljessään, ja säpsähtää takaisin todellisuuteen. Hän repii katseensa väkisin kallioseinämästä. Kuvat ovat omalla omituisella tavallaan kauniita, suorastaan vangitsevia. Silti jokin niissä saa myös uudet kylmän väristykset kulkemaan Aiton selkäpiissä. Niissä on jotakin, jota hän ei tunne eikä ymmärrä. Tavassa, jolla kuvat tuntuvat elävän omaa elämäänsä, punertavassa maalissa, joka näyttää hehkuvan, kun sitä katsoo tarpeeksi kauan…
Sysi tavoittaa hänen katseensa ja pudistaa kevyesti päätään. Hän tuntuu kehottavan sanattomasti Aitoa keskittymään. Aito nyökkää. HÄn on yhtä mieltä siitä, ettei tuntemattomien, voimaa uhkuvien maalausten edessä kannata hukata itseään ja tarkkaavaisuuttaan. Tähän pätee sama kuin kaikkeen muuhunkin, jossa väkeä on paljon. Näiden asioiden kanssa on oltava sopusoinnussa. Täysi hallinta on mahdotonta, mutta otettaan ei pidä päästää herpaantumaan. Sille on syynsä, miksi tietäjät ja noidat ovat vahvatahtoisia. Ehkä syynsä on sillekin, ettei Aito ole ikinä tuntenut vetoa tällaiseen. Nyt kun hän kuitenkin on täällä, on hänen myös huolehdittava, ettei mitään tapahdu. Toisaalta jokin tässä paikassa on myös rauhoittavaa, miltei ikuista.
Sysi ei kerro mitä aikoo – ei tietenkään, sillä täällä on oltava hiljaa varsinkin tällaisena yönä. Nyt Aito ymmärtää käskyn pysytellä vaiti. Hänestä tuntuu, ettei hän voisi päästää ääntäkään, vaikka avaisi suunsa ja ponnistelisi kaikin voimin. Ilma tuntuu suorastaan kieltävän puhumisen ajattelemisenkin. Niinpä Aito seuraa vain sivusta, kuinka Sysi kiipeää ylös kalliota paikassa, jossa se ei nouse yhtä jyrkästi kuin kuvien kohdalla. Hän katoaa johonkin, ja vasta silloin Aito huomaa kapean, halkeamaa muistuttavan luolan suun kallion kupeessa.
Hänen veljensä palaa kantaen suurehkoa puulaatikkoa, jonka kansi on tiukasti suljettu. Aito joutuu räpäyttämään muutaman kerran silmiään, ennen kuin hän ymmärtää, mitä Sysi laatikosta kaivaa. Hänen veljensä nostaa kannen alta esiin pohjasta koverretun soittimen, jonka pinta näyttää siltä, ettei soittimen tekemisestä ole pitkä aika. Kesäyön hämärässä on vaikeaa sanoa varmasti, mitä kuviot puun pinnassa ovat, mutta paljon niitä on. Sysi käsittelee kannelta varoen, mutta sellaisella itsevarmuudella, että Aiton on ihailtava häntä. Heidän kylässään ei ole sellaisia laajalti tunnettuja kantelen soiton taitajia, joita joissakin lähikylistä löytyy. Onko Sysi käynyt hakemassa oppinsa heiltä? Voisiko olla mahdollista, että hän on oppinut kantelen soittoa pelkästään katselemalla ja kuuntelemalla? Rauto tuskin on suhtautunut lämmöllä Sysin soittamiseen.
Vaikka hänen veljensä vaikuttaa varmalta kantelen kanssa, Aito ei ole osannut odottaa tätä. Sysin soitto on vahvaa. Hän ei epäröi eikä edes katso soitinta. Sen sijaan hänen silmänsä ovat suunnatut kallion vetovoimaisiin kuviin. Aitolla on tunne, että elävien maalausten ja villin, rytmikkään soiton kokeminen yhtä aikaa ei ole häntä varten. Niinpä hän sulkee silmänsä ja keskittyy vuoroin pehmeästi soivaan, vuoroin voimallisemmin pauhaavaan musiikkiin. Jossakin vaiheessa Sysi on alkanut laulaa, eikä Aito ole enää varma, kuinka kauan he ovat täällä olleet. Aika tuntuu menettäneen merkityksensä.
Kun kielten viimeiset sävelet hiipuvat hitaasti kuuluvilta, Aito huomaa hätkähtäen auringon jo nousevan. Sysi on jo jaloillaan ja kuljettaa jälleen laatikkoonsa suljettua kannelta takaisin luolaan. Aito nousee itsekin, ja vilkaisee vielä kerran korkeuksiin kohoavaa kallioseinää. Sitten hän vain odottaa, kunnes Sysi palaa. He poistuvat järveltä edelleen ääneti.
”Mistä olet oppinut tuon?” Aito kysyy heidän käveltyään jo hyvän matkaa takaisin Kurukiveä kohti.
”Kaiken oppii, kun tarpeeksi haluaa”, Sysi vastaa.
Hän ei ilmeisesti mielellään luovu arvoituksellisuudesta edes tämän jälkeen. Aitosta tuntuu, että hän on jotenkin lähempänä veljeään kuin vielä eilen heidän tehdessään matkaa päinvastaiseen suuntaan. Ehkä niin vahva kokemus yhdisti väkisinkin.
”Mistä sait kantelen?” hän yrittää uutta kysymystä, johon olisi ehkä vaikeampi vastata kierrellen.
”Tein itse, Sysi ilmoittaa rauhallisesti.
Aito aukoo hetken sanattomana suutaan. Kanteleen tekeminen ei ole helppoa. On varmasti vaatinut uskomatonta päättäväisyyttä, yrittämistä, epäonnistumista ja uudelleen yrittämistä, ennen kuin Sysi on saanut soittimensa rakennetuksi.
”Se oli…” Aito aloittaa, muttei löydä sanoja kuvaamaan kokemaansa.
”Nyt tiedät, miksi tänne tuleminen on kaikkien niiden ikävyyksien arvoista, joita Rauto tulee päälleni syytämään”, Sysi hymyilee.
Aito hätkähtää tajutessaan, ettei ole nähnyt veljeään juuri milloinkaan oikeasti onnellisena.
”Me keksimme jotakin. Sanon, että pyysin sinut avukseni sanotaan vaikka etsimään laumasta karannutta lehmää.”
”Ei sinun tarvitse. Olen tottunut”, Sysi huokaisee. ”Naurettavaa, miten paljon valtaa sillä miehellä voi kaikkiin olla. Olisi niin helppoa, jos voisi vain lähteä hänen kattonsa alta, mutta en haluaisi jättää äitiä ja Vielaa hänen armoilleen.”
Aito pitää huolellisesti säälin ja Rautoa kohtaan tuntemansa kiukun poissa äänestään.
”Ymmärrän. En vain halua sinulle enempää ongelmia, joten olet ollut tämän ajan kanssani lehmää hakemassa.”
Sysi tyytyy nyökkäämään. Hänen kiitoksensa on niin hiljainen, että Aito hädin tuskin kuulee sitä. Yksi asia on kuitenkin varma. Myös Aito on kiitollinen tästä yöttömän yön retkestä syrjäiselle järvelle. Hän on myös päättänyt, että Rauton hirmuvalta ja ongelmat, joita se hänen veljelleen tuottaa, saavat nyt loppua. Hän aikoo tehdä kaikkensa, jotta Sysi saa jatkaa valitsemallaan noidan polulla eteenpäin. Helppoa se ei tule olemaan, mutta se ei vähennä lainkaan hänen päättäväisyyttään.
